Rakkautta ja maan antimia

Rakkautta ja maan antimia
Hehku

maanantai 28. heinäkuuta 2014

Satoa saadaan sittenkin!

Lehmä toteemit kasvihuoneella
Kylmä ja sateinen alkukesä koitteli pientilan emännän hermoa. Melkein turvauduin jo epäjumalien palvontaan, parempaa onnea saadakseni! Taimet eivät kasvaneet tai yksinkertaisesti kuolla kupsahtivat. Tomaatit olivat ainoat jotka menestyivät jotenkin. Tuskaa lisäsi vielä se, etten päässyt kylvämään ja istuttamaan alapellolle aiotulle kasvimaalle. Sen verran pellon pää kuivui, että beibe istutti maissit sinne ja katettiin ne reilulla ruohosilpulla. Jossain vaiheessa oli pakko kaivaa pienet ojat maissien ympärille, etteivät ne hukkuisi. Viime kesänä meillä oli vielä huonompaa onnea maissien kanssa. Ukko istutti aamulla maissit ja sipulit peltoon. Päivällä tuli vuosikymmenten rajuin ukkosmyrsky Pirkanmaalla. Illalla kerättiin maissit ja sipulit, jotka kelluivat pitkin peltoa. Veden laskettua, istutettiin ne uudelleen. Viikon päästä tehtiin taas ennätyksiä ukkosmyrskyn rajuudesta. Taas haavilla kerättiin taimet talteen kellumasta. Ei tarvinnut kehua maissi ja sipuli sadolla! Tänä vuonna siis ollaan päästy helpolla, kun ollaan vain ojitettu. Mutta nyt kun kelit on kuivaneet ja yöt ovat alkaneet pimentyä, kalvakat taimet ovat alkaneet kasvaa ihan kauheasti. Saas nähä ehtiikö tähkää tulla!

Tsiikatkaas tätä!
 Kurpitsaa laitoin kanssa montaa lajiketta. Viime syksynä ja tänä keväänä tehtiin oikein lämpöpenkit kurpitsoille ja kurkuille. Viime vuonna sainkin valtavan kurkkusadon "profi"-lajikkeesta. Tein kurkkupikkelssiä oikein urakalla.
Tähän ei ole puutarhuri haudattuna!

Ongelmana lämpöpenkeissä on alkukesän ollut se, että ne ovat olleet liian märkiä. Savimaahan kaivettuna, liika vesi ei imeydy vaan jää kuopan pohjalle. Kiitos helteiden, nyt kurpitsat ja kurkut ovat alkaneet kasvamaan. Ja kasteluakin on tarvittu. Tosin ensimmäiset avomaan kurkkuni kuolivat, kahta taimea lukuun ottamatta. Istutin uudet siemenet suoraan penkkiin ja ne ovatkin kirineet nämä kaksi vanhempaa taimea kiinni. Katotaan nyt, saadaankohan tänä vuonna kurkkupikkelssiä. Tilli kasvaa nyt hyvin, kun taas viime vuonna jouduin ostamaan sen kurkkuja säilöessäni. Ei ole vuodet veljeksiä!

Tehtiin epätoivoissamme tälläinenkin ratkaisu kurpitsoille. Kuusi kappaletta huonoksi menneitä heinäpaaleja narulla yhteen. Multaa sisään ja taimet sinne. Kesäkurpitsa tuntuu ainakin viihtyvän.
Jättikurpitsa

Nimba-kesäkurpitsa

One ball-kesäkurpitsa

Profi-avomaankurkku
Kurpitsoita kasvaa myös isossa saviruukussa ja parissa pyöreässä rakennuspaljussa. Hehku-lehmä pitää ruukku viljelyäni hengissä murjomalla juoma-astioitaan halki. Se ilmiselvästi tietää että isoista istutus astioista on aina pulaa.
Papuja söimme viime kesänä runsaasti, tänä kesänä ensimmäiset kylmettyivät. Istutin uusia ruukkuihin vaihtelevalla menestyksellä. Pari kukkii lämpöpenkinkin päällä. Kahta eri ruusupapuakin laitoin, joista toinen kasvaa hyvin. Kukkii ihanan vaaleanpunaisin kukin. Siitä saadaan kohta satoa.
Sunset-ruusupapu

Olen istuttanut porkkanoita kolmeen eri lavaan ja kahta eri lajiketta. Nantes kesäporkkanaa ja Sugar snacks, erittäin makeaa lajiketta. Katettuun lavaan istutin viime marraskuussa Nantesia ja palsternakkaa. Olen useana vuotena laittanut nämä jo syksyllä ja on onnistunut hyvin. Kas kummaa, tänä kesänä, porkkanat ovatkin puhjenneet kukkaan. Kattamattomassa lavassa tämä sama lajike ei kuki.
Kukkiva porkkanapenkki!

Kaunishan se on!
No, näitäkin voi käyttää salaatissa. Mutta ei aivan ollut tarkoitus!
Tässä sitä taas huomaa. Kun oikein yrittää kasvattaa ns. helppoja ja tuttuja lajikkeita, ei onnaa. Sit kun halvalla ostaa jonkun siemenpussin ja vaan lätkäsee, niin johan kukoistaa. Viittaan nyt salaattifenkoliin. Laitoin siemenet kesäkuun puolessa välissä taimiruukkuihin ja istutin pikkutaimet traktorin renkaaseen kasvamaan. En edes koulinut. Ajattelin, että olkoot, ei ne kuitenkaan onnistu! Toisin kävi, katsokaas vaikka!
Pulleita fenkoleita!
Lehtikaalit ja purjot ostin taimina Tammelantorilta. Niin kuin muinakin vuosina. Edelliskesänä tosiaan tulva vei kaikki sipulit. Kaalit kokivat yhtä kamalan kohtalon. Istutin ne illalla ja peittelin hyvin harsolla. Aamulla niistä ei ollut kuin karat jäljellä. Kirppa hyökkäys! Jotain masokistin vikaa ihmisessä on kun aina vaan tarvii yrittää. Tänä kesänä turvauduin harhauttamiseen! Istutin lehtikaalit ja purjot samettikukkien kanssa vuorotellen. Salaattia kylvin vielä väleihin! Jumankauta! Joko vaan on ollut hyvää säkää, tai sitten tälläinen juttu todellakin toimii! Olen kyllä joskus aikaisemminkin yrittänyt jotain vastaavaa, huonommalla menestyksellä. Harmi vain, etten edellisistä vuosista masentuneena, hankkinut muiden kaalien taimia!
Onnistunut kirppaharhautus!
Mukulaselleritkin on hyvässä kasvussa. Siemenet kylvin jo helmikuussa. Nähtäväksi jää riittääkö kesän pituus mukulan kasvattamiseen. Viime kesänä olivat sellaisia lapsen pienen nyrkin kokoisia.
Salaattia jo korjattu ja istutettu uudelleenkin. Ekat sipulit on syöty. Että kyllä tämä tästä!
Mukulaselleri
Ärsyttää vaan niin jumalattomasti, että kun oli tuolla pelloillakin tilaa ja maalla asutaan, niin täytyy harrastaa tällästä city viljelyä. Pellot on niin savisia, että hyvä kun laiduntamiseen kelpaavat. Ja kaiken hyvän lisäksi, olen käynyt Alhmannilla Omavaraisuuden peruskoulutuksen. Että tietoo pitäs olla! Onneksi tosiaan ei ole kuitenkaan elanto kiinni tästä räpellyksestä! Voisi itku tulla, vaikka ei se nytkään aina kaukana ole!
Nauriita tuleekin ihan kolme kappaletta, wau!

lauantai 26. heinäkuuta 2014

Love boat!




Mentiin naimisiin 24.7.2004, kymmenen vuoden yhdessä olon jälkeen. Hääjuhla oli upea, kirkosta tultiin omalla, Sara hepalla, juhlapaikalle. Läsnä oli reilu sata vierasta, lähisuku, ystävät ja työkaverit. Syötiin, juotiin ja tanssittiin. Pakolliset leikit ja sitä rataa. Pientä tappelua, hukkuneita tavaroita, liikaa juopuneita vieraita ja ihan sairaan kivaa meininkiä. Niitä juhlia muistellaan vieläkin!
Vuodet ovat kyllä menneet vauhdilla. Kymmenen vuotta naimisissa. Tinahäät! Koko alkuvuoden ollaan yritetty miettiä, miten tätä päivää juhlistettaisiin. Jotain ulkomaan matkaakin mietittiin, mutta kun ei yhtään huvittaisi. Jotain kuitenkin tavallisuudesta poikkeavaa, siis meidän tavallisuudesta.
Kun ei huvita istua autossakaan tunti tolkulla, eikä näillä selkänikamilla pystyttäisikään, piti löytyä jotain läheltä. Ja plussaa olisi, jos kotiinkin pääsisi yöksi. Hei, sisävesi risteily! Ollaan oltu joskus Päijänne risteilyllä, lähdetty Jyväskylästä. Se oli sellainen parin tunnin juttu, mentiin rantoja pitkin ja katteltiin kauniita maisemia. Nyt lähdettiin Padasjoen satamasta ja reissu kestäisi 11 tuntia. Laiva veisi porukkaa Päijänteen kansallispuiston saariin ja meidänkin oli tarkoitus rantautua yhdelle.
m/s Elbatar


Reissun suunnittelussa parastahan oli tietysti eväät. Skumppaa oli pakko olla, tietysti patonkia ja jotain siihen päälle. Vettä runsaasti, koska aikomuksemme oli jäädä Päijätsalon saarelle ja kiivetä siellä olevalle näkötornille. Muuten emme aikoneet vaellella, nauttisimme eväitämme ja uisimme. Ja ehkä hieman istuisimme rannalla käsi kädessä!
Hääpäivän aamuna aikainen herätys, elukat kuosiin ja ohjeet tyttärelle jatkotoimenpiteistä. Olisimmehan poissa kotoa KOKO päivän. Ajatella! Kamat autoon ja kohti Padasjoen satamaa.
Väkeä olikin ihan mukavasti pyrkimässä laivalle, mutta onneksi mahduimme katetulle peräkannelle istumaan. Sisälle ei ollut asiaa kuin kahviostoksille, siellä oli niin kuuma. Etukannelle porotti aurinko niin paahtavasti, että olisi läski tirissyt.
Laivan kapteeni selosti ohi lipuvia paikkoja. Henkilökuntaa laivalla oli kapun lisäksi kaksi naista, jotka hoitivat laivan kiinnitykset laitureihin, puffetti myynnistä ja muutenkin huolehtivat laivakansasta.
Ensimmäinen pysähdys oli Kelventeen harjusaari. 8 kilometriä pitkä, mutta kapea saari. Sieltä löytyy useita leiriytymis- ja nuotiopaikkoja. Patikoida voi  koko saaren läpi ja päästä laivalle takaisin myös toiselta laiturilta. Tai voi jäädä myös yöksi ja tulla takaisin seuraavana päivänä. Hyvät uima mahdollisuudet. Kuuluu Päijänteen kansallispuistoon ja on kuulemma veneilijöiden mekka. Suurin osa laivan matkustajista jäivätkin tänne.
Matka jatkui kohti Karisalmea, joka oli Pulkkilan harjulla. Sieltä otettiin kyytiin lisää väkeä. Päijänne talon opas nousi myös kyytiin ja hän jatkoi matkan varrella olevien paikkojen selostamista. Hänellä oli mukanaan ihmisiä, jotka olivat halunneet opastuksen Päijätsaloon.
Karisalmen silta
Karisalmelta Päijätsaloon matka kesti kaksi tuntia. Se oli vähän tuskan takana. Alkoi selkään ottamaan kovilla penkeillä istuminen. Ja koska mentiin keskellä järvenselkiä, katseltavaa ei ollut paljon. Paitsi kalasääksen pesä oli eräällä kallio luodolla. Mentiin niin läheltä, että poikasten päät näkyivät. Kuva olis ollut kiva, mutta ei näillä vehkeillä!
Pyydysniemen leiripaikka
Vihdoin perillä! Kyllä nyt uiminen ja eväät maistuisivat! Päätimme kuitenkin ottaa viime hetken hiet ja kiivetä näkötornille ennen "huvituksia". Alueen kartasta katsoimme, että leiripaikalta tornille olisi 500 metriä. Siis "pala kakkua"!

Näkötornille vievä polku
Tai siis luultiin. Olo oli kuin Mount Everestille oltais kiivetty. Polku oli melkein pystysuoraa nousua ja kivien ja juurten peittämä. Tuli väkisinkin mieleen jonkun tylsän kylpylän poreamme. Olisiko se ollut kuitenkin parempi tapa viettää päivää?
Sydän kurkusta melkein pullahtaneena, pääsimme ylös näkötornille. Ja sinnehän piti vielä kiivetä kapeita puuportaita. Päästiin ylös ja maisemat olivat kyllä komeat!


Päijätsalonvuoren näkötorni
Ja eikun uimaan! Vesi oli kuin linnunmaitoa ja oli ihanaa saada liottaa hiet kropasta. Moottoriveneitä kulki jatkuvasti ohi ja minä kelluskelin niiden aalloissa. Aikamme uituamme alkoi olemaan eväiden vuoro. Niemen kärjestä löytyi täydellinen paikka eväiden syömiselle.


Juhla picnic eväät!

Makkarat tosin piti syödä kylmänä, koska kansallispuisto alueella oli tulen teko kielletty nuotiopaikolla metsäpalo varoituksen aikana. Ei se mitään, nälkä oli jo niin kova, että kylmäkin makkara maistui taivaalliselta. Skumppaa "kilistettiin" muovimukeista, nautittiin eväistä, kauniista maisemista ja toisistamme!
Uhrikivi?
Beibe lähti tutkimaan ympäristöä, minä jäin pötköttämään kivelle. Niemen kärjessä tuoksui jokin, makea tuoksu. Jotain tuttuakin siinä oli, muttei heti sitä keksitty. Sitten huomasimme, että polun ympärillä kasvoi variksenmarjoja. Helteessä ne levittivät makeaa tuoksuaan ympäristöön.
Variksenmarjoja
Palatessamme nuotiopaikalle, siellähän iloisesti roihusivat makkaratulet, metsäpalo varoituksesta huolimatta. Että näin! Olisi vain pitänyt itsekin pistää valkeat, eipä näyttänyt kansallispuisto-opastakaan paljon puristaa.
Laiva saapui hakemaan ja lähdön aika koitti. Matka jatkuisi Erakkosaareen ja sieltä Suopeltoon, mistä laivalle haettaisiin keitto päivällinen.
Tämä Päijänteen erakko oli ollut jonkunlainen paikallinen legenda. Asustellut ympärivuotisesti saaren laella olevassa mökissä. Joku tyyppi, käsitin, että hän oli erakon siskon poika, kertoi matkalla saareen, erakon elämän vaiheista. Erakkosaareen siis poikettiin. Mielestämme tämä oli turha toppi, kyllähän näitä elämäntapa intiaaneja joka kylästä löytyy. Hienointa koko saaressa oli erakon saunan oven päällä olevat linnunpoikaset.
Pikku tirpat!
Suopellon saaressa oli m/s Elbattaren kotisatama. Siellä topattiin sen verran, että saatiin lohisoppa kyytiin. Ja eikun syömään. Loppu matka menikin porukkaa takaisin hakiessa ja pois pudotellessa. Kelventeen eteläpäästä tulivat kyytiin kaikki lapsiperheet, jotka olivat olleet siellä koko päivän. Viimeinen tunti laivassa oli ihan helvettiä, kun kuoleman väsyneet lapset huusivat ja ramppasivat kokoajan. Ja heidän vielä väsyneemmät vanhempansa olivat, jos mahdollista, astetta kova äänisempiä ja levottomampia. Helpotus oli suuri, kun laiva vihdoin saapui Padasjoen satamaan.
Loppu huipennuksesta huolimatta, reissu oli hieno. Vietimme mukavan päivän vesillä ja kävimme paikoissa, missä emme juuri muuten kävisi. Ensi kesänä voisi ajatella päivää Kelventeellä!
Ihanaa!




keskiviikko 23. heinäkuuta 2014

Sano muikku!

Kohti muikku apajia!
Pajulanjärven muikut alkaavat tuntumaan samanlaiselta kansantarulta kuin Loch Nessin hirviö. Kovasti niistä puhutaan, mutta kukaan niitä ei ole nähnyt. Paitsi se Joku, joka niitä saa aika ajoin. Varsinkin vanhemmat kyläläiset kaihoten muistelevat, kuinka isoja ne olivat ja kuinka paljon niitä saatiinkaan.
Muutama viikko sitten mies tuli pupillit kalanmuotoisena selittämään, että taas oli muikkua saatu. Kauhu kouraisi sisintäni ja mieleeni tulivat hetket viime marraskuiselta järveltä. Lämpötila oli noin 2 astetta plussaa, aallokko mahtava ja tuuli pieksi vettä ilmaan vaaka suoraan. Illalla vietiin verkot ja aamulla haettiin. Olin varma, että tämä elämä oli sitten tässä. En ole koskaan kokenut samanlaista kuoleman pelkoa. Itku kurkussa yritin soutaa ja huovata ja pitää veneen edes suurin piirtein siellä missä verkotkin olivat. Lasse Mårtensonin Myrskyluodon Maija soi päässäni. Aivan kamala kokemus!
Onnekseni minulle ilmoitettiin, ettei tarvi osallistua. Hän veisi verkot veljensä kanssa. Ja niin veivätkin, saalis oli 4 muikkua ja muutama roskakala. Seuraavalla viikolla vaihtui järvi Vehkajärveksi, joka on myös kuuluisa muikuistaan! En ole henkilökohtaisesti näitäkään nähnyt, mutta joitakin vuosia sitten niitä myös nuotattiin talvisinkin. Joten on niitä ainakin joskus siellä ollut. Ja se Joku oli niitä nyt saanut! Velikin vaihtui toiseen ja taas lähtivät pojat kalalle. Saalis 2 muikkua ja särkiä joitakin. Niistä nyt sai sentäs ravunsyöttejä. Beibe ylpeästi perkasi ja paistoi muikut, teki kaksi leipää ja kyllähän ne hyvältä maistuivatkin klapiurakan keskellä.
Verkkoa veteen vaan!
  Eikös vaan toissa päivänä muikut olivat olleet taas liikkeellä. Ja kullan (kalan)katse kohdistui minuun. Pakkohan se on, joutuuhan sekin aina jeesiin mun projekteissa. Taktiikkaa vaihdettaisiin, vietäisiinkin verkot jo aamulla ja haettaisiin illalla. Ja pohjaan laskettaisiin, edelliset kerrat on yritetty yö aikaan pinnasta. Eli kun kalat painuvat päiväksi pohjan tuntumaan nukkumaan, me ne sieltä sitten napattaisiin.
Aamulla kun lähdettiin, olin koko ajan jotenkin paniikissa. Viime vuotinen muikku-trauma ahdisti. Lämpötila oli +20 ja ihan tyyntä, mutta jotenkin odotin taas jotain helvetin keliä saapuvaksi! Kai se vaan on päästävä kalastus traumoista eroon.
Kelihän oli mitä upein veneilyyn, järven pinta kuin peiliä. Oltaisiin  otettu kaikuluotainkin mukaan mutta ei näyttöä löytynyt mistään. Täytyi vaan viedä verkot tutulle syvänteelle, missä nämä, lähes taruolennot, parveilivat. Vähän oli vekslaamista painojen ja narujen kanssa, mutta onneks beibe on niin taitava. Minun taitoni ovat rajoittuneet katiskan laskemiseen ja saan nippa nappa soudettua niin kuin pitää. Neljä verkkoa laskettiin peräkkäin, mitoiltaan 3m kertaa 30m. Silmäkoko 15mm, yksi oli 17mm. Toiveikkaina lähdettiin rantaan ja ei puhuttu koko päivänä "kalasta, jonka nimeä ei uskalla sanoa ääneen"!


I mellan havet
sardiner simmar
abu,abuu
där simmar du
Illalla lähdettiin verkkoja kokemaan, ämpäri oli mukana. Tunne onnistumisesta vahvana. Ilta oli aivan yhtä komea kuin aamukin. Hengissä siis selvittäisiin. Tosin oltiin niin tohkeissamme, että keskellä järvenselkää, huomattiin että pelastusliivit jäi rannalle!
Ja niinhän siinä sitten taas kävi, että saalis oli 2 muikkua ja ihan pieni hauki! Ja muikut olivat siinä samassa 17mm verkossa, missä aina ennenkin.
Tässähän nämä!
 Olen biologian tuntini käynyt ja oppinut muikun olevan parvikala. Mitä nämä tälläiset erakkomuikut ovat? Vai ovatko ne jotain "parvesta erotettuja"?  Ei ymmärrä! Tai sitten me vaan ei osata. Mutta ei  sitä ennen vanhaankaan mitään kaikuluotaimia ollut, miten silloin kalaa saatiin. Vai saatiinko silloinkaan?
Tosin mies alkoi heittämään kehiin teoriaa siitä, että Pajulanjärven muikut ovat kasvaneet niin isoiksi, etteivät ne jää kiinni meidän pieni silmäisiin verkkoihin. Myönnän kyllä että, nämä harvat kiinni jääneet yksilöt ovat olleet markettikaloja suurempia. Mutta vaikea sanoa, kun ei tiedä!
Viimosen päälle retro prutku
Monarc Nautilus!
 Onneksi meidän perikunnan möksältä löytyi vanha perämoottori, ei tarvitse muikkureissuja soutaa. Beibe on sitä vähän fiksaillut ja toimii kuin unelma!
Pajulanjärven muikun mysteeri jäi siis selvittämättä tälläkin kertaa. Mutta miten minusta kuitenkin tuntuu siltä, että seikkailu jatkuu...

Herkku iltapala, todellista kurmeeta!

sunnuntai 20. heinäkuuta 2014

Kulttuuri pläjäys!

Leila Yrjölän betonilehmä
Maaseutu on täynnä tapahtumia, varsinkin näin heinäkuussa. Olen harmitellut kun en ole ehtinyt kiertelemään lähiseudun näyttelyissä ja vielä kun osa niistä on avoinna vain viikonloppuisin.
Meillä on ollut kullan siskon kanssa tapana, aina välillä, juhlistaa tuplanimipäiviä, meillä kun on nimpparit peräkkäisinä päivinä. Tänä vuonna juhlistettiin tuplat jo perjantaina, koska olin päättänyt pyhittää lauantain kulttuurille.
Kulttuuriaamuni alkoi tosin "pienellä" adrenaliini annoksella. Klo 6.30, heräsimme koiran raivokkaaseen haukuntaan. Ulkona seisoi auto ja kolme miestä. Vaatteet niskaan ja kyselemään mitä asiaa. Selvisi että Lillis poni oli päättänyt lähteä kylille ja nämä ystävälliset miehet olivat ottaneet sen kiinni. Joku satunnainen ohiautoilija oli arvellut ponin olevan meidän ja yksi porukan miehistä oli uhrattu jäämään ponin kanssa. Ei muuta kun ponia hakemaan kotiin. Onneksi poni ei ollut telonut ketään reissullaan.
Päivän alkuvaikeuksista huolimatta, puolenpäivän jälkeen, lähdimme kierrokselle. Suuntasimme Eräjärvelle, jossa kaikki päivän kohteemme olivat. Ensimmäisenä Leila Yrjölän navetta-ateljee. Paikka ei ole ollut avoinna moneen kesään, mutta nyt taas heinäkuun viikonloppuina. Navetasta löytyy Leilan ja muidenkin taidetta, vanhoja huonekaluja, kirppiskamaa ym.
Seuraava etappi oli kesä lande kirppis, joka sijaitsee Järvenpäässä, entisen kauppayhtiöntalon varastossa. Sieltähän meikä löysi todellisen aarteen! Lehmän kallo, sarvet ja kaikki, maalattu täyteen kukkasia. Kallo paikallisen taiteilijan singneraama ja jos tapaan hänet, aion kysyä, oliko kyseinen lehmä Aino nimeltään. Vai onko se vain teoksen nimi.
"Aino" Tiina Anttila
Tää on NIIN makee!
Naama leveenä kohti seuraavaa paikkaa. Maaseutukirppis Vihasjärven vanhalla koululla. Tuttu paikka, jossa tulee käytyä jos ei nyt viikoittain, mutta usein kuitenkin. Sieltä on löytynyt vanha Jotul- merkkinen takka, pieni, pyöreä lavuaari kukkasille, kirjoja, astioita, kukkasia ja työkaluja, Näin muutamia esimerkkejä luetellakseni. Kirppis auki la-su, ympäri vuoden. Tammikuussa taitaa olla kiinni.
Maaseutukirppis, käykää penkomassa!
Taas löytyi kamaa, emalikattila lankojen värjäämiseen ja
tolpparaudat tulevaan saunan padan katokseen!
On the road again! Uusi-Laurilan tilalla sijaitsevaan Arjuskan salonkiin. Siellä näyttely: Vanha tuoli tarinoi. Erilaisia tuoleja eri aikakausilta. Vanhin taisi olla 1700-luvulta. Pääasiassa puutuoleja, mutta joitakin kiikkuja ja sohvaryhmiä. Tarjolla kahvia ja emännän tekemiä leivonnaisia. Maksu omantunnon mukaan pöydällä olevaan vanhaan käsilaukkuun. Tuolinäyttely avoinna vain heinäkuun viikonloppuisin.
Vanha tuoli tarinoi
Kivimuseo
Eräjärvi seura ry. pitää Kivimuseota auki kesäisin Eräjärven kirkon kupeessa. Siellä emme nyt käyneet, koska olin juuri muutama viikko sitten vieraillut siellä kivihullun sukulaislikan kanssa. Nyt monelle tulee varmasti mieleen Lidl:n soramuseo mainos, mutta tämä museo on ihan oikeasti näkemisen arvoinen. Sieltä esitellään suomalaisia ja ympäri maailmaa löytyneitä kiviä. Esim. smaragdi Tansaniasta. Ja sisäänpääsymaksu on vain 2e!
Viimeinen päiväkohteemme oli Vedentaustan vanhalta koululla toimiva Ponimaa. Ja siellä lähinnä kiinnosti Villa Kaaos, hevosaiheinen taidenäyttely. Ostimme kuitenkin myös sisäänpääsyn kotieläinpihaankin, kun nyt kerrankin olimme paikalla. Näyttelyssä oli taulujen lisäksi keinuhevosia, koruja ja yleensäkin kaikenlaista tavaraa, mikä nyt vähänkin oli hevosaiheista. Näyttelypaikka oli ihan hieno, vanhan koulun vintti. Se loi näyttelylle omanlaisen tunnelman. Eläinpihasta olen lukenut ihmisten blogeista ja sitä on hehkutettu ihanaksi. Meitä se ei aivan vakuuttanut, en henkilökohtaisesti välitä sekavasta romuromantiikasta. Eläimiä oli paljon. Kaneja, kanoja, riikinkukkoja, minisikoja, alpakoita, supikoiria, kettu ym. Tähän ikään on tullut pupuja nähtyä ja muitakin elukoita niin paljon, ettei oikein enään jaksa innostua.
Villa Kaaos

Minisika Ponimaassa
Ponimaan omistaja oli erittäin ystävällinen. Ehdottomasti lapsiperheiden paikka ja järjestetäänhän siellä ratsastusleirejäkin.
Ei muuta kuin kotiin syömään ja pesemään päivän hiet pois. Illalla otettiin suunta kunnan rantasaunalle. Tai siis vanhan Kuhmalahden kunnan. Siellä rantajazzit. Polkupyörän koriin mukaan pieneen pulloon viiniä ja pari pikaria. Olimme iloisesti yllättyneitä bändin tasokkuudesta. Nimi meni minulta ohi ja sitä ei mainittu tapahtuman ilmoituksessakaan. Bändi soitti omia sovituksiaan Olavi Virran tuotannosta ja vanhahtavaa, swing-tyyppistä musaa. Heillä oli myös pari laulusolistia, joista toinen myös toimi juontajana. Vehkajärven martat vastasivat puffetista. Aivan häkellyin kahvipöydän tarjonnasta, oli meinaan sen seitsemää sorttia! Kuvaa en päässyt ottamaan, tuli juuri bändin tauko ja ihmiset ryntäsivät kahviostoksille.
Bändi esiintyi saunan terassilla
Ilta oli mitä ihanin. Upea ilta-aurinko ja järvi aivan tyyni. Musiikki jotenkin kaikui kivasti rannalla. Oli rentouttavaa istua beiben kanssa biitsillä, katsella hyväntuulista jazz yleisöä, nauttia laadukkaasta soitosta ja siemailla omatekoista raparperiviiniä. Aah! Kyllä suomalainen kesä voi olla ihana!
Jazz juomaa!
Jameista polkastiin vielä paikalliseen, Pitkä-seppä, baariin juomaan yhdet oluet. Kulttuuriahan sekin on!
Sunnuntaina oli vielä tarkoitus käydä oman kylän taidekohde. Teemu Luodon luotsaama, Kuhmalahden taidepappila. Kesän näyttelyn nimi on "Eläimellistä menoa". Päivä oli myös omistettu lapsille, nimellä "Rakkaudesta eläimiin". Pyörillä mentiin ja oltiin paikalla heti tapahtuman alettua. Kierros aloitettiin taidepolulta joka oli taas kerran niin pettymys. Samat savinaamiot vuodesta toiseen, ryteikön keskellä. Tytär kävi pienempänä  taideleireillä pappilassa ja ollaan vierailtu melkein vuosittain näyttelyissä ja syksyisin järjestettävissä Taiteiden yö- tapahtumassa. Tunnelma latistui taas kerran nokkosten poltellessa nilkkoja. Ihmettelimme, ei polulla ainakaan mitään lapsille ollut. Aittarakennuksessa oli Jenni Tienahon, pajuista hevosia. Tai siis kuvia niistä teoksista, niiden sijaintipaikat ja hinnat. Olisi ollut kiva nähdä teokset ihan livenä. Kuvissa olivat kyllä upeita.
Tämä esitti merihevosta tai jotain sellaista...
Aitan yläkerrasta kuului niin ärsyttävää joikua että! Syykin selvisi, pupukuorohan siellä ulisi. Jos joskus haluaisin kiduttaa jotakuta, hankkisin tämän teoksen välineeksi.
Onneksi kuvassa ei ole ääntä!
Ulkonäyttelyn parasta antia olivat ehdottomasti Teemun savieläimet. Ne ovat niin ilmeikkäitä ja persoonallisia. Koska näyttelyn teema oli eläimet, olisin toivonut että Teemu olisi tehnyt niitä lisää.
Teemua parhaimmillaan

Toisenlaista Teemua
Oltiin jo aika kypsiä sisälle mennessämme, mutta näyttely siellä pelasti paljon. Varsinkin Elina Kujansuun lehmätaulut. Ne olivat tehty pleksille öljyväreillä ja lyöntimetallilla. Upeita! Näyttely muutenkin miellytti silmää.

Elina Kujansuun Lehmiä

Samuli Heimonen "Haamusärky"

Jukka Tuomisen lintutauluja

Taidepappila
On kuitenkin hienoa, että löytyy ihmisiä, jotka vuodesta toiseen jaksavat pistää pystyyn tapahtumia ja näyttelyitä kaiken kansan huviksi. Kaikkia ei voi miellyttää, mutta vaikka olenkin välillä hieman kriittinen näkemääni ja kokemaani, sain kyllä upeaa hengen ja sielun ravintoa paikoista joissa kiersimme. Ja kaikki paikat olivat aivan lähellä!
Ja onnittelut kaikille naistenviikon nimipäiväsankareille!