Pastelliset aamut ja eläinlapsia katsomassa

Nyt on kovia pakkasia ollut ja tälläinen talvesta nauttijakin on ollut kovilla, jotta on pysynyt lämpimänä.

Vaikka ulkona on ihan törkeän kylmä, (tätäkin postausta tehdessä -27 astetta), niin onhan siellä ihan järkyn kaunista!

Koska olen ollut sairauslomalla, olen saanut nauttia näistä ihanista aamuista ja nähdä luonnon kauneuden auringon noustessa. Olenkin paljon miettinyt sitä, että kuinka paljon tälläistä kauneutta menetämme, kun on pakko olla hyödyllinen osa yhteiskuntaamme.

Värit luonnossa on ihanan pastellisävyisiä ja todella kirkkaita hempeydestään huolimatta. Ääriviivat ovat teräviä ja selkeitä.

Jotenkin tuntuu, että tämä on ollut kaunein talvi, mitä muistan. Varmaankin johtunee siitä, että minulla on ollut nyt mahdollisuus sitä havainnoida näin rauhassa.

Olen ollut suurin piirtein koko aikuiselämäni aina tähän kellonaikaan, kun ulkona on tämän näköistä, ikkunattomassa tehdashallissa. Tai iltavuoron jälkeen niin koomassa, ettei juurikaan pysty mitään ympärillään havainnoimaan.

Tuossa yhtenä päivänä Beibelle puhuin tästä luonnon kauneudesta ja siitä, että en muista tälläisiä vaaleanpunaisia taivaita olleen silloin, kun olin lapsi ja nuori. Hän vain totesi, että kyllä näitä aina on ollut. Minä vaan en ole siellä kaupungissa eläessäni niitä huomannut. Voi olla totta tämä!

Kävin saamassa ihanuutta elämääni vierailemalla Beiben siskon perheen luona. Heillä on lampaat alkaneet karitsoimaan. Ja onpa heillä uusi heppakin; puolivuotias Irish cob -rotuinen orivarsa.

Tästä kakarasta tulee sellainen reilut 150 cm säkäkorkeudeltaan ja sille kasvaa tuuhea harja ja tupsut jalkoihin.

Oli kiva huomata, että itselle ei kyllä yhtään tullut hevoskuumetta. Ei ole näköjään aika kullannut muistoja hevosenpidon suhteen. Hyvä niin! Niin ihania kuin ne ovatkin, mutta vain toisten omistamina. Joskus nuorempana tallilla käynnin jälkeen, ei voinut pestä edes käsiä, kun ne haisivat hevoselle. Nyt ei kyllä ollut tätä ongelmaa!

Mutta jos oli heppavarsa söpö, ei silti karitsoja söpömpiä mikään paljon olla voi! Kahdelle uuhelle oli jo syntynyt yhteensä viisi karitsaa.

Tää näytti ihan poronvasalta!

Lampaissa on kyllä jotain sellaista hellyyttä ja pehmeyttä, niin ulkonäöllisesti kuin olemuksellisestikkin. Tälläiset käsittelyyn tottuneet lampaan ovat niin luottavaisia vierastakin ihmistä kohtaan.

Tämä uuhi on meidän lampaiden äiti!

Vitsi, mikä asento nukkua!

Saas nähdä, maaliskuun puolen välin jälkeen meilläkin pitäisi alkaa karitsoja syntymään, jos kaikki on mennyt niinkuin nappiin.

Voi tätä perheidylliä!

Kanien astuttamisiakin hieman suunniteltiin ja ihasteltiin komeaa nuorta urosta, joka jossain vaiheessa saattaa tulla meille riiuureissulle. Katsotaan nyt!

Vaikka ittelläkin noita elukoita on ja niiden kanssa saa viettää kaiken vapaa-aikansa, kyllä sitä saa silti elämyksiä toistenkin eläimistä.