Rakkautta ja maan antimia

Rakkautta ja maan antimia
Hehku

torstai 24. syyskuuta 2020

Ammoniakkia, klooria, kookosta, currya, silliä, anista, lakritsaa; sienten ihmeelliset tuoksut ja miten selvittiin Aila -myrskystä asuntolaoloissa!


Kaunis näkymä lenkin varrelta!


 Viikko sienineuvojakoulutuksessa oli yhtä ylä- ja alamäkeä! Sienten tunnistaminen ja opettelu on minulle vaikeata. Jos on ollut villiyrtit ja marjatkin vaikeita, niin sienet ovat kuitenkin minulle niitä vieraampia.




Meillä ei kotona sieniä syöty. Olen joskus pikkasena käynyt sienessä tätini kanssa ja silloinkaan en muista, että oltaisiin kerätty muuta kuin karvarouskuja. Tai karvalaukkuja, kuten kansanomaisesti sanotaan. Ja en muista, että niitäkään olisi koskaan syöty. Luulen, että ne jemmattiin johonkin ruokaan niin, ettei me muksut niitä huomattu.

Isäni äiti, Valentina-mummu, teki suolasieniä ja niistä sienisalaattia. Muistan, että hän laittoi siihen pieneksi hakattua sipulia, suolaa, pippuria, öljyä ja tietysti niitä suolasieniä. Mummulassa oli sienisalaattia aina syksyisin isoissa ämpäreissä, mistä sitä setäni kävivät suoraan vaan lusikalla suuhunsa lappaamassa. Mutta isäni ei koskaan sieniä syönyt ja hän aina sanoi, ettei sieniä suuhunsa laita. Ehkäpä meille lapsille jäikin tästä sellainen kammo sieniä kohtaan ja niitä ei koskaan tullut missään maisteltua. Ja kyllähän sienet lapsen nenään haisivatkin jotenkin pahalle.





Sieniä aloin syömään mentyäni ammattikouluun ja sen jälkeen henkilöstöravintolaan töihin. No, oikeastaan vain herkkusieniä ja niitäkin säilykkeinä. Metsäsieniin en koskenut.

Jossain vaiheessa alkoi saamaan kaupoista tuoreitakin herkkusieniä ja ne olivatkin ihan hyviä. Pekoniin käärittynä, täytteenään juustoa...

Metsäsieniä olen alkanut keräämään vajaat kymmenen vuotta sitten. Sitä ennen annoimme pois pihassamme kasvaneet kanttarellit. Nykyään teen niistä vaikka mitä! 

Minullahan on ennestään poimijakortti lampaankäävälle, kehnäsienelle, suppilovahverolle ja haaparouskulle. Niiden lisäksi tunnistan joitakin tatteja, mustantorvisienen, kantarellin, orakkaita, muutaman rouskun ja haperon. Näiden lisäksi vielä tunnistan joitakin muitakin ruokasieniä, värjäyssieniä, myrkkysieniä ja sitten sellaisia, joilla ei nyt juuri mitään merkitystä ole. Mutta koska sieniä on niiiiin paljon, tuntemukseni on ihan pisara meressä. Vai pitäisikö sanoa "Itiö metsässä?"


Vasemmalla valkoinen kärpässieni ja oikealla
kuusiherkkusieni


Meidän sienineuvojaviikko alkoi teorialla. Puhuttiin sienten rakenteesta, ovatko ne lahottajia, vai mitä ne on, opeteltiin teoriassa sienten keräämiseen ja käsittelyyn liittyviä asioita, alettiin käymään läpi eri sieniä ja niiden näköislajeja ja lopuksi alettiin kasaamaan sieninäyttelyä opettajan tuomista sienistä. Huh huh, jo maanantaina tuli niin paljon asiaa, että pää oli jo ihan täynnä!


Tiistaina lähdettiinkin sitten Seitsemisen kansallispuistoon sieniä etsimään. Kesä ja syksy ovat olleet niin kuivia, että kaikkien neuvojakortissa olevien sienten löytäminen on tosi haastavaa. Näytti siltä, että myrkkysienimerkintä jäisi kaikilta saamatta, koska suippumyrkkyseitikkiä ei vaan löytynyt. Se ja valkokärpässieni ainakin pitää olla tunnistuskokeessa, jotta merkinnän saa.




Monta tuntia ryynättiin pitkin mettiä ja kerättiin jokainen tahollaan aina kohdalle sattuneita, omasta mielestä mielenkiintoisia sieniä. Kävelyä tulikin noin seitsemän kilometriä, ihan vain sienten perässä! 


Että maistui eväät hyviltä!


Pidettiin evästelytauko reitin nuotiopaikalla ja huilattiin hieman. Matkaa oli vielä reilu kilometri pysäköintialueelle, missä meidän oli tarkoitus levitellä sienisaaliimme esille ja tunnistella niitä.


Seitsemisessä oli sienten lisäksi kyllä muutakin
kaunista katseltavaa!


Nähtiin majavan syömä haapa!


Vaikka tuntui, ettei sieniä kovin paljon metsässä ollutkaan, silti niitä sieltä oli löytynyt. Kahdelle pöydälle saatiin aikas kattava näyttely aikaiseksi. Monta oli uutta lajia minullekin!



Limasieni eli sudenmaito


Keskiviikolle oli taas aamusta teoriaa myrkkysienistä ja sitten, apua, teoriatentti. Olin kyllä siihen mielestäni hyvin valmistautunut ja lukenut jo hieman etukäteenkin oppikirjaa. Mutta aina sitä vaan on epävarma!

Saatiin kuitenkin alustavat tenttitulokset kuulla nopeasti ja kaikki olivat päässeet läpi! 

Illat koululla menivät aikas tiiviisti teoriaa opiskellen ja työpajaluokassa sieninäyttelyn sieniä tutkiskellen. Loppu viikkoa kohden alkoi kyllä olemaan kurkkua myöten täynnä sieniä ja hieman jo "tatti otsassa"!

Mutta kihtovaa näiden sienten tunnistamisessa oli niiden tuoksut! Sillihapero tuoksui, tai pitäisikö sanoa, että ihan sillipurkille. Mutta kuulemma on erittäin hyvä ruokasieni ja esimerkiksi siitä tehtävä sienikastike maistuu hienostuneesti ravulle.




Kuusenherkkusieni sienessä on anismainen tuoksu ja tuoksuvahakas tuoksuu karvasmantelille. Sen sijaan en pitänyt sienten "rolsroycen", männyntuoksuvalmuskan eli matsutaken tuoksusta. Minusta se haisi pahalle haujuvedelle!



Pisamavalmuska haisi ammoniakille ja haisuhapero puolestaan kloorille. Muita ei niin hyviä tuoksuja oli esimerkiksi jauhosieni, minkä tuoksua kuvataan spermaattiseksi. Eli tuoksuu siemennesteelle! Minä haistan siinä kyllä kostean vehnäjauhon, millä sitä kyllä usein kuvataankin.






Muita hyviä tuoksuja oli sikurirouskun currymäinen tuoksu, lievästi myrkyllisen lakritsirouskun lakumainen tuoksu ja kangaspalsamirouskun kookoksen tuoksu. Tuoksut ovat hyvä keino tunnistaa sieniä!




Torstaiaamu alkoi taas teorialla, aiheena värjäyssienet. Se olikin mielenkiintoista! Itse olen aiemmin värjännyt veriseitikillä muutaman kerran ja kerran tateilla. Koulutuksen aikana opin tunnnistamaan muutaman uuden värjäyssienen, kuten verihelttaseitikin, männynsuomuorakkaan ja samettijalan.

Verihelttaseitikki

Männynsuomuorakas




Pelätty sienten tunnistustentti oli ohjelmassa ennen ruokailua. Jännitti kyllä ihan maan pirusti! Tentissä oli tunnistettavana 44 sientä, joista 20 oli ruokasieniä, 8 myrkkysieniä ja loput mitättömiä tai näköislajeja. Opettaja oli löytänyt suipumyrkkyseitikin ja sekin saatiin mukaan tenttiin.

Minulla menikin tentti sitten peloistani huolimatta tosi hyvin! Ruokasienistä tunnistin 18/20 ja myrkkysienistä 7/8. Joten sienineuvojan "paperit" tuli heittämällä!


Ihan kaikkia kortissa olevia sieniä ei ollut
tentissä, koska niitä vain ei yksinkertaisesti
löytynyt.


Harmittavasti tyrin punikkitatin ja lampaankäävän. Tämä oli minulle hyvä osoitus siitä, että koejännityksessä unohdin ne perustuntomerkit ja herpaannuin juurikin niiden tutuimpien sienien kohdalla. Punikkitatin siis tunnistin, mutta sen näköislaji, lehmäntatti, oli niin punikin näköinen, että laitoin sen väärin. Lampaankääpä oli niin pieni malli, että sekoitin sen typäskääpään. Harmittavat mokat, mutta hei, ei aina voi olla täydellinen!


Ilmeisesti limasieniä on nyt paljon, koska 
löysin niitä metsäreissuillamme useamman.


Perjantaina meillä oli vielä ohjelmassa neuvojaosuus. Meille oli tulossa poimijakorttikoulutukseen muutamia syksyllä aloittaneista luontolaisista ja tarkoitus oli lähteä ihan maastoon poimimaan, sekä opiskelemaan kaupallista keruuta.


Joku hapero!



Otimme kohdesieneksi suppilovahveron, koska se on helppo tunnistaa ja erittäin hyvä kauppasieni. Jotenkin minulla on ollut sellainen harhaluulo, että kaikkihan suppiksen tuntee. Mutta niin vain oli yksi oppilas, jolle se oli ihan uusi tuttavuus. Pitäisi karsia itseltään näitä itsestäänselvyyden harhaluuloja!


Päivän päätähti; suppilovahvero!


Kaikki poimijaoppilaat selviytyivät todella hienosti ja saivat kaupallisen poimintaluvan, sekä merkinnän siitä poimijakorttiinsa. Tämän myötä me neuvojatkin selvitimme ansiokkaasti neuvontaosuuden ja me saimme päivän päätteeksi sienineuvojakorttimme leimattuina niiden sienten osilta, jotka olimme tentissä tunnistaneet.


Korttikoulutettavat toivat keräämäsä sienet 
meidän tarkistettavaksi. Me myös tarkistimme, 
että sienet olivat virheettömiä ja hyvin
puhdistettuja.



Tämän kolmannen neuvojakoulutuksen jälkeen minusta ja kaikista muistakin koulutuksen käyneistä tuli luonnontuoteneuvojia. Onhan se nyt ihan hieno titteli! En silti ihan helposti ainakaan sienten osalta lähtisi välttämättä kursseja vetämään. Mutta tosi kova palo sienten opiskeluun jäi. Ovat ne niin mielenkiintoisia!


Juhlistimme koulutustamme kakkukahvein!


Oman mausteensa kahteen viimeiseen koulutuspäivään toi Aila -myrsky, joka vei sähköt Osaralta. Oltiin torstaina juurikin aamiaiset saatu eteemme, kun sähköt meni poikki. 

Teoriat vedettiin ihan kirjojen pohjilta ja oppilaalta toiselle kiertävin monistein. Sienten tunnistustentissä käytimme otsalamppuja. 


Tenttiin menossa!


Asuntolallakaan ei tietysti ollut sähköjä, joten iltapäivästä lähdimme Ikaalisiin syömään. Pizzeriassa ladattiin kännyköitä samalla kuin syötiin.

Poikkesimme vielä opiskelemaan paikalliseen pubiin. Meidän piti suunnitella perjantain poimjakoulutusta, koska meillä jokaisella oli siihen suunniteltu oma osuutemme. Olut tuopin ääressä tuli hyviä ideoita!






Illalla menimme keittämään vettä koulun kodalle, jotta saimme iltateetä. Asuntolalla oli jo aikas viileää, koska lämmintä vettä ei tullut. Keskuslämmityksen kiertovesijärjestelmä toimi sähköllä.





Perjantaiaamuna sähköt eivät olleet tulleet takaisin ja kodalle olikin yksi luokkakaveri käynyt laittamassa tulet. Minulla oli asuntolalla näkkileipää ja jääkaakin olimme tyhjentäneet jo illalla ulos ämpäreihin kylmäkallejen kanssa, joten aamuvoikkarit sain sentäs syötyä. Ihanaa oli kuitenkin kuivan näkkärin kanssa juoda kuppi kahvia!




Koulu oli sähkötönnä, kun saavuimme aamupäivästä metsältä poimijakorttineuvonnasta. Ruokalassa oli tarjolla leipää ja mehua ja maatalouspuolen opiskelijat olivat paistaneet makkaraa kaasugrillillä. Yksi ope keitteli nokipannukavia kodalla. Kyllä maistui hyvältä!

Koska asuntolalle ei vieläkään tullut kuumaa vettä, jouduimme keittämään pesu- ja tiskivesiä trangioilla asuntolan edessä. Meidän piti tiskiemme lisäksi pestä jääkaappi ja pakastin, koska sieltä meni kaikki loput ruuat haaskuun. 


Kyllähän luontoalan opiskelijoiden nyt
pitää poikkeusolosuhteissa selvitä!


Muutenkin piti laittaa paikat kuntoon, koska suurimmalla osalle meistä asukeista alkoi monen viikon etäily. Seuraavan kerran lähiopetusta erästä näyttöä lukuunottamatta on vasta viikolla 44. Että sellainen sieniviikko tämä!


Laitan loppuun muutaman ihanan kukkakuvan, mitkä otin Frantsilan kehäkukan näytekasvimaalta. Oikein mukavaa lämmintä viikkoa kaikille!








torstai 10. syyskuuta 2020

Timin mänty

 


Kuulin ensimmäisen  kerran Hämeenkyrössä olevasta, 400- vuotta vanhasta uhripuusta, vieraillessamme alkuvuodesta Ahlmanin luonnovaratuottajaopiskelijoiden kanssa Osaralla ja eräässä marjoista tuotteita valmistavassa yrityksessä. Nyt kun opiskelen Hämeenkyrössä, oli ihan pakko lähteä katsomaan tätä paikallista nähtävyyttä.



Puu on valtava, jo suurin osin keloutunut ja jopa kuolleeltakin näyttävä mänty. Se seisoo ylväänä hiekkatien vieressä, pienen polun päässä Timin kylässä. Sitä kutsutaankin Timin männyksi.



Lähempi tarkastelu kuitenkin osoittaa, että ikiaikainen petäjä on hengissä ja oksissa on vihreitä neulasia. 

Lähestyimme luokkakavereitteni kanssa mäntyä kunnioittavasti. Timin mäntyä on pidetty pyhänä paikkana, enkä yhtään ihmettele. Puusta huokuu mieletöntä energiaa ja pyhyyttä.




Timin mäntyä on pidetty parantajapuuna. Varsinkin hammassärkyisten pelastajana. Tästä on tallennettu paljon perimätietoa. Tiedon mukaan jos särkevän hampaan ientä kaivoi niin, että siitä alkoi vuotamaan verta ja hammassärkyinen löi tikun männyn kylkeen, pääsi siten taudistaan. Mänty vain vahvistui ja sai voimaa tikusta ja siinä olleesta "särystä".




Puussa on myös aikojen saatossa nähty värikkäitä nauhoja ja karhun kalloja. Mänty onkin ollut ns. karhunkallopuu, johon metsästäjät ovat ripustaneet kaatamansa karhun kallon palauttaakseen sen sen taivaalliseen alkukotiinsa. Karhullahan on suomalaisessa kansanperinteessä vahva sija.



Männylle on tuotu uhrilahjoja, kuten kolikoita ja linnun sulkia. Niitä näkyi vieläkin puun uurteissa ja koloissa. Minä en tuonut puulle tällä kertaa muuta kuin rakkautta, mutta koulukaverini jättivät koloihin jotain.




Meillä suomalaisilla on ollut kautta aikojen pyhiä paikkoja, -puita ja -kiviä. Niitä on pidetty portteina ihmisten ja tuonpuoleisen kanssa. Niistä on myös haettu parannusta, neuvoja ja apua ongelmiin.


Männyn kyljessä oli syviä koroja!




Tälläisissä paikoissa on ajateltu asuvan "väkeä", joiden kanssa on voinut käydä kauppaa. Timin mänty on suojeltu vuonna 1966. 

Osittain jo kuolleet oksat roikkuivat tehden
kattoa puun juurella vierailevien päälle.


Minä rakastan suuria puita! Olen Tampereen keskustan puistojen kasvatti ja jo lapsena pidin isoista tammista, vaahteroista ja lehmuksista, mitä puistoissa oli.
Joidenkin mielestä suuret puut saattavat olla olemukseltaan pelottavia tai uhkaavia. Joissakin elokuvissakin ne kuvataan ihmisiä vihaavina. Minusta suurissa puissa on lohtua, turvallisuutta ja edustavat jonkinlaista pysähtyneisyyttä ja pysyvyyttä.

Minä ja Marianne nojaillaan mäntyyn.

Tämä suuri ja vanha puu oli kyllä todella vaikuttava! Se oli todellakin kuin suoraan menneisyydestä. Mietittiin sitä, mitä kaikkea sen juurella on tapahtunut, mitä se on "nähnyt" ja kokenut.
Koimme myös hienon hetken, kun luokkakaverini Maria lauloi hiljaa karhun syntylaulua, puuhun nojaten puuta kunnioittaakseen. 

Maria laulaa karhunkallopetäjälle.

Minä en ole uskonnollinen, enkä juurikaan usko oikein mihinkään. Mutta tämän suuren puun vierellä tunsin kyllä sen pyhyyden. Jopa herkistyin sen mahtavuudesta. En yhtään ihmettele, miksi se on ollut ennen muinoin tärkeä puu sen ajan ihmisille.

Puun sisässä on jokin ikiaikanen naula!


Satuimme jutulle erään paikallisen kanssa, joka kyseli mistä olemme tulleet männylle. Kerroimme olevamme Osaran opiskelijoita ja hän kertoi kulkevansa koiralenkillä aina männyn ohi. Kyselimme häneltä, että käykö puuta katsomassa paljon ihmisiä. Kesällä oli kuulemma parahimmillaan ollut kahdeksankin autollista porukkaa yhtä aikaa. Se on tosi paljon ottaen huomioon, että kyseessä on puolikuollut puu, joka sijaitsee "ei missään"!


Puun kyljissä oli monenmoista kuviota!

Jos ajelette Vaasantietä Hämeenkyrön läpi, poiketkaa ilman muuta katsomaan tätä vanhaa karhunkallopetäjää. Se kannattaa!



Karhun synty, runo Kalevalasta

Missä Ohto synnytelty,
Mesikämmen käännytelty?
Luona kuun, tykönä päivän,
Otavaisen olkapäillä.
Sieltä on maahan laskettu
Hihnoissa hopeisissa,
Kultaisissa kätkyeissä.




TIMIN MÄNTY

Timintie 257, 39100 Hämeenkyrö