Mietteitä lumen ihanuudesta ja kamaluudesta ja muistatko milloin olet tehnyt viimeksi lumiukon?

Meillä on lunta. Paljon lunta! Ainakin jos vertaa muutamaan edellistalveen. Tampereen radiossa kerrottiin eräs aamu töihin ajellessani, että Pirkanmaalla on lunta nyt enemmän kuin viime talvena yhteensä.

Minä rakastan lunta! Rakastan toki kesääkin ja joskus pitkien pakkasjaksojen jälkeen kiroan talven alimpaan helvettiin.
Mutta kyllä minun sydämeni meinaa ihan pakahtua rakkaudesta lumeen! Talvella luonto on niin ihanan valkoista, puhdasta ja pehmeän näköistä. Mielestäni yksi maailman kaunein asia on lumen ja kuuran peittämät puut. Aah!
Ehkä tämä johtuu siitä että olen joulukuun lapsi ja muksuna tuli pulkkailtua ja hiihdettyä ihan sikana. Minisuksilla lasketeltiin sitten vähän isompana isoja mäkiä muna-asennossa ja hypittiin itsetekemistämme hyppyreistä.
Oltiin muksuna ulkona paljon muutenkin talvella, tehtiin lumilinnoja ja leikittiin lumisotaa. Vaatteet olivat aina märkinä ja kaupunkilaiskakaroiden housuja, tumppuja ja pipoja kuivateltiin lämpöpattereiden päällä, jotta päästäisiin takaisin ulos leikkiin. Ei siihen aikaan kun minä olen ollut kakara, ollut kuin yksi ulkovaatekerta/lapsi.

 Lumi saa minut lapsekkaaksi ja minulle tulee ihan ihmeellisiä haluja. Esimerkiksi rakastan lumikenkäilyä ja olin ihan innoissani joulunpyhinä, kun lunta oli paljon ja se oli sellaista juuri lumikenkäilyyn sopivaa pakkaslunta.

Tämä tälläinen tunne on ihan outoa minulle, koska en juurikaan pidä minkäänlaisesta liikunnasta, vaikka sitä hieman yritän harrastaakkin jumppien, kävelyn ja satunnaisen kuntosalilla käynnin muodossa.

Minun lumikenkäilyni onkin sellaista lähimetsissä ja -pelloilla samoilua. Ei mitään sellaista pitkien vaellusten tekoa.
Tahtini on rauhallinen ja nautiskeleva. Haluan havainnoida luontoa ja eläinten jälkiä samalla kun hangessa rämmin. Tälläkin tavalla tulee ihan tarpeeksi hiki ja aikaslailla ainakin tälläinen huonokuntoinen pullukka hengästyykin.

Silloin kun meillä oli hevosia, ratsastaminen pellolla paksussa lumessa oli ihan unelmaa! Saati rekiajelut lumisilla pelloilla... ai että! Ainoita asioita, mitä hevosenpidossa enään kaipaan. Mutta onpahan ihanat muistot jäljellä!

En ole hiihtänyt vuosiin. Mutta aina kun ensilumi sataa, minulle tulee mieliteko päästä suksille. Toinen tälläinen hiihtohimo tulee silloin, kun helmi-maaliskuussa on aurinkoisia ihania ilmoja ja lumi suorastaan hiihtämään kutsuen hohtaa.
"Onneksi" kuitenkin nämä tuntemukset yleensä menevät ohi, enkä ole suksipakettia ostanut. Sukseni siteineen ja monoineen ovat meinaan vuodelta 1984. Ihan käyvät pelit muuten, mutta nykyisiin latuihin ne eivät vain mahdu.
Mikäänhän ei estä itse latuja tehdä lähipelloille ja niin me joskus tehtiinkin tyttären ollessa pieni. Beibe teki latua leveillä metsäsuksillaan ja minä tamppasin perässä hieman kapeammilla sivakoillani. Nyt vaan ei jotenkin ole ollut viitseliäisyyttä moiseen. Eikä kyllä aikaakaan! Mutta ehkäpä sitten kun pieni lapsenlapsi on hiihtoiässä...

Lumesta on paljon iloa, mutta se tuo myös tosi paljon lisätöitä. Varsinkin täällä maalla omakotitalossa ja isolla tontilla asuvalle. Kulkuväylät eläinsuojille, piha ja pihatie on pidettä auki.
Eipähän minulla nyt niin valitettavaa ole noiden lumitöiden teosta, Beibehän meillä ne pääasiassa tekee. Kolahommia meillä ei juuri muita ole, kuin rakennusten vierustat ja polku liiterille ja ulkosaunalle. Muuten väylät Beibe vetäisee taitavasti ja näppärästi traktorilla, joko lingoten tai perälevyllä tuuppien.

Viime talvena Beibe linkosi kerran lumet pihasta ja pihatieltä. Tänä talvena hän on ollut lumitöissä traktorilla pari kertaa lingoten ja varmaan neljä kertaa lykkinyt lumia perälevyllä. Hänelle jo kuulemma riittäisi nämä lumihommat täksi talveksi. Hän jo kirosikin yksi päivä että "Kuka tätä lunta oikein koko ajan toivoo lisää?!?"

Alkuun täällä sataneet lumethan olivat sellaista ihanaa, pehmeää ja kevyttä pakkaslunta. Mutta sitten lumi alkoi muuttumaan rännänsekaiseksi, märäksi ja painavaksi. Lunta on tullut isoja määriä kerralla ja sitä on kertynyt katoille. Ja sitten on suojannut ja lumet ovat tulleet peltikatoilta alas. Suoraan ovien eteen! On aikas hommaa se, kun voimalla katolta pudonnutta suojalunta lapioi päästäkseen vaikkapa talliin sisälle tai talon rappusilta, jottei se siihen paakkuunnu.

Joo-o, lapioon on tartuttava jos meinaa saada lehmän ulos!

Meillähän on ollut lumiesteitä katoilla, mutta ne eivät ole osoittautuneet hyväksi ratkaisuksi. Lumi kertyy esteiden taakse ja on iso rasitus katon rakenteille. Meillä on kuitenkin vanhat rakennukset.
Talon sisäänkäynnin yllä oleva lumieste kerrytti lunta ja sitten lumi suli keväällä esteen takaa tosi hitaasti. Päivät tiputti vettä ja illalla se sitten jäätyi ja rapun edusta oli liukas. Rännit olivat jatkuvasti jäässä, eivätkä vetäneet sulaneita vesiä. Joten poistimme lumiesteet. Ja nyt sitten lumet tulevat sisäänkäynnin eteen. Molempi pahempi!
Kyllä me kaivataankin niitä talvia, kun lumet tulivat sen yhden ainoan kerran katoilta alas!

Lakritsa ei auttanut, vaikka sitä pyysin. Rontti! ;'D

Onhan tässä suojaisessa lumessa puolensakin. Kuten se, että voi tehdä vaikka lumiukon niin halutessaan!
Kun lunta sateli täällä päin ekan kerran, minulle tuli ihan valtava tarve ja halu tehdä lumiukko. Olin ihan täpinöissäni lumesta ja harmittelin ajanpuutetta. Aamulla elukkahommia tehdessä, oli ihan pakko edes lumipallo tehdä. Ja aina kun olisi ollut aikaa, pakkasti, eikä ukon teosta tullut mitään!

Viime viikolla Beibe taas lykki lumia traktorilla ja minä pyörin pihalla Maurin kanssa. Heittelin sille lumipalloja ja samassa tajusin, että nyt jos koskaan teen lumiukon!

Ei siitä kaunis tullut, mutta on se kuitenkin tunnistettavissa lumiukoksi!

Eipä ole helppoa hommaa tuo lumiukon teko! Ensinnäkin taidot ovat kyllä surkeasti ruostuneet sitten lapsuusaikojen. Tai sitten on vaan tullut kriittisemmäksi!

Ensin ajattelin sen olevan ylpeän näköinen.

Tyttären ollessa pieni, teimme lumiukkoja usein ja kaikkia muitakin lumihahmoja. Varsinkin Beibe on taitava niiden tekemisessä. Minä en niinkään...
Kummipojan kanssa tehtiin jättimäinen lumiukko, mutta siitäkin on jo muutamia talvia. Kyllä se taito vaan ruostuu, kun ei ole lumen kanssa touhunnut. Jos sitä nyt koskaan on ollutkaan!

Mutta eikös se vain katsele kädet mahan päällä maisemia!

Toiseksi, kovaa kuntoahan tuollainen suojalumen pyörittely palloiksi ja muokkaaminen ukoksi vaatii. Minä olin aivan puhki, poikki ja hiestä märkä, kun olin ukon saanut viimeistelyä vaille valmiiksi.

Ja jos olin ollut ukon tekopuuhissa kovilla, niin olivat farkkunikin. Ne meinaan palloja punnertaessani ratkesivat berberistä! Olihan ne jo vuosia vanhat ja kuluneet. Mutta voi olla, että pitkät pyhät ovat tehneet leviämisliikkeen pyllylleni ja housut eivät sitä enään kestäneet! ='D

VHP! (eli Voi Herran Pieksut!)

Ukko sai kivet silmikseen, porkkanan perinteiseksi nenäkseen ja koivun risuja hiuksikseen. Olin niin tyytyväinen ja iloinen, että olin ukon tehnyt. Himo tyydytetty ainakin tältä erää!

Seuraavana päivänä tein lumilyhdyn ukon kaveriksi. Ja kyllä ne olivatkin kivat yhdessä!

Ihan hyvälle mielelle tuli aina ulkona liikkuessa, kun ukko pönötti pihakuusen vieressä ja lumilyhty loi kelmeää valoaan hangelle.

Ajattelin, ettei Mauri anna ukon ja lyhdyn olla yhtään rauhassa ja hajoittaa ne. Sillä kun on lumikökköneuroosi!
Hieman sillä oli jossain vaiheessa hermo mennyt lumiukkoon. Mutta onneksi ukko oli kovaa ja tiivistä tekoa ja Mauri ei ollut sitä saanut hajoitettua.

Asuminen samalla tontilla mäyriksen kanssa on lumiukoille vaarallista!

Viikon verran lumiukko ja -lyhty kestivät ilonamme. Nyt on satanut vuorotellen räntää ja vettä joka päivä. Ukosta on torso jäljellä ja lumilyhty on romahtanut. Toivottavasti tänä talvena tulisi vielä lisää lumiukon rakennuskelejä. Kyllä se vaan niin kivaa oli ja mukava todeta, että kyllä aikuinenkin voi iloita lumesta lumiukkoja ja -lyhtyjä tehden ihan yksinäänkin.

Ukko ja mä! <3