Että taas oli vaikeaa!

Beiben valtakuntaa!

Meidän perheessä mies hoitaa kaikenlaisen rakentamisen ja koppuloinnin. Eikä sillä, ettenkö minäkin jotain osaisi. Mutta on vaan niin paljon silmää hivelevämpää, kun Beibe tekee. Työkalujen käsittely käy siltä niin jouhevan oloisesti. Ja tuleepa joskus valmiiksikin!
No, kuitenkin allekirjoittaneella tulee aika ajoin sellainen kummallinen olo. Että laitanpa vaikka tuon tuohon kiinni! Tällä kertaa kyseessä oli ponin ruoka-astia!
Palataan ensin aikaan ennen Lillis-ponin kotiutumista. Koska meillä ei ollut kavioeläimiä moneen vuoteen, ponikarsinasta oli irroitettu vesi- ja ruoka-astiat. Vesikipon kanssahan ei alkuun ollut mitään propleemaa. Näppärä emäntähän nimittäin kiinnitti sen vanhoihin reikiin. Ja niin oli ponin mukava muuttaa karsinaansa.
Eihän se kuitenkaan sujunut ihan niin hyvin. Lillis on reilu kymmenen senttiä korkeampi kuin Lilli-poni oli. Ja kun sattuu olemaan kyseessä paska- ja kusilinko, juomakuppi oli aina aamuisin täynnä näitä edellä mainittuja eritteitä. Beiben avustuksella, juoma-astiaa siirrettiin ylemmäs.
Ruokakuppi on siis ollut kiinnittämättä. En sitä alkuun aikonutkaan laittaa, koska en paljon rehuja ponille syöttele. Mutta koska se kuseksii heinänsäkin päälle, en viitsi heitellä lattialle satunnaisia leipiä tms. herkkuja. Ja kivennäinen olisi hyvä saada syötettyä kupista.
Ei muuta kuin kuppia paikalleen mallaamaan! Ensimmäinen vastoinkäyminen iski, kun en löytänyt akkuporakonetta. Beibe oli kaatamassa koivua, oli silti mentävä kyselemään tyhmiä. "Se on
puimalassa", oli vastaus. Eli juuri siellä mistä olin sitä etsinyt. Löytyihän se pöydältä, rautasahan ja muiden lukuisten tavaroiden alta. Poranteränkin tarvitsin. Beibe olikin jo tullut tarkistamaan, että pärjään, kiva! Vatupassin sain otettua naulasta, kun oikein varpistelin ja venytin kaikki romahtaneet nikamani. Kerrottakoon, että isäntä on 193 cm ja emäntä 166cm pitkä.
Pari reikää seinään ja kamat takaisin paikoilleen. Paitsi vatupassi, jota en enään ylettynyt saamaan takaisin naulaan. Ruuvit paikoilleen ja muttereita vastakappaleiksi etsimään. Tosin huomasin, että olin porannut kaksi reikää liian vähän ja poni saisi heiluteltua kuppia. Tyhmä! Hakemaan porakonetta takaisin.
Muttereitahan ei sitten meinannu löytyä millään. Beibekin oli taas palannut ja hiljaisesti, sovittelevasti, ohjeisti minua niiden löytämisessä. Pari prikkaakin tarvitsin lisää. Aargh! Mistä miehet saavat kyvyn erottaa sen, minkä kokoisen lenkkiavaimen tarvitsee tiettyyn mutteriin. Kolmannella kerralla onnistuin oikeaan, 10 milliseen. Käsi karsinan kaltereiden välistä tungettuna, jakarilla mutterista kiinni pitäen, sain ruuvattua ruokinta-astian kiinni.

Ruokakupin kiinnitys takapuolelta

Tunnin verran siinä sitten vierähti, viiden minuutin hommassa! Että v.....i! Mutta kyllä nyt ponin kelpaa herkkujaan mukuttaa! Enkä tarvinnut apua! Ainakaan kovin paljoa!

Työn ja tuskan tulos!

Ompot ja kivennäiset odottamassa pientä syöjää!

Että tälläistä tällä kertaa!