Leppämäen Lakritsa 10 vuotta!

Se päivä, kun tyttären kanssa haettiin meidän Lakritsa-kissa, tuntuu olleen ihan just. Tässä taannoin tajusin, että siitähän on jo 10 vuotta!

  Meidän edellinen kissa, Hullu-Hannes, oli jo lopetettu paria vuotta aiemmin ja oli aika uudelle kissanpennulle. Eräällä kauppareissullamme, huomasimme ilmoituksen annettavista kissanpennuista. Beiben pehmittelyä, soitto ilmoituksen jättäjälle ja niinpä me lähdimme tyttären kanssa pentuja katsomaan. Ilmoituksessa ei ollut mitään mainintaa siitä, koska kissat olisivat luovutusikäisiä, mutta otimme kuitenkin kuljetuskopan varuiksi mukaan.

Emokissa oli sellainen tyypillinen tallikissa, mutta kesy sellainen. Perheella oli hevosia ja koiria, joten pennut olivat niihin tottuneet. Lapset olivat kovasti kisuja käsitelleet ja hoitaneet, niinpä pennut olivat ihanan kesyjä ja rohkeita. Kaksi mustaa kollia, kaulassaan valkoiset läiskät, olivat vapaana. Niistä saimme toisen valita.

Pennuilla oli ikää vasta 7 viikkoa, mutta omistajat olivat sitä mieltä, että viekää vaan. Pennut kuulemma kävivät hiekkalaatikolla ja söivät kiinteää ruokaa. Minä olin sitä mieltä, että olisivat vielä liian pieniä vieroitukseen, mutta tunteethan taas veivät voiton ja niin me lähdettiin kissanrimpulan kanssa kotiin. Koko kotimatkan mietin, että minkähänlainen ruippana ja tyynynlutkuttaja tästäkin tulee, kun näin nuorena vieroitettiin.

Mutta kun tulikin niin iso ja komea kissa! Ja aivan ihana luonne! Lakritsan kanssa ei ole koskaan ollut mitään ongelmia hoitotoimenpiteissä ynnä muissa. Antaa vaikka pestä itsensä, jos on tarvis! Lääkkeiden antamisesta puhumattakaan, Lakun kanssa onnistuu myös se! Eläinlääkärissäkään ei tarvitse pelätä oman, eikä vastaanoton henkilökunnan hengen puolesta. Toista se oli elämä Hullu-Hanneksen kanssa!

Mikäänhän ei ole niin vaikeaa, kuin keksiä nimi elukalle! Kissan meille kotiuduttua, alettiin miettiä, miksi sitä kutsuttaisiin. En siihen aikaan välittänyt näistä Mirri-tyyppisistä nimistä.

Viime syksynä koko perhe sienestämässä!

Olimme näihin aikoihin käyneet eräässä taiteilijakodissa vierailulla. Siellä kissat olivat nimetty paikan mukaan. Minä näpersin siihen aikaan kovasti lasitöitä ja ihan huumorilla mietittiin, että täytyyhän meidänkin "taiteilijakodissa" olla paikan mukaan nimetty kissa. Joten pikkukisusta tuli Leppämäen Lakritsa eli Laku.

Kissa on saanut sitten myöhemmin muitakin nimiä. Lähinnä talvisen, pullean ulkomuotonsa vuoksi, Barbababaksi kutsutaan! Myös Miisuna ja Rumppinakin, Laku tunnetaan!

Lakritsan kanssa reissasin aikanaan paljon kotikissanäyttelyissä. Koska Lakulla on se pieni valkoinen laikku kaulassaan ja muutamia valkoisia karvoja kainaloissaan, se kilpaili aina kaksiväristen luokassa. Pärjäsikin upean luonteensa ja komean ulkomuotonsa vuoksi, mutta kun ei ollut selvästi kaksivärinen jäi aina korkeimmalta palkintopallilta. Muutaman vuoden "näyttelyuran jälkeen" lopetimme se hömpötyksen. Eikä kumpikaan meistä ole näyttelykehiä kaivannut!

Mutta näyttelyistä Laku sai vielä yhden nimen. Meillä kun elukat ovat aina "se". Mutta näyttelyissä ihmiset niin usein, ihan kyllästymiseen asti puhuivat kissoistaan "hän". "Nämä ovat hänen kolmannet näyttelynsä". Tai että, "Hänen turkkinsa ei ole nyt parhaimmillaan". Joten Lakun näyttelypersoonasta tuli Hän-mies. Välillä nostan "hänet" näyttelyasentoon, jotta "hän" voi olla superkissaposeerauksessaan!

Lakritsa on aina ollut kova poika metsästämään. Mutta kotieläimet se on aina jättänyt rauhaan. Joskus, kun meillä oli marsunpoikasia, Lakritsa makasi häkkien vieressä, anovasti katsoen minua. Aivan kuin sanoen: "Sulla on noita niin monta, voisin ihan hyvin pari syödä!" Kanantiputkin ovat saaneet olla siltä rauhassa.

Lakritsa osaa myös pari temppua! Se noutaa palloa (jos se on sillä päällä) ja istuu käskystä. Ahneena kissana se monta kertaa tassullaan tiputti käsistä ruokakipon, kun sille oltiin ruokaa antamassa. Opetin sille, että täytyy ensin istua, jotta saa ruuan. Käskyllä "mangusti", se istuu silleen pelkällä takapuolellaan, etutassut ilmassa.

Senkin, ettei makkariin saa tulla, se oppi parista kerrasta. Nostin sen pentuna niskasta takaisin kynnyksen yli ja se ei tule meidän makuuhuoneeseen, vaikkei siinä ole ovea.

Joskus kuitenkin kiusaus on liian suuri!

Paitsi silloin, kun se haluaa yöllä ulos. Silloin se tulee ronuamaan sängyn alle ja jos siihen ei herätä, niin se paukuttaa vaatekaapin ovea. Kyllä! Se raottaa tassullaan oven alareunasta ja päästää oven pamahtamaan saranan voimasta takaisin. Voitte uskoa, kuinka ärsyttävän tehokasta se on. Taatusti pääsee kissa ulos!

Varsinkin nuorempana, Laku oli kovasti mukana piha- ja tallihommissa. Tykkäsi kököttää kottareissa heinäpaalien päällä, kun vein hevosille heinää. Kyllä se vieläkin on kovin seurallinen, mutta Mauri tuppaa sitä rissaamaan ja Laku ärsyyntyy siihen.

Useasti aamuisin, se odottaa minua tai Beibeä jossain ulkona ja se haluaa, että se kannetaan sisälle. Palvelua, kiitos! Ja olkapäällä se tykkää matkustaa! Ei vain ole kovin kevyt kissa kanniskella, kesäkuosissaan sellanen 6 kiloa. Mutta talvella yleensä painaa sellasen 8 kiloa. Laku on iso kissa!

Minä olen henkeen ja vereen kissa ihminen! Jos en voisi/saisi, pitää kuin yhtä eläintä, se olisi kissa. Se tunne, kun kissan ottaa syliinsä, halaa sitä ja upottaa kasvonsa sen pehmeään ja puhtaalle tuoksuvaan turkkiin, on mielestäni todella voimaannuttava.

Maatiainen ry on valinnut maatiaiskissan, vuoden maatiaiseläimeksi. Hieno ele ja muistutus siitä, kuinka arvokas ja hieno eläin, tälläinen ihan peruskissa on. Ihan liian väheksytty!
Meidän 10-vuotiaasta on iän myötä tullut hieman yrmämpi. Se sähähtää Maurille hieman herkemmin, mutta kynttä se ei koskaan koiralle anna, vaikka joskus mielestäni vähän saisikin raapaista!

Muutenkin tuntuu, että sen sellainen iloisuus, pentumainen luonne ja leikkisyys on vähentynyt. Mutta mikäs ihme se nyt on, iällä se jo alkaa olemaan! Toivottavasti kuitenkin Lakulla on vielä monta, hyvä vuotta edessään!

                                                  HYVÄÄ SYNTYMÄPÄIVÄÄ LAKRITSA!