Rakkautta ja maan antimia

Rakkautta ja maan antimia
Hehku

maanantai 16. kesäkuuta 2014

Hehku

Nätti tyttönen!
Vajaa pari vuotta sitten sain kohtalokkaan puhelun. Eräs ystäväni tarjosi minulle kotitarvelehmää. Tosin, jälkeenpäin olen miettinyt, onko ystävyys näin "julmaa". Mutta, itsehän taas olin huudellut kylillä, että kyllä olisi mukava omistaa lehmä!
Seurasi miehen pehmittelyä, kitinää ja vinkumista, että mä haluun! Vakavaa perustelua lehmän tarpeellisuudesta meidän ekosysteemissämme. Ei nyt sentään itkua, mutta kosteaa silmäkulmaa väläytin.
Syvästi huokaisten, hartialinja hieman lysyssä, ukko-kulta painui sahan ja vasaran kanssa meidän talliin, purki aikanaan kovalla työllä tekemänsä hevoskarsinat ja teki Hehkulle karsinan meidän ulkosaunan vanhoista lauteista. Sellaista lautaa ei saa mistään puuverstailta, on meinaan upeaa hien tekemää patinaa! Hieno tuli, syöttöpöytä ja kaikki ja ammu-kullalla tilaa liikkua vapaasti.
Jännitti niin pirusti sinä päivänä, kun "karja kuljetus" ajoi pihaan. Hevoskopista peruutti pihaan pieni kyyttölehmä, jonka silmät olivat pudota päästä kun piti niin ihmetellä uutta isäntäväkeä. Niistä silmistä on kyselty jälkeenkin päin, että kuuluuko lehmän silmien niin pullistella. Hehkun silmien kuuluu, täytyyhän olla teleskooppi näkö, että näkee mahdolliset herkkujen tuojat joka ilmansuunnasta!
Myöntää täytyy, että pelkäsinhän minä alkuun Hehkua ihan kauheesti! Ja olihan se pelottava, karsinan nurkassa se puhisi minulle, kuopas pari kertaa sorkallakin lattiaa ja kyttäsi mollosilmillään, pää alhaalla valmiina puskemaan minut kumoon. Tai ainakin niin "lehmän kuiskaus" taidoillani tulkitsin. Joka kerta kun urheasti menin karsinaan, mietin pystynkö ylittämään syöttöpöydän, jos SE hyökkää. Onneksi ei hyökännyt, koska ylitykseni olisi tuskin onnistunut.
No, pari vuotta on kulunut ja elämä "lehmällisenä" ihmisenä vakiintunut. Hehku ja minä olemme tottuneet toisiimme ja olen joka päivä NIIN onnellinen pienestä itä-suomalaisesta lehmästäni. Haluan uskoa että myös Hehku jollain tapaa pitää minusta. Se ammuu välillä minulle tavalla jolla lehmät ammuu vasikoilleen, silleen hiljaisella, kutsuvalla ja hellällä muu-äänellä. Varsinkin jos minulla on kädessä suka tai ruokaa! Mutta kuitenkin!
Maito meillä kuitenkin ostetaan kaupasta, en ole saanut Hehkua tiineeksi. Mutta ei se mitään, tässä parin vuoden aikana on ainakin lehmän "ronttosen" ulkonäkö tullut tutuksi. Niin paljon sitä on tullut tuijotettua, kun on kiimoja yritetty tarkkailla. Että jos eteen tuodaan, erotan varmasti minkä eläimen alapää on kyseessä!
Tuli koskaan vasikkaa tai maitoa, Hehku on ja pysyy. On siitä niin elämäämme kuuluva osa tullut,että ystävät kysyvät usein ensin sen kuulumisia kuin meidän!
Että muu vaan!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti