Rakkautta ja maan antimia

Rakkautta ja maan antimia
Hehku

lauantai 30. elokuuta 2014

Tuire-marsu 2007-2014, In memorian!


Tuire, sisälle menossa iltapalansa kanssa!

Marsut ovat kuuluneet elämääni niin kauan kuin jaksan muistaa. Ensimmäinen marsuni oli nimeltään Anelma-Unelma. Äitini antoi minulle rahaa ja kävin ostamassa marsun Tampereen akvaario- ja lintu-liikkestä, salaa isältä. Isä kuitenkin antoi minun pitää marsun ja se oli minun ensimmäinen oma lemmikkini. Nimensä se sai Pikku Kakkosen joulukalenterin noidan mukaan. Nykyään, jos alle kymmenvuotias lapsi olisi lemmikin ostoreissulla ilman vanhempiaan, hänelle tuskin marsua myytäisiin! 70-80-lukujen taitteessa asiat olivat toisin!
Seuraava marsuni oli Pötkö, samaisesta lemmikkiliikkeestä hankittu. Mökillä kerran isän kanssa katseltiin, kun marsu oli vapaana lattialla. Ihmeteltiin, kuinka se lihoi ihmeellisesti, vain keskeltä. Parin viikon päästä, olin lähdössä kouluun. Kun tulin aamupalalta takaisin huoneeseeni, marsun häkissä oli jotain "möykkyjä". "Äiti, äiti, Pötkö synnyttää!", huusin ja juostessani takaisin keittiöön hakemaan paperia tai jotain, mursin pikkuvarpaani huoneeni kynnykseen. Äiti kirjoitti koulun poissaolovihkoon: "Varpaan murtuminen, marsun synnytyksen vuoksi". Pötkö sai kolme potraa poikaa, jotka myin aikanaan eläinkauppaan.
Asuin jo omassa asunnossani, kun sain lahjaksi kavereiltani seuraavat marsuni. Napoleon ja P. Mustapää. Pojat asuivat yksiöni keittiön nurkassa ja niiden häkin ovi oli aina auki. Joten pojat hengailivat yleensä keittiössä, kissoja kiusaten. Muistan, kun alettiin Beiben kanssa seukkaan ja hän oli luonani kahvilla. Hän istui keittiössä ja katseesta näki selvästi kysymyksen: "Miksi?". Maalaispoika ei meinannut millään ymmärtää, miksi joku pitää hännättömiä rottia vapaana keittiössään! Vuosi myöhemmin, hän oli ulkona nyppimässä kevään ensimmäisiä voikukanlehtiä pojille.
Tyttäremme oli jotain kahden vanha, kun Napoleon kuoli. Istuin sohvalla ja itkeä tihrustin. Tyttö kiipesi syliini ja sanoi minulle: "Pierase vaan, äiti. Se helpottaa!" Tyttärellä oli ollut mahavaivoja, hän ajatteli että pieru auttaa myös marsun suremiseen!
Marsuja on ollut meillä jos minkä nimisiä. Simo, Söpö; Sandra, Aino, Maire, Hopsu, Sara ja monia niiden jälkeläisiä. Harrastin jonkin aikaa pienimuotoista kasvatustakin ja meidän marsut ovat olleetkin tosi pitkä-ikäisiä.
Marsu on ihana lemmikki, todella seurallinen ja ihana paijattava. Ne juttelee monilla eri äänillä ja ovat päivä aktiivisia. Meidän marsut ovat saaneet olla aina kesäisin päivät ulkona. Joskus ne ovat matkustelleetkin meidän kanssa, monitoimikoreissa, auton jalkatilassa. Minua on usein pidetty "hieman" lapsellisenakin, kun olen kertonut marsu harrastuksestani.
Tänään iltapäivällä olin viemässä yläkertaan Tuire-marsullemme salaatinjämiä, kun huomasin että se oli kuollut. Koko kesän olin "odottanut", koska tämä tapahtuu. Tuirella oli jo iästä johtuvia kasvaimia, mutta se oli tosi virkeä vanhus. Viime viikolla se ei meinannut herätä, kun menin sitä katsomaan. Se ei myöskään jutellut niin kuin ennen. Vaikka eläimen kuolemaan valmistautuu, aina se tulee yllätyksenä.
Tuire haudattiin illalla raparperinlehtiin käärittynä puimalan taakse. Sinne on haudattu meidän kaikki muutkin lemmikit.
Ensimmäiseen kertaan yli kahteenkymmeneen vuoteen kodissamme ei kuulu marsun kuikutusta...

"Big girls gry when they hearts are broken" -Sia

torstai 28. elokuuta 2014

Vähäx söpöö!

Kolme viikkoa sitten tilasin Nummi-Pusulasta, Muniksen kautta, kääpiö-kotchin siitosmunia. Yksi luottokanoistani, Kananen, oli jämähtänyt pesään hautomaan. Halusin saada vähän uutta verta laumaani. Tilaamani munat tulivat hyvin pakattuina, 10 kpl, postissa. Kiitos siitä lähettäjälle. Kolme viikkoa olen sitten jännittänyt, mitähän niistä tulee. Toissapäivänä munat alkoivat aukeilemaan ja tipujahan sieltä tuli. Seitsemän, aivan ihanaa pirpanaa! Kolme siis jäi kuoriutumatta, mutta ihan hyvä prosentti.
Tänään siirsin poikueen emoineen pois haudontapesästä marsunhäkkiin. Siellä porukka saa rauhassa kasvaa Kanasen hellässä hoivassa.


Kattokaa nyt näitä pikku naamoja!





Ylpeä äippä!

Mauri-mäyräkoiraa kiinnostaa. Kaikille tiedoksi, Mauri ei tee mitään kanoille, ei kotona,
kuin kylässäkään. Sen täytyi vain käydä tarkistamassa, että ne ovat tipuja mitkä siellä piipittää, eikä
mitään jyrsijöitä. Ne Mauri kyllä hoitelisi päiviltä!

Tänään myös minun blogissani on tullut täyteen 1000 lukukertaa. Ylivoimaisesti luetuin juttu on ollut Lehmäleiri. Sen kunniaksi laitan tähän loppuun vielä kuvan omista lehmistäni, Kyllikistä ja Hehkusta. Hehkustahan löytyy myös tarinaa kesäkuun kirjoituksista. Käykäähän lukemassa!

Kyltsi ja Hehku


keskiviikko 27. elokuuta 2014

Hiivattia!

Pelko pois, ei ole mennyt hermo tällä kertaa. Ainakaan paljon! Kyse on hiivaleivästä. Leivon melkein kaiken vaalean leivän itse. Koska olen vuorotteluvapaalla, (köyhä), se on jotenkin tullut tavaksikin, lähes joka päiväinen leipominen. Tosin leivon kyllä paljon työssä ollessanikin.
Leipomiseen vaikuttaa myös se, että meidän kylältä loppui kaupanpito vuosi sitten kesällä. Lähimpään kauppaan on noin kymmenen kilometriä. Toinen, ehkä vielä suurempi asia on se, että minä VIHAAN syödä vanhaa leipää!
On jatkuvassa leivän leipomisessa haittapuolensakin. Tuoretta, lämmintä leipää tulee syötyä tosi paljon. Ja sehän näkyy jo ennestäänkin lihavan ihmisen, alati kasvavassa vatsakummussa!
No, enempää läskeihini puuttumatta, leivän leipominen on helppoa ja rahaa säästyy. Samasta
taikinasta voi tehdä myös sämpylöitä, jos muoto alkaa kyllästyttämään.
Perusohje tulee tässä:
HIIVALEIPÄ kaksi isoa leipää tai 16 sämpylää
  • 5dl nestettä (maitoa, vettä, mehua tai heraa)
  • 50g tuore hiivaa tai 1 pss kuivahiivaa
  • 2 rkl sokeria, hunajaa tai siirappia
  • 2 tl suolaa
  • 1/2 dl öljyä tai juoksevaa margariinia
  • 10-13 dl hiivaleipä- tai vehnäjauhoja
Liuota hiiva kädenlämpöiseen nesteeseen. Olen laittanut myös kuivahiivan suoraan veteen ja hyvä tulee. Lisää siirappi ja suola, sekoita. Lisää noin puolet jauhoista ja vaivaa rivakasti. Lisää rasva. Lisää loput jauhot vähitellen. Jauhomäärä riippuu siitä, käytätkö pelkkiä hiivaleipä- vai vehnäjauhoja, ilman kosteudesta ja ennen kaikkea siitä, kuinka jämäkkää haluat taikinasta! Vaivaa taikinaa noin viisi minuuttia rauhallisesti sitkon muodostumiseksi. Anna nousta peitettynä, lämpimässä paikassa noin puoli tuntia. Uuni kandee laittaa lämpiämään viimeistään tässä vaiheessa!

Kun on tarpeeksi vanha, saa tälläisiä synttärilahjaksi!


Kullan siskon likan taidon näytettä!
Kun taikina on noussut, muotoile jauhotetulla pöydällä kahdeksi leiväksi tai sämpylöiksi. Anna kohota peitettynä vielä noin 15min.

Hienojahan niistä tuli!

Viillä tai pistele kohonneet leivät. Jos teit sämpyjä, voit voidella ne kananmunalla, vedellä tai maidolla ja ripotella niiden päälle jotain siemeniä tai hiutaleita. Paista leipiä 200 asteessa noin puoli tuntia. Kypsä leipä kumisee ontosti pohjaan koputtaessa. Sämpylät tarvitsevat 225 astetta ja noin 15 minuuttia paistoa.
Ei muuta kuin voita päälle ja ääntä kohden!

Meidän kotikylän "italialaiset"!

sunnuntai 24. elokuuta 2014

Löytöjä myyjäisistä!

Aarteita!
Olin eilen Hangasmäen kyläyhdistyksen kirppis myyjäisissä, Hämeenlinnassa. Itsellänikin oli myyntipöytä, mutta ehdin kuitenkin hieman kiertelemään katselemassa muiden pöytien tarjontaa. Nämä retro uunivuuat pongasin heti eräästä pöydästä ja sydän sykkyrällä seurasin kuinka ihmiset niitä hipelöivät. Kukaan ei kuitenkaan ostanut niitä. Ajattelin niiden olevan hintavat, mutta kun vihdoin tuli hiljainen hetki, syöksyin niiden luo, hinta oli vain 5 euroa, kahdesta yhteensä. Ihanat!
Patalaput kotona on ihan kamalia, joten ostin eräältä käsityöläiseltä kaksi virkattua, pyöreätä patalappua, 3 euroa/kpl.
Kuvassa taustalla näkyvä laatikko sisältää, varmasti satoja ihan pieniä sota ym. ukkeleita, autoja, lentokoneita jne. sälää. Niille voi aina olla jotain kivaa käyttöä. 3 euroa koko laatikollinen. Kyllä tuli taas tehtyä hyviä kauppoja!
Lapsuuden värejä!

lauantai 23. elokuuta 2014

Että taas oli vaikeaa!

Beiben valtakuntaa!

Meidän perheessä mies hoitaa kaikenlaisen rakentamisen ja koppuloinnin. Eikä sillä, ettenkö minäkin jotain osaisi. Mutta on vaan niin paljon silmää hivelevämpää, kun Beibe tekee. Työkalujen käsittely käy siltä niin jouhevan oloisesti. Ja tuleepa joskus valmiiksikin!
No, kuitenkin allekirjoittaneella tulee aika ajoin sellainen kummallinen olo. Että laitanpa vaikka tuon tuohon kiinni! Tällä kertaa kyseessä oli ponin ruoka-astia!
Palataan ensin aikaan ennen Lillis-ponin kotiutumista. Koska meillä ei ollut kavioeläimiä moneen vuoteen, ponikarsinasta oli irroitettu vesi- ja ruoka-astiat. Vesikipon kanssahan ei alkuun ollut mitään propleemaa. Näppärä emäntähän nimittäin kiinnitti sen vanhoihin reikiin. Ja niin oli ponin mukava muuttaa karsinaansa.
Eihän se kuitenkaan sujunut ihan niin hyvin. Lillis on reilu kymmenen senttiä korkeampi kuin Lilli-poni oli. Ja kun sattuu olemaan kyseessä paska- ja kusilinko, juomakuppi oli aina aamuisin täynnä näitä edellä mainittuja eritteitä. Beiben avustuksella, juoma-astiaa siirrettiin ylemmäs.
Ruokakuppi on siis ollut kiinnittämättä. En sitä alkuun aikonutkaan laittaa, koska en paljon rehuja ponille syöttele. Mutta koska se kuseksii heinänsäkin päälle, en viitsi heitellä lattialle satunnaisia leipiä tms. herkkuja. Ja kivennäinen olisi hyvä saada syötettyä kupista.
Ei muuta kuin kuppia paikalleen mallaamaan! Ensimmäinen vastoinkäyminen iski, kun en löytänyt akkuporakonetta. Beibe oli kaatamassa koivua, oli silti mentävä kyselemään tyhmiä. "Se on
puimalassa", oli vastaus. Eli juuri siellä mistä olin sitä etsinyt. Löytyihän se pöydältä, rautasahan ja muiden lukuisten tavaroiden alta. Poranteränkin tarvitsin. Beibe olikin jo tullut tarkistamaan, että pärjään, kiva! Vatupassin sain otettua naulasta, kun oikein varpistelin ja venytin kaikki romahtaneet nikamani. Kerrottakoon, että isäntä on 193 cm ja emäntä 166cm pitkä.
Pari reikää seinään ja kamat takaisin paikoilleen. Paitsi vatupassi, jota en enään ylettynyt saamaan takaisin naulaan. Ruuvit paikoilleen ja muttereita vastakappaleiksi etsimään. Tosin huomasin, että olin porannut kaksi reikää liian vähän ja poni saisi heiluteltua kuppia. Tyhmä! Hakemaan porakonetta takaisin.
Muttereitahan ei sitten meinannu löytyä millään. Beibekin oli taas palannut ja hiljaisesti, sovittelevasti, ohjeisti minua niiden löytämisessä. Pari prikkaakin tarvitsin lisää. Aargh! Mistä miehet saavat kyvyn erottaa sen, minkä kokoisen lenkkiavaimen tarvitsee tiettyyn mutteriin. Kolmannella kerralla onnistuin oikeaan, 10 milliseen. Käsi karsinan kaltereiden välistä tungettuna, jakarilla mutterista kiinni pitäen, sain ruuvattua ruokinta-astian kiinni.
Ruokakupin kiinnitys takapuolelta

Tunnin verran siinä sitten vierähti, viiden minuutin hommassa! Että v.....i! Mutta kyllä nyt ponin kelpaa herkkujaan mukuttaa! Enkä tarvinnut apua! Ainakaan kovin paljoa!
Työn ja tuskan tulos!

Ompot ja kivennäiset odottamassa pientä syöjää!


Että tälläistä tällä kertaa!



perjantai 22. elokuuta 2014

Juopon kokin kasvispaistos


Kuka muistaa 80-luvulla kuuluisuuteen ponnahtaneen, tavanomaisuudesta poikkeavan tv-kokin Keith Floyd:in? Tämän persoonallisen brittiherrasmiehen tavaramerkkeihin kuuluivat rusetti kaulassa ja viinilasi kädessä. Hän teki ruokaa yksinkertaisilla välineillä ja yleensä hänen valmistamansa ruuat olisivat nykykielellä ns. mättöruokaa. Paikat jossa hän kokkasi, olivat siihen aikaan erikoisia. Hän saattoi olla pöytineen keskellä katua, kalastusaluksen kannella tai vaikkapa vuoren laella. Hän myöskin teki ohjelmia eri maista, joissa hän valmisti ruokaa paikallisten ihmisten kanssa. Tutustuen samalla juomakulttuureihin!
Hän suhtautui ruokaan intohimoisesti ja kirjoitti parisenkymmentä ruokakirjaa ja pyöritti useita ravintoloita. Naimisissakin hän ehti olla neljä kertaa. Hän sai myös useita rattijuopumus syytteitä ja ravintoloista hän usein lähti ulos, unohtaen maksaa laskunsa!
Keith Floyd sairastui suolistosyöpään ja kuoli 65-vuotiaana sydänkohtaukseen syyskuussa 2009. Olen useasti ajatellut millaista ruokaohjelmaa hän tekisi tänä päivänä. Se olisi kyllä varmasti mielenkiintoista katsottavaa, verraten näihin nykyajan kokkiohjelmiin. Niissä kun ei hoeta muuta kuin: "Jes, hyvä", "Heitetään jengiin", "Itseasiassa" ja "Laitetaan vege ja dressingiä". Muutamia nyt luetellakseni!
Mikä minut nyt sai muistelemaan tätä valloittavaa, hieman hiprakassa kokkailevaa, vanhaa herraa? Kun ei ole edes hänen poismenonsa vuosipäivä? No, Juopon kokin kasvispaistos, tietysti!
Joskus vuosia sitten hän teki tätä ruokaa, itse olen sen nimennyt, koska en muista että sille olisi ohjelmassa mitään nimeä annettu. Teen tätä ruokaa usein, ainakin kerran kuussa. Varsinkin silloin, kun kanat munivat paljon, tähän ruokaan niitä on helppo hukata. Muutenkin ainesosamäärät riippuvat ruokailijoiden lukumäärästä.  Alkuperäiseen reseptiin ei tullut muita kasviksia kuin paprikaa, sipulia, valkosipulia, tomaattia ja persiljaa. Minä olen laittanut myös porkkanaa, kesäkurpitsaa ja munakoisoakin. Olen kyllä tehnyt alkuperäisenkin ohjeen mukaan ja hyvää on tullut. Laitan tähän alkuperäisen reseptin:

JUOPON KOKIN KASVISPAISTOS aineiden määrät riippuvat montako syöjää on!

  • Punaista paprikaa lohkoina
  • Sipulia siivuina
  • valkosipulia silputtuna
  • Tomaatinlohkoja, siemenet poistettuna
  • öljyä
  • persiljaa
  • kanamunia
  • pekonia/kinkkua
  • suolaa

Kuutioi pekoni ja paista rapeaksi. Ota pekoni pois pannulta ja valuta talouspaperin päällä. Paista kasvikset öljyssä, mausta persiljalla ja suolalla ja kumoa voideltuun uunivuokaan. Rikotaan kananmunat kasviksen päälle, esim. 4 kpl. Ripottele paistettu pekonisilppu munien päälle. Paista 200 asteisessa uunissa kunnes munat ovat hyytyneet.

Pehmitä kasvikset kypsäksi öljyssä


Minä laitoin tänään paistokseen 3 porkkanaa, 3 pientä sipulia, muutaman valkosipulin kynnen, 2 pientä, oranssia paprikaa, chilin ja pienen kesäkurpitsan. Ja sitä persiljaa tietysti! Pekonia oli sellanen peruspaketti n. 150g. Mustapippuria laitan aina.  Meitä oli 3 syömässä, laitoin 5 kananmunaa.

Voidellussa uunivuu'assa kasvikset, kananmunat ja pekoni

Koska unohdin laittaa persiljasilpun kasvisten joukkoon,
riputtelin sen koko komeuden päälle!

Valmista paistosta lautasella. Munien hyytymisastehan on makuasia, itse pidän
tälläisistä hieman valuvista!


Ruokajuomaksi suosittelen ihan maitoa tai vettä. Mutta ei ole huono juttu laisinkaan kohottaa lasi viiniä upean, edesmenneen Keith Floyd:in kunniaksi!


Sydämellisesti tervetuloa Anitta seuraamaan blogiani!

sunnuntai 17. elokuuta 2014

Lehmäleiri!

Pari viikkoinen sonnivassu!

Auton peräloosteri pakattuna täyteen. Kumisaappaat, parit lenkkarit, sadevehkeet ja julmetun iso kassillinen vaihtovaatteita. Neljä päivää, kolme yötä pois kotoa. Vähän itkettää, Beibeä tulee ikävä! Navigaattori näyttää 444 km. Ei kun matkaan!
Mikä saa selkävaivaisen ihmisen sellaiseen hulluuteen, että istuu autossa näin pitkän matkan? Selkää niin polttaen, että tulee mieleen 19 vuoden takainen hetki synnytys-salissa! No, Lehmäleiri Itä-Suomessa, Ilomantsissa, tietysti!
Näin talvella YLE:n Puoli seitsemän ohjelmassa, kun toimittaja oli käynyt kyseisellä leirillä. Ajattelin, että tuonnehan on päästävä! Ratsastusleirit alkaa olla niin "so last season". Asia kuitenkin unohtui, mutta kevät-talvella muistin ja netistä googletin. Ja leirihän löytyi, lehmäleiri.com. Kesän leirit olivat elokuun leiriä lukuun ottamatta täynnä, mutta sehän sopi minulle hyvin! Moni minulta kysyi, miksi lähden hoitelemaan muiden elukoita, kun itelläkin on lehmä ja kaikkee. Mutta kun Hehku ei ole tiinehtynyt ja leirillä opeteltaisiin lypsämään käsin ja kannukoneella. Ja lisäksi ajatus kyytöistä niiden alkuperäisessä elinympäristössään kiehtoi minua. Olen myös kiinnostunut jollain tasolla perinnelaidunnuksesta. Tila, jolle olin menossa, käytti alkuperäiskarjan lehmiä ja lampaita, perinne biotooppien hoitoon. Lisäksi ohjelmaan kuului juustontekoa, itse lypsämistämme maidoista!


Monen tuskan täyttämän kilometrin jälkeen, saavuin vihdoin Maukkulan Mustikkamäkeen, jossa leiriläiset majoittautuisivat. Sitä emännöi ihana Anita Timonen, joka otti minut vastaan kuin vanhan tutun. Olinkin viimeiseksi saapunut leiriläinen ja kämppikseni oli jo paikalla. Kyllähän näin aikuiseen ikään ehtineenä jännittää aina vieraaseen paikkaan meneminen ja se, että kohtaako henkilökemiat. Onneksi Tellellä ja minulla kohtasivat! Meidän molempien suurin huolenaihe nimittäin oli se että, päästäänkö me istumaan lypsyjakkaralle. Ja entäpä se ylös nouseminen! Polvivaivat yhdistävät!

Mustikkamäki

Ruokasalissa tapasimme muutkin leiriläiset. Meitä oli ympäri Suomea ja erilaisista ammateista. Kaikkia kuitenkin yhdisti suunnaton kiinnostus eläimiin, maaseutuun ja tietysti, lehmiin. Erityisesti kyyttöihin!
Ruuan jälkeen lähdimme 500 metrin päässä sijaitsevalle tilalle, missä lehmät asuivat. Tilan tomera emäntä, Riitta-Miina Piipponen ja tyttärensä Emilia, ottivat meidät haltuunsa. Meidät, kahdeksan leiriläistä, jaettiin kahteen ryhmään. Ensimmäinen ryhmä hoiti lehmät ja lypsyt ja toinen muiden eläinten hoidot. Ryhmät pysyivät samana, mutta töitä siis vaihdeltiin. Minun ryhmäni aloitti karitsoiden ja vasikoiden maitojuotoilla, heinän ja veden jakelulla eläimille ja karsinoiden siivoilulla. Tilalla olevista, kahdesta hevosesta, huolehdittiin. Kanat ja ankka ruokittiin, vaihdettiin vedet ja kerättiin munat. Vuohia kuskattiin sisälle ja ulos, ruokittiin ja juotettiin. Toisen ryhmän hakiessa tilan viisi lypsyssä olevaa kyyttöä sisälle, oli pakko käydä navetassa vähän stalkkaamassa!

Rouvat lypsyllä
Roudataan vuohia
Lammaslaidun

Bambi, Auroora, Hula-Hula, Lauha ja Juuliska, olivat ihanat kyyttö rouvat. Kaikki vähän erikokoisia ja -näköisiä. Tilalla oli kaiken kaikkiaan kahdeksan kyyttölehmää, joista osa oli ummessa ja viettivät aikaa joutilaitten laitumella, Kasimir-sonnin kanssa.
Illalla tehtiin feta-tyyppistä salaattijuustoa. Siinä oli myös kutunmaitoa, kyytönmaidon lisäksi. Muutaman akan porukalla käytiin vielä myöhään läheisellä lammella naku-uinnilla. Juustoa muotissaan käytiin vielä ennen nukkumaan menoa kääntämässä.

Fetamassa leikattuna, hera erottuu

Erittäin huonosti nukutun yön jälkeen, meidän ryhmällä oli aamunavettavuoro. Onneksi se oli vasta seitsemältä, ei sen aijempaa! Kukko oli huutanut puoli neljästä ja lampaat komppasivat. Meteli aamuyöstä oli pahempi kuin suurkaupungissa!
Aamupalan jälkeen alkoi ankara kiipeäminen tilalle. Mainittakoon että, tila sijaitsi vaaran päällä, emännän mukaan n. 200m merenpinnasta. Kyllä leirin jälkeen jaloissaan tuntui edestakainen tilan ja majapaikan välinen ramppaaminen.
Lehmät makoilivat vielä laitumella ilman kiireen kiertämää. Joten menimme laittamaan niille heinät valmiiksi ensin. Viime hetken neuvot ja ohjeet emännältä ja sitten lehmiä ajamaan laitumelta navettaan.

Kohti navettaa matka käy!

Hyvin tytöt kulkivat, varsinkin kun vähän ripsi vittalla kankuille. Ammut haki paikkansa ja me laitettiin ne parteen kiinni. Harjattiin niitä, jotta vähän tutustuttaisiin. Ja sitten! Alettiin lypsylle!
Sehän ei sitten ollutkaan millään tapaa helppoa! Ja kuinka eri lehmien vetimissä oli eroja. Toisella maito tuli helpommin ja toisella oli tosi tiukassa. Navettaan tuppasi heti kärpäsiä ja niitä lehmät sitten huiskivat hännällään ja vähän sorkillaankin. Ja kuinka se sorkka osuikaan aina sinne ämpäriin! Tai lypsäjään!
Mutta voi sitä nelkytvuotiaan lapsen riemua, kun ensimmäinen maito suihkaus tuli utareesta ja osui ämpäriin! Ihme kyllä, olin pääsyt kyykkäämään lypsyjakkaralle. Ja ylöskin vielä pääsin, kun laitoin toisen jalan paskakouruun ja otin lehmästä kädellä tukea. Anita oli ohjeistanut meitä lähtiessämme tilalle, laittamaan pitkähihaiset paidat. Koska oli kuuma, sitä ihmettelimme. Hän sanoi, että on helpompi lypsää hihaan, kun on pitkät hihat. Vitsaili mokoma! Mutta minulla hihaan lypsäminen onnistui kyllä t-paidallakin. Ja saappaan varren suustakin osuin! Kyllä sitä maitoa ämpäriinkin meni ja meidän käsilypsymaidot juotettiin vasikoille ja karitsoille.

Tuleeko sieltä mitään?

Kun lypsyt oli tehty, lehmät takaisin laitsikalle. Se ei sujunut ihan niin hyvin kuin haku. Ammut vähän kokeilivat uusia käsittelijöitään. Halusta vähän vengurteltiin ja ryysittiin pihlajanmarjoja syömään. Vasikoidenkin luo pyrkivät. Loppujen lopuksi kaikki meni ihan hyvin.

Pihlajanmarjat maistuu!

Navetta kun oli siivottu ja lehmät juotettu, majatalolle syömään. Juuston tekoa olisi ohjelmistossa seuraavaksi. Fetakin otettiin muotista pois ja laitettiin suolaveteen suolaantumaan. Paikalla oli myös kunnanjohtaja, paikallislehden toimittaja ja kansaedustaja Anu Vehviläinen. He tutustuivat paikallisiin yrittäjiin ja heidän toimintaansa. Kummallista oli mielestäni se että, me jotka olimme satojen kilometrien päästä, tiesimme täällä järjestettävästä toiminnasta, mutta kunnanjohtajalle tuli lehmäleiri ihan yllätyksenä.

Feta irrotettu muotista ja laitetaan suolaantumaan

Tuorejuustoja

Leipäjuustoa

Hämäläistä munajuustoa

Tehtiin tuorejuustoa, hämäläistä munajuustoa ja leipäjuustoa. Kaikki onnistuivat hyvin ja olivat maukkaita. Saimme syödä itse tekemämme juustot. Kyytön maito on rasvaista ja proteiinipitoisempaa kuin valtakarjan maito. Sen juustoutumisominaisuudet ovat erinomaiset ja saanto(saalis) hyvä.
Juustoteon jälkeen ehdimme pikaisesti käymään katsomassa joutilaiden laitumella olevia lehmiä. Siellä oli tilan vanhin lehmä, Impi, 20 vuotta. Ei enään ollut tiinehtynyt moneen vuoteen, mutta kun voi hyvin ja huolehti osaltaan laidunnuksesta, ei ollut tarvetta laittaa pois.

Joutilaat lehmät ja Kasimir sonni

Impi-vanhus!


Tilalle takaisin hoitamaan elukoiden iltaruuat. Meillä olisi tiedossa illalla vielä saunomista kyläyhdistyksen rantasaunalla ja lätynpaistoa(syömistä).

Karitsoille maitoa

Ja kauroja!

Vassulle maitoa

Ja rakkautta!

Olin niin väsynyt kaikesta touhusta, että uni kyllä tuli pian kun pään tyynyyn laski. Tosin kukon serenaadit tunkeutuivat unen läpi!

Tirpunen kattoo, että tulis jo alas!

Me kun oltiin aamulla reippaita tyttöjä ja hoidettu elukat, niin oli aikaa vähän ratsastella. Täytyihän minunkin pungeta satulaan. Onneksi Tirpunen oli kärsivällinen ja seisoi kun kampesin itseni pihaton sokkelin päältä selkään.
Päiväruuan jälkeen lähdimme Herajärven Natura-alueelle patikoimaan. Riitta-Miinan lampaita oli siellä maisemoimassa aluetta.


Laidunnettua maisemaa

Ihan kipeesti mustikkaa!

Herajärvi

"Luona vanhan veräjän"

"Natura-lampaat"

Alue on metsäyhtiön omistuksessa, mutta on vuokrattu lampaille. Ne sitten vastineeksi pitävät kasvuston kurissa ja monimuotoisena. Isäntäväki on kyllä joutunut aluksi raivaamaan sahoilla puita ja pensaita. Aidat on täytynyt itse tehdä. Alueella on ollut tila rakennuksineen, mutta ne on hävitetty. Maisemat olivat kyllä hienot. Aluskasvillisuus oli matalaa ja pensaitten alaoksat syödyt, joten näkyvyys oli hyvä tiheämmässäkin paikassa. Kävelimme polkua Herajärven rantaa myötäillen. Jos retostelin aikaisemmassa kirjoituksessa mustikkapaikastani, se kyllä häviää 6-0 tälle. Me ahdettiin kourakaupalla mustikkaa suuhun kävellessämme.
Herajärvi oli kirkasvetinen ja hiekkapohjainen. Aivan ihana, minun mittapuullani, joka on tottunut Längelmäveden mutalilluun.
Kierrettiin noin puolet tästä 16 hehtaarin alueesta ja kun pääsimme takaisin nuotiopaikalle, lampaat olivat siellä. Ne piti laskea, varmistaa että kaikki oli tallella. Näillä seuduilla elämä karhujen kanssa on joka päiväistä..
Riitta-Miina piti esitelmän kyytöistä samalla kun paistettiin makkaraa ja kahviteltiin. Hän kertoi kyyttöjen historiaa, jalostuksesta ja omista kyytöistään ja miten ne olivat hänelle tulleet. Oli mielenkiintoista!
Uimareissun jälkeen takaisin Mustikkamäkeen syömään (taas) ja iltalypsylle. Meidän vuoro lypsää!

Taas Aurooraa nykimässä! Miten toi
huivi tekeekin heti paljon ammattimaisemman
näköiseksi!

Otettiin koe suihkasut joka vetimestä, että havaittiin
mahdolliset utaretulehdukset

Lypsimet paikoillaan. Katselen kun maito menee putkessa ja
hierasen vähän utaretta, jotta tyhjenis paremmin.

Lypsimet pitää saada poiskin niin, ettei imaise kaikkee sontaa lattialta
putkiin. Ja kermaryyppy pitää tehä, jotta putki tyhjenee.

Lauha-lehmän sorkan jälki

Sujuikin jo paremmin. En sano että hyvin, mutta pariin otteeseen sain muutaman vedon peräkkäin oikein rytmissä. Silleen että maito sanoo suih, suih peltiämpäriin. Aurooraa ja Hula-Hulaa olin jo lypsänyt ilman suurempia "damageja". Lauha-lehmä sitten osui käteen. Siihen nousikin mukava mustelma ja turvotus. Muttei se tahtia haitannut.
Saatiin jokainen laittaa myös Bambille ja Juuliskalle kannulypsykone. Onnistuin saamaan lypsimet paikalleen niin, ettei ne imaissut kaikkia kuivikkeita putkistoon. Hyvä minä!
Lypsyn jälkeen lehmät laitumelle, navetan siivous, iltapalalle ja saunaan. Mustikkamäen pihasauna oli lämmitetty.
Muut naiset kävivät ennen iltapalaa saunomassa, minä söin eka. Joten "sain" olla ihan itseni kanssa lauteilla. Ihanat, lempeät löylyt ja iltasade ropisi kattoon. Saunan ikkunan takana lampaat laidunsivat. Kyllä uni taas maittaa!

Pihasauna


Mutta ei se niin sitten maittanutkaan. Vaikka olin illalla ihan poikki, unenlaatu oli kyllä tosi huonoa. Heräsin viimeiseen leiriaamuun ihan koomassa. Meillä oli aamulypsyvuoro ja ei kun kiipeämään tilalle.


Pissa tulee!


Aina vain paremmin lypsy sujui. Maidon tunsi jännästi utareessa ja tiesi heti nykikö "tyhjää", vai tuliko maitoa. Sain jopa yhden lehmän lypsettyä tyhjäksi. Kyllä siinä aikaakin meni ja siinä kun öpaut tunnin on ollut jakkaralla sikiöasennossa, ei ollut ylös nousu helppo!
Kahdella tilan lehmistä oli ratsastettu. Täytyihän parin meistä sitä kokeilla!

Din-di-di, din-di-di, din-dii!

Rehuastialla niitä houkuteltiin, mutta eihän ne ihan hirveän yhteistyö haluisia olleet. Toisen onnistui ridata melkein laitumelle asti, toinen jäi jöpittämään navetalle.
Riitta-Miina lupasi meille vielä tulla Mustikkamäkeen näyttämään separointia. Ja sekös kiinnosti minua ihan hirveesti! Navetan siivous ja pesulle ennen ruokailua.
Kävin vielä kuvaamassa Mustikkamäen elukoita. Kukosta en ottanut kuvaa!

Arska ja Aikku

Hannu ja Iines

Oikea söpöyden esikuva!


Pakkailtiin jo vähän kamojamme ja ruuan jälkeen separaattori saapui taloon. En ollut moista nähnyt livenä, saati sitten toiminnassa. Se oli jo valmiiksi kasattu, olisin ehkä halunnut nähdä kasaus vaiheenkin. Mutta tämä oli muutenkin ylimääräinen ohjelmanumero, ei kaikkea voi saada!
Laite oli pultattu kiinni pitkään lankkuun ja se laitettiin tuolirivin päälle. Minä uhrauduin istumaan lankulle painoksi. Oma lehmä ojassa, siitä näki kaikista parhaiten! Riitta-Miina kaatoi suppiloon kymmenisen litraa maitoa ja kammesta alettiin veivata. Kuului joka kierroksella kilahdus. Kun vauhti oli niin kova ettei enään kilahtanut, suppilon keskellä olevaa tappia käännettiin niin, että maito alkoi valumaan koneeseen. Hetken kuluttua alkoi ensin toisesta rööristä valumaan kurria ja vähän aikaa mentyä, kerma alkoi valumaan toisesta. Wau! Kaikkee sitä näkee kun vanhaksi elää! Maitomäärästä tuli reilu 5 dl kermaa.
Ennen kurri juotettiin vasikoille ja lapsille. Nykyihmiselle rasvaton maito on itsestään selvä asia.

Separaattori valmiina

Maito kaadettuna koneeseen

Kurria tulee vasemmasta, kermaa oikeasta

Kurri on ihan valkoista ja kerma tosi paksua


Mutta kuten aina, kaikki loppuu aikanaan! Oli aika hyvästien, toivottavasti vielä joskus matka suuntautuu näille nurkille. Olisi mukava käydä tervehtimässä molempien tilojen isäntäväkeä!

Lehmien laitumen vieressä oleva tuomi oli kukassa!


Leiri oli kokemisen arvoinen. Ohjelma-aikataulu oli tiukka, mutta mielestäni oli mukavaa touhuta kokoajan. Ehkä olisi vielä voinut sisällyttää jotain kasvimaahan liittyvää, koska Riitta-Miinan hyötykasvimaa oli kadehdittavan upea.

Riitta-Miinan kasvimaa, kuva vaan ei tee sille oikeutta!

Koko leirin ajan tunsin itseni todella tervetulleeksi ja tunnelma oli lämmin. Isäntäväki oli kärsivällisiä meitä kohtaan, vaikka välillä jäimme paijaamaan vasikoita tai vuohia, kun olisi pitänyt olla jo jossain muualla.
Meitä syötettiin ja juotettiin kyllä koko rahan edestä. Läksiäispäiväksi Anita teki meille vielä vatruskoita ja karjalanpiirakoita maistiaisiksi ja niitä sitten ostettiin vielä kotiin viemisiksikin. Kyllä koti alkoikin minulla olemaan jo mielessä!

Lehmät laitumella sateen jälkeen, sateenkaari metsänreunassa


Vielä kerran kiitoksia Anitalle ja Riitta-Miinalle perheineen, ikimuistoisista päivistä Itä-Suomessa! Ja  leirikaverit, kiitokset mukavasta seurasta. Oli hauska tutustua! Hyvää syksyn jatkoa kaikille!