Rakkautta ja maan antimia

Rakkautta ja maan antimia
Hehku

sunnuntai 29. kesäkuuta 2014

"Mummon" kanat

Helmiina ja tipi turvekylvyssä
En ole pitänyt itseäni koskaan "lintu-ihmisenä". Lapsuudessani ystävilläni oli undulaatteja ja seeprapeippoja, mutta itse en oikein koskaan niihin lämmennyt. Tai siis isäni ei ainakaan olisi! Hänen mielestä meissä kakaroissa oli elukkaa ihan tarpeeksi!
Kanoihin paremmin tutustuin ystäviemme tilalla jossa tyttäremme vietti paljon aikaa kesäisin. Muksut nappasivat kanat kainaloon ja juoksivat navetanparven sillalle ja vippasivat kanat ilmaan. Ja hienostihan ne lensivät! Ihmetykseni oli suuri, en ollut ajatellut kanojen olevan niin kesyjä.
 Lapsena kävin useana kesänä mummun siskolla. Hänellä oli valkoisia kanoja ja iso, vihainen kukko. Aina ulos lähtiessäni tämä vanha emäntä huusi minulle, ettei kanojen luo saanut mennä. Ne kuulemma alkaisivat munimaan nahkamunia, kun pelkäisivät minua. Kielloista huolimatta kävin niitä katsomassa ilman seuraamuksia. Kerran jäin sitten kiinni, kun serkkupoika hiipi perässäni ja löi "vähän" kättä yhteen. Kanat vetelivät ympäri häkkiä ja olivat aivan tolaltaan. Kukko yritti tulla päälle mutta onneksi verkko oli välissä ja serkku vaan nauroi. Kaiken hyvän lisäksi minua syytettiin tapahtuneesta! Ei ihme ettei kanat ole kuuluneet suosikki eläimiini!
Yhtenä kesänä kullan sisko meni ja otti kanoja. Naivina olin ajatellut että kanat olivat aina joko ruskeita tai valkoisia, mutta niitähän oli vaikka "minkä värisiä" ja kokoisia. Ja luonteissakin eroja. Pari vuotta siinä sitten seurailin aina kyläillessäni näiden kahden perheen kanoja ja kuinka ollakaan niiden hankkiminen alkoi tuntumaan ihan hyvältä idealta. Niinpä siivosin vanhan tallin, mutta ennenkuin ehdin "kanaa sanoa", tytär kavereineen oli vallannut tallin keppihevosilleen. Täytyi siis odottaa...
No, viimein saatiin kepparit laitumelle ja kolmella kukolla aloitetiin. Kiljunen, Punaheltta Pena ja Robban olivatkin mukavat pojat. Pyörivät ympäri pihaa, rissasivat koiraa ja kissaa ja olivat kovin seurallisia. Menivät aina illalla kanalaan orrelle nukkumaan ja laitettiin ovi perässä kiinni. Penan kohtaloksi koitui eräs kanakoira, Kiljunen otti riskin ja tuli kokeilemaan kuka on kuka. Robban, porukan arin kukko, sille kävi säkä. Se muutti Hämeenkoskelle ja sai oman kanalauman ja olen kuullut että on oikein mainio kukko.
Kanojen haaliminen alkoi toden teolla vasta kun löysin Munanetin. Nimestään huolimatta se ei ole keski-ikäisten rouvien pervopalsta, vaan kana- ja lintuharrastajien nettisaitti. Sieltähän niitä myytäviä kanasia löytyi. Ajelu maakunnissa alkoi ja pian olikin kaiken kirjava joukko kanoja koossa. Eräskin reisssu tyttären kanssa, kun räntää tuli taivaan täydeltä ja auto haisi niin kananpaskalta että! Poikettiin matkalla kaupassa ja eikä meinattu pystyä menemään autoon takaisin, okse meinas tulla väkisin. Pari kilsaa ikkunat auki ajeltiin, siis helmikuussa, niin johan taas alko hajuun tottuun. Siltä reissulta tuli mukaan Bee ( laulaja Beyonsen mukaan), Leidi Kaka, Haukkana ja Hui, joka ostettiin lahjaksi ystävälle.
Suuri rakkauteni on kuitenkin ollut kääpiö-kotchin kukko Pete Parkkonen. Radiossa soi "I'm an accident"- biisi Pete Parkkoselta kun kukkoa haettiin. Siitä moinen nimi sille. En tiedä löytyykö maailmasta toista samanmoista. Jämpti, mutta hellä johtaja kanoille ja upean kärsivällinen tipujen kanssa.  Usein iltaisin Pete vielä seisoi kanalan kynnyksellä ja katse kiersi pihaa. Siitä tiedettiin ettei kaikki kanat ole vielä menneet iltaorsille. Kun Pete havaitsi viivyttelijän, se otti kanan juoksemalla kiinni ja raapotti siivestä sisälle. Pete selvisi kaksi kertaa ketun hyökkäysestä ja haukan ilmaiskusta kerran. Fiksuna kukkona se oli kaikilla kerroilla saanut vietyä osan rouvistakin turvaan. Olin niihin aikoihin töissä lähettämössä kun Pete meille tuli. Siitä ja sen silloisista kanarouvista tuli melkein joka päiväinen kahvitaukojen puheenaihe. Työtovereita huvitti suunnattomasti kanojemme nimet. Porukasta löytyi edellä mainittujen lisäksi mm. tehotytöt Papu ja Poppana, Maija ja Maikki, Peten suosikkikana Ruma, Lucy Liu, Ming Lee ja monia muita.
Tänä keväänä tämä pieni kukkoherra menehtyi ja en olisi koskaan uskonut surevani yhdenkään linnun perään niin paljon!
Elämä kanalassa kuitenkin jatkuu ja uusi kukkokin on. Kääpiö-kotchin rotua tämäkin, nimeä en ole vielä keksinyt. Kanalaumassa on hämäläistä maatiasta, leghornia, kääpiö-kotcheja, araucana ja sekuli rotuisia. Tipuja ovat hautoneet ja hautomakoneessakin on munia ollut. Alkukesä onkin mennyt tipujen kasvua ihmetellessä ja osa nuorikoista on jo uusissa kodeissa. Kanojen hoidossa aikaa vievintä on se, että niiden touhuissa on jotain hypnoottista. Sitä vaan jää tuijottelemaan kun ne kuopsuttelevat ja etsivät ruokaa. Ottavat hiekkakylpyvä tai muuten vaan makoilevat seinustoilla siivet leväällään ja antavat auringon helliä. Ja aivan ihanaa seurattavaa on kuinka kanaemo hoivaa tipujaan, siinä vasta on hyvä äiti!
Onneksi löysin kanat elämääni! Ne ovat mukavia lemmikkejä, jotka tulevat toimeen vähällä huolenpidolla ja silti tuottavat mukavasti munia. Ainut asia mikä kanojen ottamisessa on harmittanut on se, etten ole ottanut niitä heti kun maalle muutettiin!

Pete Parkkonen

2 kommenttia:

  1. Onpas tämä söpö blogi, hyvä kun laitoit linkin munanettiin! Sinulta vaan puuttuu se gadgetti, mistä voi liittyä lukijaksi. Rupean silti seurailemaan.

    VastaaPoista
  2. Pyydän syvästi anteeksi, aika ja taidot kovin rajalliset! Olen saanut taas atk- "seniori tukea" ja sivuja vähän päivitettyä.

    VastaaPoista