Talvenkestävä punaopuntia kukkii!

Olimme viime kesänä Beiben kanssa Uudessakaupungissa Minifarmi -messuilla. Sieltä ostimme ihan vain mielenkiinnosta Vakka-Taimen pisteeltä punaopuntia kaktuksen. Sille kun luvattiin talvenkestoa!

Olimme "hieman" skeptisiä, koska meillä täällä itä-Pirkanmaalla on yleensä ihan kunnon talvet kovine pakkasineen ja runsaine lumipeitteineen. Mutta koska minä rakastan kaktuksia ja sijoitus maksoi kokonaisen 10 euroa, olihan se hauska kokeilu.

Punaopuntia eleli saviruukkun tuettuna pitkälle kesää, ennen kuin keksimme, mihin sen istutamme. Se oli hieman hankala sijoitettava ensinnäkin tosi isojen piikkiensä vuoksi. Mutta myös kasvutapansa vuoksi. Se ei kasvanut silleen pystyssä, vaan maata myöten. Joten se piti laittaa sellaiseen paikkaan, ettei kukaan astu sen päälle sitä ja itseään rikkoen.

Sitten sattui niin, että Beibe siivosi erään pienen kivikasan leikkimökin vierestä, mistä oli aiemmin kaatanut koivun. Ajateltiin, että siihen me tehdään kaktukselle koti!

Mallattiin muutama kivi jo paikalle jäävien isojen kivien reunoille niin, että muodostivat altaan. Allas vuorattiin juurimatolla ja täytettiin ihan vaan mursketta sisältävällä hiekalla.
Ja siihen me kaktus istutettiin. Multaa ei ollut muuta kuin sen verran, mitä istutuspurkissa oli.

Kyllä vähän syksyllä sielua kylmäsi katsella, miten kaktus alkoi hieman muuttamaan väriään tummemman vihreäksi ja rypistymään. Olin jostain lukenut, että sitä pitäisi suojata kosteudelta ja peittää ämpärillä tai  jollain. Mutta ajattelin tuollainen ämpärihän vasta kosteutta kerääkin. Joten, kaktus sai jäädä ihan paljaan taivaan alle odottelemaan, mitä talvi tuo tullessaan.

Pitkin talvea sitä katseltiin, kuinka se pikkuhiljaa peittyi lumeen. Beibe siihen lapioi vielä talven mittaan lisää lunta päälle ja hieman vahdittiin, etteivät koirat hypi siinä päällä.

Joskus maalis-huhtikuun taitteissa alkoi lumet sulamaan kaktuksen päältä. Jännityksellä katseltiin, että paljastuuko sieltä paleltunutta mössöä. Suoraan sanottuna ei kyllä oltu ollenkaan varmoja tuon aavikkojen elätin selviytyvän näin pitkästä talvesta!

Mitähän sieltä paljastuu?

Kas kas!

Jumankauta! Kaktus oli hengissä! Olimme kyllä ihmeissämme. Se oli kurttuinen ja nahistuneen näköinen, mutta ihan selvästi hengissä. Jännitimme vielä sitä, miten se herää henkiin, kun kelit alkavat lämpiämään. Ihan tarkoituksella en ollut yhtään kaivellut lunta sen päältä pois, jotta saisi pikku hiljaa totutella valoon ja lämpöön.

Mikäs, mikäs?

Kaktus yllätti meidät kyllä ihan totaalisesti sitkeydellään? Se kasvatti alkukesästä monta uutta, no uloketta, poikasta tai mitä ne nyt onkaan. Mutta kasvoi kuitenkin entisestään.
Ja sitten yhden ulokkeen päähän ilmestyikin ihan erinäköinen juttu!

Voisiko se olla nuppu?!?

Uusia kasvannaisia!

Nupuksi me se miellettiin ja silmä kovana kuukauden päivät kytättiin, että koska se aukeaa. Aina se vaan oli ihan saman näköisenä ja kokoisena. Sitten alettiin jo hieman toivostakin luopumaan, koska kelit olivat niin kylmät.
Kunnes eräänä päivänä, tadaa! Kukka oli auki!

Meilläpäin täällä oli ollut yöisin melkein pakkasta ja päivälämpötilat parissakympissä. Mietittiin, oliko sellaiset ilmat saaneet kaktuksen avaamaan kukkasensa. Eikös aavikoillakin ole aina yöpakkasia ja päivällä kuumaa?

Yhden päivän se kukki ja seuraavana alkoi jo menemään suppuun. Mutta kyllä oli sykähdyttävä näky; Leppämäessä kukki aavikon kukka!

Taas ollaan yhtä hienoa kokemusta rikkaampia. Toivottavasti tämä pikkukaktus selviää seuraavistakin talvista täällä meillä.

Pikkuhiljaa kukka sulkeutui takaisin...

.. ja alkoi kuihtumaan pois.

Olisihan se hienoa, kun se kasvaisi oikein isoksi ja täyttäisi kasvustollaan koko tuon kivialtaan. Ja jonain vuonna olisi ihan täynnä kukkia!

Kukinnasta alkaa olemaan muisto vain!

Vielä vähän punoittaa!

Toivotaan runsaslumisia talvia jatkossakin, koska punaopuntia tuntui sellaisista tykkäävän!

Pieni aavikko keskellä Leppämäkeä! <3