Rakkautta ja maan antimia

Rakkautta ja maan antimia
Hehku

keskiviikko 23. heinäkuuta 2014

Sano muikku!

Kohti muikku apajia!
Pajulanjärven muikut alkaavat tuntumaan samanlaiselta kansantarulta kuin Loch Nessin hirviö. Kovasti niistä puhutaan, mutta kukaan niitä ei ole nähnyt. Paitsi se Joku, joka niitä saa aika ajoin. Varsinkin vanhemmat kyläläiset kaihoten muistelevat, kuinka isoja ne olivat ja kuinka paljon niitä saatiinkaan.
Muutama viikko sitten mies tuli pupillit kalanmuotoisena selittämään, että taas oli muikkua saatu. Kauhu kouraisi sisintäni ja mieleeni tulivat hetket viime marraskuiselta järveltä. Lämpötila oli noin 2 astetta plussaa, aallokko mahtava ja tuuli pieksi vettä ilmaan vaaka suoraan. Illalla vietiin verkot ja aamulla haettiin. Olin varma, että tämä elämä oli sitten tässä. En ole koskaan kokenut samanlaista kuoleman pelkoa. Itku kurkussa yritin soutaa ja huovata ja pitää veneen edes suurin piirtein siellä missä verkotkin olivat. Lasse Mårtensonin Myrskyluodon Maija soi päässäni. Aivan kamala kokemus!
Onnekseni minulle ilmoitettiin, ettei tarvi osallistua. Hän veisi verkot veljensä kanssa. Ja niin veivätkin, saalis oli 4 muikkua ja muutama roskakala. Seuraavalla viikolla vaihtui järvi Vehkajärveksi, joka on myös kuuluisa muikuistaan! En ole henkilökohtaisesti näitäkään nähnyt, mutta joitakin vuosia sitten niitä myös nuotattiin talvisinkin. Joten on niitä ainakin joskus siellä ollut. Ja se Joku oli niitä nyt saanut! Velikin vaihtui toiseen ja taas lähtivät pojat kalalle. Saalis 2 muikkua ja särkiä joitakin. Niistä nyt sai sentäs ravunsyöttejä. Beibe ylpeästi perkasi ja paistoi muikut, teki kaksi leipää ja kyllähän ne hyvältä maistuivatkin klapiurakan keskellä.
Verkkoa veteen vaan!
  Eikös vaan toissa päivänä muikut olivat olleet taas liikkeellä. Ja kullan (kalan)katse kohdistui minuun. Pakkohan se on, joutuuhan sekin aina jeesiin mun projekteissa. Taktiikkaa vaihdettaisiin, vietäisiinkin verkot jo aamulla ja haettaisiin illalla. Ja pohjaan laskettaisiin, edelliset kerrat on yritetty yö aikaan pinnasta. Eli kun kalat painuvat päiväksi pohjan tuntumaan nukkumaan, me ne sieltä sitten napattaisiin.
Aamulla kun lähdettiin, olin koko ajan jotenkin paniikissa. Viime vuotinen muikku-trauma ahdisti. Lämpötila oli +20 ja ihan tyyntä, mutta jotenkin odotin taas jotain helvetin keliä saapuvaksi! Kai se vaan on päästävä kalastus traumoista eroon.
Kelihän oli mitä upein veneilyyn, järven pinta kuin peiliä. Oltaisiin  otettu kaikuluotainkin mukaan mutta ei näyttöä löytynyt mistään. Täytyi vaan viedä verkot tutulle syvänteelle, missä nämä, lähes taruolennot, parveilivat. Vähän oli vekslaamista painojen ja narujen kanssa, mutta onneks beibe on niin taitava. Minun taitoni ovat rajoittuneet katiskan laskemiseen ja saan nippa nappa soudettua niin kuin pitää. Neljä verkkoa laskettiin peräkkäin, mitoiltaan 3m kertaa 30m. Silmäkoko 15mm, yksi oli 17mm. Toiveikkaina lähdettiin rantaan ja ei puhuttu koko päivänä "kalasta, jonka nimeä ei uskalla sanoa ääneen"!


I mellan havet
sardiner simmar
abu,abuu
där simmar du
Illalla lähdettiin verkkoja kokemaan, ämpäri oli mukana. Tunne onnistumisesta vahvana. Ilta oli aivan yhtä komea kuin aamukin. Hengissä siis selvittäisiin. Tosin oltiin niin tohkeissamme, että keskellä järvenselkää, huomattiin että pelastusliivit jäi rannalle!
Ja niinhän siinä sitten taas kävi, että saalis oli 2 muikkua ja ihan pieni hauki! Ja muikut olivat siinä samassa 17mm verkossa, missä aina ennenkin.
Tässähän nämä!
 Olen biologian tuntini käynyt ja oppinut muikun olevan parvikala. Mitä nämä tälläiset erakkomuikut ovat? Vai ovatko ne jotain "parvesta erotettuja"?  Ei ymmärrä! Tai sitten me vaan ei osata. Mutta ei  sitä ennen vanhaankaan mitään kaikuluotaimia ollut, miten silloin kalaa saatiin. Vai saatiinko silloinkaan?
Tosin mies alkoi heittämään kehiin teoriaa siitä, että Pajulanjärven muikut ovat kasvaneet niin isoiksi, etteivät ne jää kiinni meidän pieni silmäisiin verkkoihin. Myönnän kyllä että, nämä harvat kiinni jääneet yksilöt ovat olleet markettikaloja suurempia. Mutta vaikea sanoa, kun ei tiedä!
Viimosen päälle retro prutku
Monarc Nautilus!
 Onneksi meidän perikunnan möksältä löytyi vanha perämoottori, ei tarvitse muikkureissuja soutaa. Beibe on sitä vähän fiksaillut ja toimii kuin unelma!
Pajulanjärven muikun mysteeri jäi siis selvittämättä tälläkin kertaa. Mutta miten minusta kuitenkin tuntuu siltä, että seikkailu jatkuu...

Herkku iltapala, todellista kurmeeta!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti