Pupujahdissa pitkien poikien kanssa!

1. päivä syyskuuta alkoi jäniksenmetsästyskausi. Meillä se tarkoittaa sitä, että pitkät pojat, Beibe ja Mauri, viettävät ainakin viikonloput metsässä. Minä en itse metsästä, mutta joskus lähden heidän mukaansa. Metsässä on kuitenkin mukava kuleksia ja voihan siinä koiran haukkua kuunnellessa, etsiä sieniä ja marjastaa. Tai ihan vaan nauttia luonnosta.

Aikaiset aamuherätykset, varsinkin lomapäivinä, ovat minulle myrkkyä. Ja jänisjahtiinhan lähdetään törkeän aikaisin. Olimme menossa Saareen, joten pieni venereissukin oli edessä. Että puoli viisi vekkari herätti.
Ihmeen ketteränä olin kuitenkin heti aamusta. Oikein ääneen ihmettelinkin, kun jalka nousi veneeseen kohtuu kepeästi. Eikä selkäkään ollut kovin kankea. Joku alkuihminen/metsäläinen minussa ilmeisesti oli hereillä!

Maurilla meni aamulla tosi pitkään, ennen kuin se tajusi, mistä on kyse. Se ei edes hokannut, vaikka Beibellä oli maastohousut jalassa. Olisiko sitä hämännyt se, että minäkin olin hereillä ja lähdössä.
Koirat ovat hauskoja siitä, että ne tarkkailevat epäluuloisina, varsinkin aamuisin ihmisten toimia. Beiben pitää laittaa metsäreppu koiralta salassa illalla valmiiksi. Jättää reppu yläkertaan tai kellarin rappuun, pois näkösältä. Muuten alkaa vinkuna ja ulina. Eikä koira nuku koko yönä, vaan saattaa rampata makkarin ovella tarkistelemassa, onko ukko vielä sängyssä.
Mauri myös havainnoi kahvinkeitintä. Yleensä meillä aamuisin keitetään puoli pannua kahvia. Mutta jos kahvia keitetään metsälle mukaan, pannu on täysi. Ja sen koira huomaa oitis, ja taas vingutaan! Tälle reissulle emme ottaneet kahvia mukaan, vaan ajattelimme keittää sumpit nuotiolla pakissa. Näin saimme koiraakin ilmeisesti sumutettua. Meinaan termospullonkin esiin ottaminen laukaisee koirassa metsästysinnon! Termari on otettava jo illalla kaapista ja laitettava niin ettei koira sitä lattiatasolta näe.
Beibe metsäsätää pääasiassa jousella, mutta hänellä on myös pistooli mukana. Sen vuoksi, koska Mauri on kuitenkin luolakoira. Jos se metsässä kohtaa supikoiran tai mäyrän, se vietti voittaa aina jäniksen ajon. Pienpetopyynti on yksi riistanhoidon muodoista. Haittaeläinten poisto luonnosta, edesauttaa esim. vesilintujen poikimimisen onnistumista.
Asekaapin oven ääni on yksi metsälle lähtöä edeltävistä äänistä. Ja sen Mauri tunnistaa ja hermoilu voi alkaa!
Erään tuttavamme ajokoira huomasi aina isännän pitkistä kalsareista, että mettäreissu oli edessä. Heidän koira asui pääasiassa ulkona ja isännän mettävehkeet olivat autotallissa. Ne piti hakea niin, ettei koira aavista mitään. He kuitenkin asuivat tiheään asutulla omakotitaloalueella ja koiran huuto herättäisi koko naapuruston. Kaverimme ajatteli livahtaa puolipukeissa, nopeasti autotalliin. Oli heittänyt kylpytakin päällensä. Koira tuli kopistaan katsomaan, että mitä se isäntä aamuvarhaisella autotallista hakee. Homma meni hyvin niin kauan, kunnes saunatakin helma heilahti, paljastaen mettäkalsareiden verhoaman jalan. Sinä talvisena viikonloppuna naapurit heräsivät varhain!

Meillä ei häiritse naapureita koiran vinku, mutta kun sitä ei itse jaksa kuunnella. Sen takia koiraa pitää yrittää harhauttaa viimeiseen asti. Koska sitä vinkua ja suoranaista valitusta saa kuitenkin kuunnella koko automatkan. Ja ihan turha komentaa olemaan hiljaa, se ei auta mitään.
Onneksi meiltä Beiben kotikonnuille ei ole kuin parisenkymmentä kilsaa. Just ja just jaksoi kuunnella koiran "tuskaa".
Ihmeen hyvin Mauri jaksaa kuitenkin olla veneessä. Onhan pientä ramppaamista, mutta kyllä se aikas hyvin pysyy keskituhdolla. Rantauduttaessa täytyy kuitenkin olla valppaana, ettei koira singahda veneestä ilman lupaa. Ensin sille täytyy laittaa kaulaan hieman tekniikkaa. Tutkapaikannin, jotta voidaan seurata gps:ssän kautta koiran liikkeitä maastossa. Ja myös sitä, haukkuuko koira. Koiralle voi myös soittaa ja varmistaa haukun. Kun hankimme paikantimen Maurille, pitihän sen toimivuutta testata. Iltalenkille lähtiessäni, laitoin paikantimen Maurin liiveihin. Jonkin matkaa edettyämme, Beibe soitti siihen ja minä haukuin siihen, ollen polvillani keskellä kävelytietä koiran vieressä. Kyllä siinä olisi ollut ihmettelemistä, jos joku olisi nähnyt. Varmaan olisi ajatellut, että opettaako toi tuolla koiraansa haukkumaan.
Muutenkin on ollut koomisia tilanteita kännykkäliittymäkauppiaiden kanssa. Tutkapaikannin vaatii oman kännyliittymän. Tekstaripaketin ja nettiliittymän. Aina kiherretään, kun kysytään puheajan ja tekstari- ja nettipaketin riittävyyttä. Sit kun Beibe sanoo, että ne riittää koiralle vallan hyvin. Ettei se kauheesti soittele. Osa myyjistä hämmentyy kyllä hauskasti, ennekuin niille asian selittää. Heh heh!
Koska Saari on täynnä louhikkoja, laitettiin Maurille vielä luolapaikannin. Koska peruspaikannin ei lähetä maan alta. Jos sattuu vaikka koira menemään luolaan jonkun ötökän perässä. Oli siinä romua koiran kaulassa. Sille on myös sellaiset liivit, mihin paikantimen saa. Mutta se ei oikein diggaa niistä ja keli oli aikas lämminkin liivien pitämiseen.

Koira lähtikin halukkaasti haulle ja irtautui meistä hienosti. Beibe sanoi, että viime syksynä oli hieman haluttomuutta ollut irtautumiseen. Onhan koira taas vuoden vanhempi ja "viisaampi". Me jätettiin varusteemme (eli eväät) nuotiopaikalle ja lähdimme etenemään kohti Saaren keskustaa.
Saari on oikealta nimeltään Isosaari. Maastoltaan se on haastava. Varsinkin tälläiselle kampuralle, kuin minä. On kivikkoa, luohikkoa, kalliota, jyrkkine nousuineen. Löytyy myös kuusikkoa, lehtoa ja ryteikköä ja vaikka mitä. Mutta mä pärjäsin tosi hyvin. Enkä kaatunutkaan kuin kerran!
Siinä edetessämme, minä räpsin kuvia ja Beibe etsi merkkejä Saaressa mahdollisesti asustavista pitkäkorvista. Eli lähinnä syönnösjälkiä. Hirvi ainakin oli jossain vaiheessa Saaressa majaillut. Puun versoja oli syöty ja puissa oli hinkkausjälkiä. Mutta vuohenputkia ja vadelman versoja ei ollut nakerrettu. Eikä kaatuneeseen haapaankaan ollut koskettu. Nämä edellämainitut kun kuulemma olivat sellaisia jäniksen ruokavalioon kuuluvia juttuja. Saaressa todennäköisesti ei pupuja asustellut tänä syksynä.
Koiran liikkeitä seurailtiin Beiben kännyn avulla. Kovasti se haki ja pyöri aikaslailla samassa paikassa. Lähdimme etenemään siihen suuntaan ja samassa kuuluikin kiivas haukku. Beibe katsoi näytöltä, että koira on järvessä.

Jotain otusta se oli ajanut ja ui kohti ulappaa. Kauempana näkyi joutsen, mutta emme uskoneet, että se sen perään olisi lähtenyt. Saimme huudeltua koiraa palaamaan ja kivelle se kiipesikin sitten ruikuttamaan. Vihdoin saimme sen rohkaistua uimaan rantaan ja homma jatkui.
Etenimme rantaa seuraten. Minä törmää pitkin ja Beibe hieman sisemmällä saaressa. Törmällä kasvavat vanhat ja suuret männyt olivat aivan upeita.

Taas oli koira jäljillä ja ajohaukku kuului. Lähdimme kohti ja kuulimme jotain muutakin ärinää, kuin koiran. Vedessä oli raju kamppailu meneillään. Mauri otti yhteen supikoiran kanssa. Olisiko ollut sama, joka koiran aiemminkin oli veteen houkuttanut?

Meinas pieni paniikki tulla, kun supi päätti lähteä uimaan kohti ulappaa. Mauri perässä, tietysti! Ja täysi haukku päällä. Kyllä se muutamia litroja varmaan vettäkin nieli. Jo hätä meinas tulla, eihän tolla menolla kauaa pinnalla pysyttäisi!
Supi teki kuitenkin ratkaisun ja kääntyi takaisin rantaan. Mauri sai sen kiinni ja me hätiin kiviä pitkin. Beibe sai supin päiviltään ja minä koiran pannasta kiinni. Että voikin rimpuileva ja huutava mäyräkoira pistää hanttiin!

Hetken matkaa oli koiraa pitää kiinni, ettei se palaa kamppailupaikalle. Pitkin rantaa edetessämme, löysimme paljon supikoiran jälkiä. Että kyllä niitä enemmänkin Saaressa oli. Harmin paikka! No, tulihan ainakin testattua, että molemmat paikantimet kestävät vettä!
Sen verran oli ollut äksöniä, että päätimme pitää evästauon. Aah! Leipää, makkaraa ja pakissa keitettyä kahvia. Minä venyttelin kinttujani sillä välin kun Beibe valmisti naaraalleen murkinaa.

Tervaksella nuotio syttyy varmasti!

Hirvikärpäsiäkin oli ihan kiitettävän paljon. Niitä siinä sitten nypittiin niskasta samalla kun evästettiin.

Maurilla tuntui vielä olevan virtaa, joten lähdimme makkaransulatusreissulle vielä toiselle puolelle Saarta. Siellä oli yksi hyvä paikka, mistä on löytynyt useasti mustia torvisieniä.
Minä kun noista puista tykkään, niitä Saaressa ihailin. Tässä taannoin kesällä, oli Beiben veljen kanssa puhetta vaahteroista. Lähinnä siitä, että kasvaako niitä metsissä vai onko ne sellaisia istutettujen pihojen ja puistojen puita. Saaresta niitä sitten löytyi. Itsestään ne sinne ovat juurtuneet, mutta mistä siemenet ovat lentäneet. Sellaista isoa emopuuta siellä ei kuitenkaan ole.

Syyskuun ensimmäinen päivä oli hyvin kesäinen vielä. Mutta metsässä havaitsi syksyn tunnun. Märkä metsä tuoksui maatuvalle heinälle. Maassa oli puista pudonneita lehtiä ja puolukat alkoivat punoittaa.

Torvisieniä ei löydetty. Eikä sitä jänisajoakaan saatu. Mutta valtavasti hienoja luontoelämyksiä. Upeita puita ja tälläinen ötökkäkammoinenkin ihminen innostui kuvailemaan hämähäkkien taideteoksia.

 Mauri oli yllättävän pirteä reissun jälkeen. Veneessä se istui lonkallaan ja nautti järvimaisemista. Vaikka kovan urakan se oli tehnyt, juossutkin pikku töppöjaloillaan haastavassa maastossa reilut kymmenen kilsaa. Kokeilkaas perässä! Taitaa poika olla ihan hyvässä kunnossa!

                                          Oikein ihanaa syksyn alkua Teille kaikille!

Laitetaas vielä loppuun kuva viime syksyltä, kun pitkät pojat pupun saivat!