Tarinoita päivistä jotka loppuvat aina kesken...

Lähes päivittäin mietin, että voisikohan ihminen elää elämäänsä helpommin. Meidän elämä on jatkuvaa raatamista. Eläinten- ja puutarhan hoitoa, polttopuiden tekoa, vanhan talon ja ulkorakennusten kunnostamista ja lukematon määrä kaikkea turhanpäiväistä  puuhastelua, mitä tulee tehtyä, kun on niin kiinnostunut kaikesta! Ei ole helppoa! Varsinkin kun suurin osa siitä mitä tekee,  joko ei onnistu tai on ainakin työn ja tuskan takana.                                                                                                                                                      

Älkää käsittäkö väärin, en silti vaihtaisi tätä "kurjaa" raatamista mihinkään. Eihän moisesta maanpäällisestä paratiisista mihinkään haluaisi, tällaisesta elämästähän  haaveilin jo pikkuisena. Sitä minä vaan, että kun on asunut reilun kymmenen vuotta vanhaa pientilaa kunnostaen, alkaa se alku aikojen hohto jo hieman himmentyä.                                                                                                                                            

Nuorina ja innokkaina tartuimme  toimeen ja aloimme raivaamaan lintukotoamme ryteikön keskeltä. Silloin monet sanoivat meille: "Älkää suotta hosuko, teillä on koko elämä aikaa!". Mutta mihin se aika on mennyt! Eikä tässä enään niin nuoriakaan olla, kun molemmat ollaan jo nelikymppiset juhlittu ajat sitten! Hetkittäin tuntuu ettei olla saatu mitään aikaan.                                                                                                              Mutta sehän tässä onkin niin parasta! Joka paikka täynnä tekemättömiä töitä ja keskeneräisiä projekteja. Ei lopu tekeminen! Ja vielä hienommaksi asian tekee se, että niitä voi tehdä yhdessä ihmisen kanssa, joka on vähintäänkin yhtä "kajahtanut" kuin itsekin. Rinta rinnan tehdään elukoille aitoja paarmojen ahdistelemina, yhdessä kylvetään lisää nurmikkoa, kyllähän sitä joka kesä täytyy laajentaa ja välillä juodaan makosat kahvit. Toinen yrittää kyntää toiselle kasvimaata pitäjän savisimpaan peltoon traktorin uppoamisen uhalla, edellyttäen että on yleensäkin saanut sen traktorin ensin käymään! Ja toinen yrittää kasvattaa siellä savijankossa kaikkea hyvää, että voisi tehdä sille toiselle ihanaa ruokaa, että se jaksaa taas painaa hommia. Ja koska se on niin rakas!                                                                                                                                                        

Tunnen jonkinlaista sairasta nautintoa siitä kun saan hakea salaatti tarpeet tai uudet perunat omasta maasta. Syödä kananmunia, jotka ovat munineet itse kasvattamamme kanat. Tulla illalla myöhään sisälle, koko päivän puuhastelleena ja olla väsynyt! Ja aamulla hommat jatkuu.                                                                             

Tämä blogi syntyi tarpeesta jakaa tätä positiivista tuskaa, kertoa kaikista hienoista jutuista mitä elämässä voikaan tapahtua. Myöskin siksi, että ystävämme voivat lukea miten  voimme, kun meistä ei ole kuulunut taaskaan vuoteen mitään!                                                                                                                                        

Nimi blogille syntyi siitä kun jäädessämme molemmat vuorotteluvapaalle, eräs työtoverini kysyi miten  tulemme toimeen. Vastasin että, me eläisimme rakkaudesta ja maan antimista. Rakkautta kyllä riittää mutta näillä satomäärillä oltaisiin kuoltu nälkään jo ajat sitten!

                                                                                                                

                                                                                                        

Pieniä ihania asioita elämässä, jotka auttavat jaksamaaan!