Tuire-marsu 2007-2014, In memorian!

Tuire, sisälle menossa iltapalansa kanssa!

Marsut ovat kuuluneet elämääni niin kauan kuin jaksan muistaa. Ensimmäinen marsuni oli nimeltään Anelma-Unelma. Äitini antoi minulle rahaa ja kävin ostamassa marsun Tampereen akvaario- ja lintu-liikkestä, salaa isältä. Isä kuitenkin antoi minun pitää marsun ja se oli minun ensimmäinen oma lemmikkini. Nimensä se sai Pikku Kakkosen joulukalenterin noidan mukaan. Nykyään, jos alle kymmenvuotias lapsi olisi lemmikin ostoreissulla ilman vanhempiaan, hänelle tuskin marsua myytäisiin! 70-80-lukujen taitteessa asiat olivat toisin!
Seuraava marsuni oli Pötkö, samaisesta lemmikkiliikkeestä hankittu. Mökillä kerran isän kanssa katseltiin, kun marsu oli vapaana lattialla. Ihmeteltiin, kuinka se lihoi ihmeellisesti, vain keskeltä. Parin viikon päästä, olin lähdössä kouluun. Kun tulin aamupalalta takaisin huoneeseeni, marsun häkissä oli jotain "möykkyjä". "Äiti, äiti, Pötkö synnyttää!", huusin ja juostessani takaisin keittiöön hakemaan paperia tai jotain, mursin pikkuvarpaani huoneeni kynnykseen. Äiti kirjoitti koulun poissaolovihkoon: "Varpaan murtuminen, marsun synnytyksen vuoksi". Pötkö sai kolme potraa poikaa, jotka myin aikanaan eläinkauppaan.
Asuin jo omassa asunnossani, kun sain lahjaksi kavereiltani seuraavat marsuni. Napoleon ja P. Mustapää. Pojat asuivat yksiöni keittiön nurkassa ja niiden häkin ovi oli aina auki. Joten pojat hengailivat yleensä keittiössä, kissoja kiusaten. Muistan, kun alettiin Beiben kanssa seukkaan ja hän oli luonani kahvilla. Hän istui keittiössä ja katseesta näki selvästi kysymyksen: "Miksi?". Maalaispoika ei meinannut millään ymmärtää, miksi joku pitää hännättömiä rottia vapaana keittiössään! Vuosi myöhemmin, hän oli ulkona nyppimässä kevään ensimmäisiä voikukanlehtiä pojille.
Tyttäremme oli jotain kahden vanha, kun Napoleon kuoli. Istuin sohvalla ja itkeä tihrustin. Tyttö kiipesi syliini ja sanoi minulle: "Pierase vaan, äiti. Se helpottaa!" Tyttärellä oli ollut mahavaivoja, hän ajatteli että pieru auttaa myös marsun suremiseen!
Marsuja on ollut meillä jos minkä nimisiä. Simo, Söpö; Sandra, Aino, Maire, Hopsu, Sara ja monia niiden jälkeläisiä. Harrastin jonkin aikaa pienimuotoista kasvatustakin ja meidän marsut ovat olleetkin tosi pitkä-ikäisiä.
Marsu on ihana lemmikki, todella seurallinen ja ihana paijattava. Ne juttelee monilla eri äänillä ja ovat päivä aktiivisia. Meidän marsut ovat saaneet olla aina kesäisin päivät ulkona. Joskus ne ovat matkustelleetkin meidän kanssa, monitoimikoreissa, auton jalkatilassa. Minua on usein pidetty "hieman" lapsellisenakin, kun olen kertonut marsu harrastuksestani.
Tänään iltapäivällä olin viemässä yläkertaan Tuire-marsullemme salaatinjämiä, kun huomasin että se oli kuollut. Koko kesän olin "odottanut", koska tämä tapahtuu. Tuirella oli jo iästä johtuvia kasvaimia, mutta se oli tosi virkeä vanhus. Viime viikolla se ei meinannut herätä, kun menin sitä katsomaan. Se ei myöskään jutellut niin kuin ennen. Vaikka eläimen kuolemaan valmistautuu, aina se tulee yllätyksenä.
Tuire haudattiin illalla raparperinlehtiin käärittynä puimalan taakse. Sinne on haudattu meidän kaikki muutkin lemmikit.
Ensimmäiseen kertaan yli kahteenkymmeneen vuoteen kodissamme ei kuulu marsun kuikutusta...

"Big girls gry when they hearts are broken" -Sia