Erään amppeliprojektin tarina ja miksi tarvitsen sankaria elämääni?

 Tarina alkaa siitä, kun joulun alla olin ostamassa Sahalahden kukkakaupasta joulutervehdystä ystävillemme. Siinä lahjan paketoimista odotellessani, ihailin kauppaan juuri saapuneita riippuvia kaktuksia. Ja kuinka ollakkaan, lähdin kaupasta kahden paketin kera ulos!
Eikä siinä mitään; kerrankin olin hankkinut jotain, mille oli paikka heti tiedossa. Yläkertaan ikkunan eteen roikkumaan, muiden jo ikkunalaudalla asustelevien kaktusten seuraan.

Ainut miinus asiassa oli, että kaktus oli istutettu muoviamppeliin. Samanlaiseen kuin kesäkukka-amppelit. Joten ei niin sisutuksellinen ja kaunis ratkaisu.

Kauppareissuillani sitten etsiskelin ihan tavallista naruamppelia. Ja jos vain sattuisi vielä sellainen lyhyt löytymään. Meillä kun on tosi matala huonekorkeus yläkerrassa.
En olisi koskaan uskonut, minkä työn ja tuskan takana yhden hemmetin amppelin löytäminen olisi. Ja varsinkin sellaisen, mikä vähänkin silmää miellyttäisi. Olin meinaan Beibellekkin hehkuttanut, että ihan pala kakkua amppelin osto olisi. Siis, nythän on huonekasvit ja kaiken maailman mummokukat niin trendin huipulla, että kyllähän kaupat olisivat amppeleita väärällään.
Kävin jopa ihan palveltavanakin eräässä Kangasalalaisen puutarhan, Turtolan Cittarilla sijaitsevassa myymälässä amppeleita kyselemässä. Ajattelin, että kyllähän kauppa, mikä roikkuvia kasveja myy, myy myös välineitä niiden ripustamiseen.
Erehdyin! En ole vähään aikaan niin huonoa palvelua saanut missään, kuin täällä liikkeessä. Myyjättärellä tuntui olevan kiire ja me olimme ihan selvästi häiritsemässä häntä kyselyinemme. Lisäksi hän tiuskaisi, että ei ole sesonkiaika ja tarjosi minulle sellaista samanlaista muoviamppelia, missä kaktus jo oli. Vaikka juuri olin hänelle näyttänyt heidän valikoimissaan olevia kasveja, jotka olivat näissä muovisissa. Että tuollaisessa se minunkin kaktukseni oli ja halusin sen pois siitä!
Ihmettelin kyllä hänelle, että kysehän on nyt huonekasvista, eikä kesäkukista. Myyjä tokaisi, että ihan sama, palaa asiaan keväällä, kun on SESONKI! Ja en muuten palaa!
Talvilomareissultamme palatessamme, näin Kampin Plantagenin ikkunassa "The Amppelin"! Mustia ja valkoisia naruamppeleita. Myös sellaisina lyhyempinä!
Muiden mennessä syömään, minä kävin amppelia ostamassa. Mutta kuinka ollakkaan, amppelit oli loppuun myytyjä ja niitä olisi saatavilla uudestaan seuraavalla viikolla. Däm!
Likkakaverini Päpä sanoi minulle, että tee ite. Mutta tarvitsisihan minun käydä joka tapauksessa narua, trikookudetta tms. ostamassa. Joten miksen ostaisi samalla valmista amppelia?
No, vihdoin tällä viikolla lähdin tyttären kanssa liikekannalle. He ostivat kämpän ja tekevät muuttoa. Joten hänellä oli tarpeita Tampereelta ja sovitettiin Plantagenin reissu tähän samaan putkeen.
Ja jes! Amppelin sain ja ostin varoiksi toisenkin. Eihän sitä koskaan tiedä....
Sitä paitsi, amppeli maksoi 4,90. En olisi sillä hintaa saanut hamppunarukerää tahi trikookudetta. Joten, winwin tilanne! Ihan vaan tiedoksi työkavereilleni, jotka tokaisivat samaa minulle kuin Päpä. "Mikset tee ite?" 😆
Ruukkuhan minulla oli kaktukselle valittuna valmiiksi. Sellainen matala terrakotta saviruukku. Yksi iso takapakki oli, kun ruukku sattui olemaan kesän jäljiltä kasvihuoneessa. Ja kasvarin liukuovi oli jäässä. Jokainen aurinkoinen päivä kävin sitä nykimässä, kunnes eräänä päivänä se aukesikin ja sain ruukun ulos.
No niin, iloisin mielin mallaamaan ruukkua amppeliin. Olin niin iloinen, että taas yksi pitkään "roikkunut" prokkis saataisiin päätökseen. Jes!
Mutta... eihän se ruukku sopinut sitten yhtään siihen amppeliin! Amppelissa oli liikaa solmuja ja kaktuksen lehdet olisivat jääneet silleen tyhmästi ylöspäin. Huoh!

Mutta onneksi minulla on saviruukkuja, vaikka huru mykke! Sellaisia korkeampia, perussaviruukkuja. Paitsi, että ruukut olivat kasvarissa ja ovi taas jäässä!
Tässä vaiheessa alkoi jo itkettämään. Ei voi jumankauta olla totta, että kaikki asiat menevät AINA vaikeimman kautta! Aikaakin oli mennyt jo pari tuntia ihan vain tälläiseen tupeltamiseen.
"I need a hero!",  ja sellainen onneksi asuu meillä!  Beibe haki pikku keittiötohon ja sulatti oven liukukiskon jäätä ja sai oven auki. Mielialani kohosi taas huippuun ja saviruukku kädessä kirmasin sisälle.
Vaikka eihän sekään ruukku sopinut yhtään sen paremmin amppeliin. Voi tsiisus, mitä mielialojen vuoristorataa. Pettymyksiä toisensa perään. Pientä toiveikkuutta väliin ja taas huomataan, ettei onnistunutkaan. Nyt tuli jo itku oikein kunnolla!

Minun suuri heikkouteni on kyvyttömyys ratkaista tälläisiä ongelmia. Minä olen niin köyhä ideoija, että heitän suurin piirtein aina hanskat tiskiin, kun jokin ei onnistu. Syytän itseäni ja omaa tyhmyyttäni ja kyvyttömyytäni aisioiden hoitamiseen. Vika on aina minussa, ei missään muussa! Ja en edes halua enään yrittää uudelleen.
Kyllä taas soimasin itseäni siitä, että aina tarvitsee yrittää, vaikka tietää ettei onnistu kuitenkaan. Tyhmä, mikä tyhmä. Koska oikein oppisin!
Kyllä oikein rintaa ahdisti, kun niin harmitti. Ja taas tuli Beibe sankarina apuun. Hän otti amppelin, alkoi tutkimaan sitä ja kysyi saisiko sitä purkaa hieman.
Minä taas itsesyytöksissäni en edes tullut ajatelleeksi, että amppelia voisi ehkä saada hieman purettua sopivammaksi. Ja niin minun sankarini availi solmuja ja solmi hieman uudelleen. Pyysi mallaamaan ruukkuun. Niinhän siinä kävi, että Beiben fiksaamisen jälkeen naruamppeli oli täydellinen!

Taas emäntä itki! Tälläkertaa onnesta. Onnellisena siitä, että kaktus on nyt monen kuukauden odottelun jälkeen roikkumassa täydellisenä amppelissaan. Siinä ruukussa, mihin sen olin suunnitellutkin istuttavani.

 Onnellinen siitä, että emännällä on ihan ikioma supersankari, joka kantaa hänet yli vaikeiden hetkien. On tukena niin henkisesti ja fyysisesti. Onnea on oma rakas sankari, joka on kaiken muun lisäksi vielä niin pirun kekseliäs ja kätevä. I love you, Beibe!