Poikien kanssa sienimetsässä, sushineitsyyden menetys ja tytärtä tuuraamassa hevosen selässä!

 Mulla on viikon loma. Sain ilokseni pitää vanhoja lomia pois. Rahat lomistani maksettiin jo loppukesästä minulle, joten täytyy muistaa olla elämättä yli varojensa. =)
Tapani mukaan, olen ohjelmoinut yllättävän, ylimääräisen ajan ihan minuuttiaikataululla. Että se siitä rentoutumisesta! Pitäisi ehtiä tekemään taas kaikkea, mitä ei normi arkena ehdi.
Tänään kävin hieronnassa ja tyttärelläni. Kudoin vauvan myssyn valmiiksi, joka viedään huomenna tuliaiseksi uudelle sukulaiselle. Loppuviikon suunnitelmissa on käydä vielä kerran hieronnassa, kädentaitomessuilla hyvän ystävän kanssa, tehdä kotitöitä, nostaa rehujuurikkaat maasta jne. jne. Olin suunnitellut myös uimista ja kuntosalilla käyntiä. Ja lukea, valvoa myöhään ja herätä aikaisin! Argh!
Lomani alkoi oikeastaan jo viime viikon perjantaina pekkasvapaalla. Perjantai meni siellä kala jalkahoidossa ja lauantaina käytiin synttäreillä. Sunnuntainahan oli isänpäivä. Olin ihan tulisilla hiilillä, kun en ollut ehtinyt yhtään suppiksia etsimään metsästä. Olin ihan varma, että niitä on siellä roppa kaupalla, kun on ollut niin lämmintä ja sateista.
 Koko isänpäivän hemmottelin Beibeä kakulla, voileipäkakulla ja pihviaterialla. Kun ajattelin hänen olevan tarpeeksi "rento", sanoin hänelle, että: "Nyt lähdetään metsään kävelylle!" =) Ja olin samalla sellainen pirtsakka. Tehostaen näin sitä, kuinka hyvän idean olin juuri heittänyt ilmaan! Beibe ei välttämättä ollut ihan yhtä innoissaan, vatsa täynnä nautaa, ranskalaisia ja aurajuustokastiketta. Mutta kun vielä perustelin, että Maurille tekisi hyvää päästä vähän mettään nuuskuttelemaan, kun se on niin energinen, sain Beibenkin ulos. Ja niin me kolme lähdettiin metsään!

Tai, siis neljä! Lakritsa tuppasi mukaan! Yritimme karistaa sitä pihatiellä, juosten sitä pakoon. Mutta emme olleet (lue: minä en ollut) tarpeeksi nopeita ja se pysyi sitkeästi kannoillamme.

 Kissat on sitten ärsyttäviä kun ne lähtee seuraamaan. Kerran se lähti minua ja Mauria seuraamaan metsäautoteille. Viitisen kilometriä se roikku kannoilla. Sitten se heittäytyi kyljelleen keskelle tietä ja mourusi kuin kuoleva. Meidän kissa on aika iso. Sen paino vaihtelee vuodenajasta riippuen 6-8 kilon välillä. Taisi silloin olla painavimmillaan, kun sen sieltä mettä lenkiltä kannoin kotiin! Kyllä otti päähän! Ja käteen...
Nyt emme olleet menossa kovin kauas. Joten ajattelin, että tulkoot. Jännästi tuollainen kotikissa muuttuu metsässä erilaiseksi. Se on paljon valppaampi ja silmät tummuvat. Pyrähtelee villisti ja singahtelee ohi. Koiraa hämäs ihan selvästi, että kissa rapisteli puskissa. Sitä häiritsi ilmiselvästi kissan läsnäolo.

Mauria en uskalla pitää vapaana, kun ollaan metsässä. Se on sekunninsadasosa, kun se on jonkin elukan perässä. Olen ollut sen kanssa monta kertaa marjassa ja sienessä. Alkuun sidoin sen aina johonkin puuhun kiinni. Se tottui niin siihen, että nykyään minun ei tarvitse kuin pudottaa flexi maahan ja alkaa keräämään. Se ilmeisesti luulee olevansa kiinni, eikä lähde mihinkään. Elukat on kyllä pönttöjä! =D

Löydettiin me vähän niitä suppiksiakin. Parin litran verran. Joku on löytänyt tämän minun paikkani ja siellä oli kovasti jalan jälkiä. Mur! Mutta minulla oli mukava hetki poikien kanssa metsässä ja sain sienestyshimoni tyydytettyä!

Meidän perheen miehet!

 

Minulla ja Beibellä on ollut molemmilla aukko ruokasivistyksessämme. Emme kumpikaan olleet syöneet sushia. Minä olen kyllä käynyt kerran Tampereella ravintola Marusekissa, mutta söin silloin lohta japanilaiseen tapaan. Ja se ei minua mitenkään vakuuttanut. Kuten ei jälkiruuaksi tilaamani vihreäteekääretorttu. Ja meninpä alkuruuaksi tilaamaan misokeittoa. Yksi elämäni suurimpia virheitä! Ihan hirveää! Ei ihme, että Japanissa ollaan hoikkia!
Tästä kamalasta, japanilaiseen ruokakulttuuriin tutustumisesta huolimatta, mieleni on tehnyt maistaa sushia. Viime keväänä Yle Teemalta tuli dokkari foodiesta ja bloggareista, jotka kiersivät syömässä maailman parhaiksi tunnustetuissa ravintoloissa. Yksi henkilöistä onnistui varaamaan ajan aterialle, mailman taitavimman, japanilaisen sushimestarin ravintolaan. Ateria maksoi muistaakseni 2000 dollaria ja itse toimitus kesti 20 min. En muista kuinka monta elementtiä ateriaan kuului, mutta sushimestari teki asiakkaalle aina yhden nigirin tai sashimin. Odotti, että asiakas sen oli niellyt ja teki uuden. Tämä asiakas oli sitä mieltä, että ateria oli paras, minkä hän oli ikinä syönyt! Hmm! Minua jäi mietityttämään todella, miltä sushi mahtaa maistua!
Tuumasta toimeen ja varaamaan lentolippuja Japaniin ja ateriaa kyseiseen sushi ravintolaan! Ehkei sitten kuitenkaan! Palataan todellisuuteen ja City-markettiin. Siellä myydään sellaisia sushitarjottimia. Olen niitä ennenkin katsellut, muttei ole koskaan tullut ostettua. Niitä on montaa eri kokoa; ainakin 6:den, 12;sta ja 24:än kappaleen. Sellainen 6:den kappaleen otettiin. Molemmille kaksi makirullaa ja yksi nigiri/lärvi.

Tässä sitä nyt olisi tarjolla. Sushia!

Sushiateriat olivat Suomessa valmistettuja ja niissä oli lisänä syömäpuikot, soijakastiketta, wasabitahnaa ja hillottua inkivääriä. Pakkauksessa ei ollut kuin yhdet puikot. Mutta eipä hätää! Kunnon pienviljelijäemännältähän löytyy myös syömäpuikkoja. Eihän sitä koskaan tiedä mitä elämässään saattaa tarvita! Sehän oli sitten toinen juttu, miten se syöminen niillä onnistuisi!

Syömäpuikot ovat ainakin kauniita!

Minä taistelin aika tovin, että sain ekan makirullan pysymään tikkujen välissä. Kun naaman toi mahdollisimman lähelle pöydän pintaa ja ruokaa, sen onnistui nopeasti ujuttamaan suuhun. Beibeltä yksi lennähti kipakasti puikkojen välistä lattialle. Salamana hän sen kuitenkin sai sieltä ylös, ennenkuin se joutui Maurin suuhun!

Ihan hyvän näköistä.

Aloitin kasvisversiolla. Dippasin sen soijaan ja eikun suuhun. Beibe katseli silmä kovana reaktioitani. Pari kertaa minulla oksennusrefleksi tuli kurkunpäähän. Beibe luuli, että pelleilin. Mutta ehei, en todellakaan. Se soija maistui ihan kamalalta!

Hetki ennen yökköä!

 Toinen rulla oli rapu...? Laitoin aimo kökön wasabia sen päälle. Seurauksena oli, että silmistä ja nenästä valui vesi ja räkä suoranaan. Ihan kuin olisi kyynelkaasua saanut. Ja minä olen joskus, joten tiedän mistä puhun! Mutta se oli joka tapauksessa "maukkaampi" kuin edellinen, jonka olin dipannut siihen soijaan. 
Kolmas oli se nigiri. Eli kökkö riisiä ja sen päällä pieni lohen pala. Ja siltä se sitten maistuikin! Kököltä suolatonta riisiä ja palalta suolatonta lohta. Joo-o! Ei vakuuttanut, ei!
No, tulihan kokeiltua nämä ulkonäöltään herkulliset sushitarjottimet. Mutta aion kyllä joskus mennä johonkin hyväksi kehuttuun sushiravintolaan syömään sushia. En ehkä kuitenkaan sinne Japaniin!

Tässä jokin aikaa sitten, tyttäremme alkoi vuokraamaan hevosta heidän lähellään olevalla tallilla. Hän on ollut innoissaan löytäessään kivan harrastuksen ja noin mukavan ja hyväkäytöksisen hevosen. Vaikka polle on lämminverinen ravuri, se on sellainen hanskassa pysyvä, rauhallinen ja ihmistä kunnioittava. Tyttö on kovasti ihastunut polleen!
Mutta loistavan alun jälkeen, on ollutkin hieman epäonnea. Ensin heppa oli telonut kinttuaan ja polvi oli turpeena. Likka ei päässyt sillä ridaamaan. On hän silti käynyt sitä kävelyttämässä ja liikuttamassa maasta käsin.
 No, sitten oli tytön vuoro teloa itseään! Hän poltti jalkansa töissä, kuumalla vedellä. Ja eikä ole päässyt ratsastamaan, kun ei saa kunnolla edes kenkää jalkaansa. Kyllä häntä on harmittanut!

Pikku palovamma!

Minä, joka en viime vuosina ole paljoa aikaani hevosen selässä viettänyt, kävinkin sitten tänään pollella ratsastamassa. Myin oman hevoseni neljä vuotta sitten pois, kun välilevyni pullistuivat. Enkä juurikaan ole ratsastamista edes kaivannut. Nyt kun tyttö on vuokraheppaansa hehkuttanut, ajattelin käydä sitä kokeilemassa.
Myöntää täytyy, että jännitti! Viime ridauksesta on yli vuosi ja en koskaan ole edes mikään loistoratsastaja ollutkaan. Hyvä, kun nykyään pystyn edes yhdellä jalalla kaatumatta seisomaan, saati hevosen selässä istumaan putoamatta.
Aamulla lähtiessäni, Beibe pyysi olemaan varovainen. Minä totesin ratsastamisen olevan kuin pyörällä ajoa. Kun sinne selkään pääsee, kyllä se siitä alkaa sujumaan. Beibe siihen totesi, ettei pyörä yleensä saa mitään kohtausta ja riehaannu. Luottamus taitoihini oli todellakin huipussaan! En tosin luottanut itsekään niihin, mutta olin kuitenkin viime vuosina ratsastanut enemmän kuin tyttäreni. Ja koska hänkin oli tämän hevosen selässä hengissä selvinnyt, uskoin vakaasti, että minäkin! En vain tiedä, mitä putoaminen tekisi selälleni.
Ei kun tallille. Olin jopa mahtunut vielä ratsastushousuihinikin, joten ei hätä ollut tämän näköinen! Tyttö ohjeisti minua, että minkä hevosen tarhasta hakisin. Pienen epäröinnin jälkeen se lähtikin minun mukaani. Loimi pois, harjaa nahkaan, suojat jalkoihin, satula selkään, suitset päähän hevoselle ja kypärä ratsastajalle. Kysyin tytöltä, olisiko kentäällä jakkaraa. Kuulemma oli, joten päätin könytä siellä vasta selkään. Jakkara oli korkea, pääsin ongelmitta selkään. Heppa seisoi ihan yhtä kiltisti paikoillaan selkään noustessani, kuin sitä harjatessa. Tuntui lupaavalta.

Stormy!

Hevonen oli tyypillinen ravuri. Sillä oli paljon ratsastettu, mutta mitään se ei avuista ymmärtänyt. Mutta sain sitä välillä ihan mukavasti pyöristymään ympyrällä ja tosi kuuliainen se oli. Korvista näki, että se kuunteli ratsastajaa.

Hummani hei....

Uskalsin jopa ravata sillä. Olen joskus aikanaan paljonkin ratsastanut ravureilla. Se miten ne sai pysähtymään olikin sitten ylemmän kädessä. Mutta vaikka tämä polle vauhdikas olikin, hanskassa se pysyi koko ajan. Minun tasapainossani vaan oli paljon sanomista. Ja jännitin ihan liikaa vieraalla hevosella ratsastamista.

... huputiti hummani...

Mutta oli tosi mukavaa vaan istua selässä, kun polle käveli. Juttelin kentän keskellä istuskelevalle tyttärelleni ja pikku hiljaa rentouduin. Tosin, jossain vaiheessa aloin miettimään, miten pääsisin selästä alas. Polle oli noin 165cm korkea. Oli sieltä pökkelölle alas pudottautumista! Mutta alas pääsin kunniakkaasti ja hallitusti! Saas nähä, onko paikat meikäläisellä huomenna kipeät!

... hei!

Mutta en mää mitään ratsastuskipinää saanut! Kivaa oli ja käyn varmasti toistekin ratsastamassa, jos tyttö heppaa vielä kauemminkin vuokraa. Mukavaa liikuntaa, ulkona oloa, ihania hevosia ja tyttären kanssa vietettyä aikaa!

Hetki kalojen ruokana!

Ruokapaikan akvaario

 Beibellä oli viikolla nimpparit. Olen siinä mielessä hassu, että haluan juhlistaa ja muistaa lähipiiriä nimipäivinä. Varsinkin haluan muistuttaa lähipiiriä omasta nimipäivästäni! Heh heh!
No, isänpäiväkin on sunnuntaina ja olin kuumeisesti miettinyt, miten huomioisin nämä juhlapäivät. Kun Beibeltä kysyy, mitä hän haluaa lahjaksi, vastaus on aina: "En mitään. Mitäs minä. Jotain hyvä ruokaa." Hyvä ruoka, jota meillä syödään kyllä ihan joka päivä, tarkoittaa juhlapäivinä pihviä. Naudan sellaista. Sitä hän tulisi joka tapauksessa saamaan, mutta jotain kivaa pitäisi lisäksi keksiä.
Ja keksinhän minä! Olin itse pitkään halunnut kokeilla kala jalkahoitoa. Sitä sellaista, missä kalat syövät kintuista kovettumien kuolleen ihon. Ulkomaillahan näitä kuulemma on joka kadunkulmassa. Mutta meikä kun ei ole paljoo matkustellut, tämä eksoottinen kokemus on jäänyt kokematta.
Todella "epäitsekkäästi" varasin meille molemmille puolen tunnin hoitoajat.

Ette uskokaan, millaista luomisen tuskaa kortin...

... valmistus vaati!

 Perjantaina oli sitten tämä jännä päivä! Minulla oli vapaata töistä ja menin Beibeä vastaan töihin oikein bussilla. Ei sitten takaisin tullessa tarvitsisi napata toista autoa matkan varrelta. Matka kävi kohti Lempäälää ja Ideaparkin ostoshelvettiä.
Koska meillä oli runsaasti aikaa ennen hoitoa ja lahjaan kuului syöminen Beiben valitsemassa raflassa, kävimme syömässä ensin. Panco Villa oli Beiben valinta, koska hän pitää siellä tarjottavista hamppareista ja lohkoperunoista. Tyttäremme oli joskus työharjoittelussa yhdessä tämän ketjun paikoista. Tuli käytyä aikas usein hampilla... Nyt Beibe valitsi hampin, missä oli pekonit ja paistetut munat ja kaikkee mahollista, lohkoilla. Nimee en muista. Minä otin kasvishampparin ranskiksilla. Hampurilainen on sellainen ruoka mielestäni, että se on melkein ihan sama mitä siellä sisällä on. Kanaa, possua, nautaa, kalaa tai kasvista, se pulla ja kastikkeet kuitenkin sen maun tekee. Mutta minä nyt satun pitämään ihan sikana kasvispihveistä. Koska en Pachon kasvishampparia ollut ikuna maistanut, valitsin sen. Enkä katunut! Oli hyvä! Beibekin piti omasta valinnastaan. Joten kaikki olivat onnellisia! =)

Kasvishamppari ja Pancon ihanaa soossia!

 But, it's time to go to the spa. Fish foot spa! Lagoon Fish Foot Spa, sieltä olin meille ajat varannut. Jänskätti! Mutta ihan turhaan! Palvelu oli hyvää ja ihan viimesen päälle. Kun olisi vielä oluen saanut hoidon päälle, niin jo vot!  Kuten Beibe asian ilmaisi!  Aivan Sini Sabotagen näköinen, hoitolan työntekijä, opasti toimimaan ja kertoi todella kivasti kaloista, heidän toiminnastaan ja tarjoutui ottamaan kuvia. Mutta antoi myös olla ihan rauhassakin.

Kinttua veteen vaan!

Miinusta tulee siitä, että penkit joilla istuttiin hoidon ajan, olivat epämukavat. Olin varannut meille puolen tunnin ajat. Beibellä, jolla on pitkät jalat, joutui niitä vähän kannattelemaan. Hänen sanojensa mukaan, heikommat reisilihakset omaava ei olisi ehkä kestänyt koko puolta tuntia! Hän on niin vaatimaton...

Minä läskeineni, taipumattomien polvieni ja kipeän selkäni kanssa, oli jo purjeessa, että yleensäkin taivuin niin, että sain jalat yhtä aikaa altaaseen. Ja kun puoli tuntia oli istunut kapealla, kovahkolla penkillä, jonka reuna painoi suonikohjujen runtelemiin reisiin, kintut oli aikas puuduksissa. Mutta sain jalkani altaasta sitä rikkomatta. Ja kaikki kalatkin jäivät henkiin!

Kovettumille kyytiä!

Mutta itse hoidosta. Miltäs se oikein tuntui? Kalat väijyivät pinnassa ja odottivat kärsimättöminä veteen laskeutuvaa jalkaa. Koko parvi kävikin hanakasti kintuihin kiinni! Lähi-idän lämpimistä lähteistä kotoisin olevat  tohtorikalat, jotka ovat karppikaloja, löysivät kyllä minun jaloista heti ne pahimmat kovettumat. Beibe ja minä joudumme pitämään turvakenkiä työssämme ja ne ovat kyllä jalkojen tuho. Vaikka kuinka olisi teetetyt pohjalliset kengissä, niin hiertymiä tulee. Näitähän ne fisut reippaasti nakersivatkin!

Meissä riittää syötävää!

Kalojen näykkäsyt tuntuivat pieniltä sähköiskuilta ja välillä kutittivatkin. Mutta ihan mukavalla tavalla! Meistä oli hauska seurata kalojen touhuja. Beiben oikean jalan vieressä kaksi kalaa kiersivät kehää, toisiaan näykkien. Hän kysyi hoitolan tytöltä, että onko se rakkautta vai vihaa. Hänelle kerrottiin, että reviiritaistelu oli ilmeisesti menossa. Hänen nilkastaan taisteltiin, mahtavaa!
Altaassa oli erikokoisia kaloja. Kalat kuulemma elivät koko ikänsä näissä akvaarioissa. Kalojen elinikä oli noin viisi vuotta ja ne kasvoivat noin yhdeksän sentin mittaisiksi. Ne synnyttivät eläviä poikasia, joten altaissa oli ihan pikkuisiakin tohtoreita. Väkisinkin tuli mieleen, että on niilläkin elämä. Mutta ihan hyvin voivilta ja pirtsakoilta kaikkien altaiden kalat näyttivät.
Tunnustan, että olin skeptinen hoitoon mennessäni. Mutta kalojen antaman "hoidon" jälkeen, jalat olivat pehmeät! Yksi hoitokertahan ei ihmeitä tee, mutta esim. jalkaholvien vähemmän kovettunut iho oli kuin ns. vauvan peppu. Ja vielä pieni rasvaus hoidon päälle viimeisteli hoidon!
Yhteen vetona hoidosta voisin sanoa sen verran, että menen toistekin! Mutta otan 15 min hoidon kerrallaan. Penkit olivat sen verran epämukavat, että puoli tuntia alkoi olemaan tuskastuttavaa. Selkään otti ja jalat puutuivat. Pelkät jalkaterät olisivat kestäneetkin pitempäänkin kalojen näykkimistä. Mutta nilkkojen ja säärien herkempi nahka alkoi aristamaan ja jopa hetkittäin teki mieli nostaa jalkoja ylös vedestä. Se oli hurjaa kun jalat nosti hoidon päätteeksi vedestä, osa kaloista jäi roikkumaan kinttuihin ja jalkaterän päälle. Kyllä ne kuitenkin pudottautuivat veteen takaisin.
Kysyin Beibeltä, oliko lahja ihan perseestä. Hänen mielestään se oli kokemuksena iloinen, mielenkiintoinen ja positiivinen kokemus. I love Him! <3

Salmiakkikaloja kotiin viemiseksi! Päivän teeman mukaan!

Vietimme isänpäivän vähän niinkuin etukäteen. Olimme syömässä tänään veljeni perheen luona. Veljeni vaimo täyttää vuosia ja he kutsuivat meidät heille. Isäni, tytär ja vävy tulivat myös. Joten juhlistimme tänään kaikki juhlat samalla kertaa! =)

Tein veljen vaimolle...

... juustotarjottimen savityökurssilla.

Hän pitää kalloista!

Ja juustoista! Oheen kuusenkerkkäsiirappia ja porkkanahilloa! Home made, of course!

Itse isänpäivän vietämme kahdestaan. Vaikka Beibe ei ole minun isäni, haluan antaa huomioni ja  tehdä hänelle hyvää ruokaa ja kakun. Onhan Hän meidän lapsen isä. Erittäin hyvä sellainen!

Mauri hoitelee kakkutaikinakulhojen nuolemiset!

RAKKAUDEN TÄYTEISTÄ ISÄNPÄIVÄÄ KAIKILLE ISILLE!

Meidän sisustuskallot! Ja miten sellainen tehdään itse!

VAROITANPA HETI NÄIN ALKUUN TEITÄ HERKIMPIÄ! POSTAUKSESSA ON OIKEITA ELÄINTEN KALLOJA. POSTAUKSESSA ON OHJEITA SIIHEN, MITEN ELÄIMEN PÄÄTÄ KÄSITELLÄÄN, ETTÄ SIITÄ SAADAAN KALLO SISUSTUKSEEN. OHEEN OLEN LIITTÄNYT KUVIA KUOLLEEN KAURIIN PÄÄSTÄ. JOS KOET, ETTÄ SAATAT NÄISTÄ JÄRKYTTYÄ, ÄLÄ JATKA SELAAMISTA.
TOIVOTTAVASTI KUKAAN EI LOUKKAANNU, ETTÄ TUON KUOLLEEN ELÄIMEN IKÄÄN KUIN ESILLE SISUSTUKSELLISENA ELEMENTTINÄ. MINULLE ELÄIN EI OLE SAMANTEKEVÄ OLENTO. KUNNIOITAN JOKA KALLOA, JOKA SEINILLÄMME ON. NIILLÄ JOKAISELLA ON TARINA, JOLLA ON MERKITYSTÄ!

Minä olen aina pitänyt kalloista. Nuorena olin kova kauhuelokuvien kuluttaja ja kaikki "kammottava" kiehtoi. Kauhuelokuvia en enään niinkään katso. Minua on alkanut pelottamaan...
Mutta yhä edelleen minua viehättää, erityisesti vaatteissa ja koruissa, pääkallot. Pullukkana aina innostun kovasti, jos löydän "läskivaateosastoilta" jotain asenteellista. Muutakin kuin mummotelttoja.
Vaikka kalloista pidänkin, olen ihan mukava, normaalin mielen omaava, rakastava ihminen!
Toisia ihmisiä kuolleiden eläinten kallot kammottavat, mutta minua ne muistuttavat siitä, että ne ovat olleet eläviä olentoja. Minusta kallot eivät ole mitenkään karmivia!
No, viime vuosina kallot ja täytetyt eläimet ovat olleet trendikkäitä sisustuselementtejä. Varsinkin täytetyt linnut, peurojen ja kauriiden kallot. Ja hinnathan ovat kirppiksillä ja netin myyntipalstoilla sen mukaisia! Ymmärrän kyllä kovan hinnan, jos itse on alusta-asti kallotrofeen tehnyt. Mutta jos nyt on sattunut sarvet metsästä löytämään ja ne kökösti johonkin levyyn tökännyt, niin pari hunttia on kyllä liikaa. Oli vaikka kuinka kysyttyä tavaraa!
Vaikka kalloja olen pitkään himoinnut, ei niitä meille kulkeutunut. Vajaat pari vuotta sitten, alkoi kuitenkin kalloja ilmaantumaan. Aloitetaan toissa kesästä, jolloin löysin Ainon. Kesäkirppiksellä myynnissä olleen naudan kallon, joka oli maalattu täyteen kukkasia. Rakastan sitä edelleen! Se on meillä olkkarin hirsiseinällä ja useasti istun sohvannurkassa kahvia juoden ja Ainoa tuijottaen. Varsinainen taideteos! Ihana!

Pari vuotta sitten, eräs kallo pyöri pitkään meidän silloisen lava-Nissanin penkkien takana. Beibeltä sitä ruikutin itselleni, jotta olisin saanut sen maalata. Beibe ei antanut. Vierähti aikaa ja kysyin uudestaan, jotta saisin sen kallon maalata meidän makkariin sopivaksi. Hopeiseksi ja pinkiksi. Ja sain luvan! Beibe ei muistanut, että olin jo kerran kysynyt ja kieltävän vastauksen häneltä saanut.
Tällä kallolla onkin Beibelle henkilökohtainen suhde. Kallon tarinan kuultuani, en enään ihmetellyt, miksi maalauslupa ei ihan heti herunut.
Talvella 1984, oli ilves tappanut metsäkaurispukin Viljunjärven jäälle. Joku oli löytänyt tämän ja soittanut Beiben isälle, että tämä menisi jäälle katsomaan tapausta. Pikku-Beibe oli puhelun kuullut, startannut moponsa ja lähtenyt jäälle raatoa katsomaan. Hän oli irroittanut pään ja tuonut kotiin. Kotona hän oli keittänyt kalloa, jotta saisi siitä lihat irti. Kallolle hän teki taustalevyn ja niin oli trofee valmis. Seinälle saakka trofee ei silloin päätynyt.  Nyt vuosia myöhemmin hän oli löytänyt tämän kallon kotoaan ja heittänyt sen autoon. Ja minä näin siinä sisustuselementin!
Maalasin kallon pinkiksi ja sarvet hopeiseksi. Beibe teki kalloon uuden taustalevyn, joka maalattiin mustaksi. Törkeän hieno siitä tuli ja se sopii meidän makkarin seinälle nakutettuna! Nyt se on arvoisellaan paikallaan, valvomassa meidän unta! =)

 Pari kesää rempattiin meidän pihasaunaa. Kun vihdoin saatiin pukuhuoneen puoli valmiiksi, aloin katselemaan yhtä seinää sillä (kallo)silmällä. Kauriin tai peuran kallo tai sarvet sopisivat ihanasti siihen! Mutta ei tullut kalloja vastaan mistään! Ja jos kirppiksillä oli, maksoivat sikapaljon! Parille hirviporukassa olevalle kaverillekkin vihjattiin kallonpuutteestamme. Olin jo hieman unohtanutkin koko kalloasian. Kunnes viime kesänä, eräillä kolmekymppisillä, yksi Beiben mettäkaveri toi tullessaan kallon meille. Taitaa olla peuran sellainen. Jes! Siihen Beibe teki uuden taustalevyn ja vähän vetyperoksidilla valkaisi kalloa lisää. Ja vot, kun tuli komea!

Siitä tulikin niin hieno, etten raaski viedä sitä saunalle. Vaan nyt se komistaa ulkoeteisen seinää. Siitä sen näkee heti, kun sisälle astuu.

Minua silti jäi vielä kaivelemaan se saunan seinä. Ratkaisu siihen tulikin aivan yllättäen. Pari viikkoa sitten, jäi kaurispukki auton alle täällä kylillä. Tämä edellä mainittu Beiben mettäkaveri oli hakenut ruhon pois, ruuaksi koirilleen. Hän soitti Beibelle, että ottaisiko tämä kallon.  Ja Maurikin saisi siinä samassa luita närsättäväkseen.

Tämä reppana käsitellään trofeeksi.

Yksi sarven sakara oli alkanut kasvamaan korvaa kohden!

Mauri hyödyntää liikenteen uhrin.

  Beibe nylki lihat ja poisti aivot kallosta niin tarkkaan kuin pystyi. Sitten kalloa keitettiin niin, että loput lihat kypsyivät ja irtosivat kallosta. Kalloa piti vahtia koko ajan, eikä laskea sitä käsistään, ettei koira pölli sitä!

Ei sentäs kalloa sisällä keitellyt!

Sitten Beibe vielä rapsutteli siitä rustoja ym. roippeita irti. Kun kallo oli kuivahtanut, hän valeli sitä vetyperoksidilla, jotta se valkastuisi. Meillä oleva vetyperoksidi on aikas laimeata ja vanhentunutta.

Vetyperoksidia 3%.

 Mutta sitä ei enään apteekista saa. Kiitos myyntikiellosta kuuluu kotitekoisten pommien rakentajille!
Kallo ei oikein hyvin valkaistunut, vaikka se oli kääritty vetyperoksidiriepuihin ja kelmuun. Mutta tässä tulikin apuun, ehkä hieman yllättäväkin aine. Nimittäin hiusten värinpoisto!

Leuat valkaistumassa.

Ja itse kallo muumioituna!

Tyttäreni, joka on fanaattinen hiuksiensa värjääjä, oli tilannut megatörpöt väripoistoa jostain nettikaupasta. Ja sillähän kallo valkaistui! Voi vain kuvitella, mitä noi mömmöt tekevät "elävälle" kallolle!

Huomatkaa: Vetyperoksidia 9%!

Vanha konsti puhdistaa kalloja on laittaa ne muurahaispesään. Työkaverini Suvi kertoi jonkun tutun laittaneen kuolleen lemmikkikilpikonnansa murkkupesään. Näin heille jäi kilpparin kilpi muistoksi lemmikistään. Beibe kertoi, että he olivat kakarana laitellut vaikka mitä kalloja murkkupesiin. Ja vaikka kuinka olivat naruilla ja rautalangoilla sitoneet kallot johonkin kiinni, ne olivat hävinneet keoista. No, nyt on joka tapauksessa jo liian kylmää mennä murkkujen talvihorrosta häiritsemään.
Saunan sisustuskallo on nyt siinä vaiheessa, että se on aitassa vähän kuivahtamassa. Vaikka se on hyvin puhdistettu ja valkaistu, se kieltämättä haisee vielä vähän raadolle. Onhan kallon luissakin luuydintä ja olisiko vielä hieman jotain kalvoja jäänyt käsittelystä huolimatta.

Huolellinen hampaiden pesu!

Hevosilta raspataan piikkejä hampaiden väleistä. Vaivaakohan kauriita tuollaiset?

Ja vetyperoksidit kallosta veks!

 Beibe tekee kalloon vielä taustalevyn. Laitan siitä heti kuvia, kun se on valmis. Josko sen saisi saunan pukuhuoneen seinää jouluksi!

Kallo viimeistelyä vaille valmis!

Loppuun linkki pääkallojen keräilijästä. Miten sattuikaan, että minunkin kirjahyllystäni löytyy hänen kallokeräilyynsä innoittama 'Noidan käsikirja'. Itse olen saanut sen lahjaksi kummitädiltäni joskus 80-luvun alussa. Ehkä kirjan kannen kallo on minunkin "innoittajani"!

Blogini on saanut jälleen uuden lukijan! Tia, tervetuloa!

Täältä löytyy uudempaa juttua kallojen käsittelystä ennen valkaisua, kuvien kera. Jos jotakuta sellainen kiinnostaa!