"Mummon" kanat

Helmiina ja tipi turvekylvyssä

En ole pitänyt itseäni koskaan "lintu-ihmisenä". Lapsuudessani ystävilläni oli undulaatteja ja seeprapeippoja, mutta itse en oikein koskaan niihin lämmennyt. Tai siis isäni ei ainakaan olisi! Hänen mielestä meissä kakaroissa oli elukkaa ihan tarpeeksi!
Kanoihin paremmin tutustuin ystäviemme tilalla jossa tyttäremme vietti paljon aikaa kesäisin. Muksut nappasivat kanat kainaloon ja juoksivat navetanparven sillalle ja vippasivat kanat ilmaan. Ja hienostihan ne lensivät! Ihmetykseni oli suuri, en ollut ajatellut kanojen olevan niin kesyjä.
 Lapsena kävin useana kesänä mummun siskolla. Hänellä oli valkoisia kanoja ja iso, vihainen kukko. Aina ulos lähtiessäni tämä vanha emäntä huusi minulle, ettei kanojen luo saanut mennä. Ne kuulemma alkaisivat munimaan nahkamunia, kun pelkäisivät minua. Kielloista huolimatta kävin niitä katsomassa ilman seuraamuksia. Kerran jäin sitten kiinni, kun serkkupoika hiipi perässäni ja löi "vähän" kättä yhteen. Kanat vetelivät ympäri häkkiä ja olivat aivan tolaltaan. Kukko yritti tulla päälle mutta onneksi verkko oli välissä ja serkku vaan nauroi. Kaiken hyvän lisäksi minua syytettiin tapahtuneesta! Ei ihme ettei kanat ole kuuluneet suosikki eläimiini!
Yhtenä kesänä kullan sisko meni ja otti kanoja. Naivina olin ajatellut että kanat olivat aina joko ruskeita tai valkoisia, mutta niitähän oli vaikka "minkä värisiä" ja kokoisia. Ja luonteissakin eroja. Pari vuotta siinä sitten seurailin aina kyläillessäni näiden kahden perheen kanoja ja kuinka ollakaan niiden hankkiminen alkoi tuntumaan ihan hyvältä idealta. Niinpä siivosin vanhan tallin, mutta ennenkuin ehdin "kanaa sanoa", tytär kavereineen oli vallannut tallin keppihevosilleen. Täytyi siis odottaa...
No, viimein saatiin kepparit laitumelle ja kolmella kukolla aloitetiin. Kiljunen, Punaheltta Pena ja Robban olivatkin mukavat pojat. Pyörivät ympäri pihaa, rissasivat koiraa ja kissaa ja olivat kovin seurallisia. Menivät aina illalla kanalaan orrelle nukkumaan ja laitettiin ovi perässä kiinni. Penan kohtaloksi koitui eräs kanakoira, Kiljunen otti riskin ja tuli kokeilemaan kuka on kuka. Robban, porukan arin kukko, sille kävi säkä. Se muutti Hämeenkoskelle ja sai oman kanalauman ja olen kuullut että on oikein mainio kukko.
Kanojen haaliminen alkoi toden teolla vasta kun löysin Munanetin. Nimestään huolimatta se ei ole keski-ikäisten rouvien pervopalsta, vaan kana- ja lintuharrastajien nettisaitti. Sieltähän niitä myytäviä kanasia löytyi. Ajelu maakunnissa alkoi ja pian olikin kaiken kirjava joukko kanoja koossa. Eräskin reisssu tyttären kanssa, kun räntää tuli taivaan täydeltä ja auto haisi niin kananpaskalta että! Poikettiin matkalla kaupassa ja eikä meinattu pystyä menemään autoon takaisin, okse meinas tulla väkisin. Pari kilsaa ikkunat auki ajeltiin, siis helmikuussa, niin johan taas alko hajuun tottuun. Siltä reissulta tuli mukaan Bee ( laulaja Beyonsen mukaan), Leidi Kaka, Haukkana ja Hui, joka ostettiin lahjaksi ystävälle.
Suuri rakkauteni on kuitenkin ollut kääpiö-kotchin kukko Pete Parkkonen. Radiossa soi "I'm an accident"- biisi Pete Parkkoselta kun kukkoa haettiin. Siitä moinen nimi sille. En tiedä löytyykö maailmasta toista samanmoista. Jämpti, mutta hellä johtaja kanoille ja upean kärsivällinen tipujen kanssa.  Usein iltaisin Pete vielä seisoi kanalan kynnyksellä ja katse kiersi pihaa. Siitä tiedettiin ettei kaikki kanat ole vielä menneet iltaorsille. Kun Pete havaitsi viivyttelijän, se otti kanan juoksemalla kiinni ja raapotti siivestä sisälle. Pete selvisi kaksi kertaa ketun hyökkäysestä ja haukan ilmaiskusta kerran. Fiksuna kukkona se oli kaikilla kerroilla saanut vietyä osan rouvistakin turvaan. Olin niihin aikoihin töissä lähettämössä kun Pete meille tuli. Siitä ja sen silloisista kanarouvista tuli melkein joka päiväinen kahvitaukojen puheenaihe. Työtovereita huvitti suunnattomasti kanojemme nimet. Porukasta löytyi edellä mainittujen lisäksi mm. tehotytöt Papu ja Poppana, Maija ja Maikki, Peten suosikkikana Ruma, Lucy Liu, Ming Lee ja monia muita.
Tänä keväänä tämä pieni kukkoherra menehtyi ja en olisi koskaan uskonut surevani yhdenkään linnun perään niin paljon!
Elämä kanalassa kuitenkin jatkuu ja uusi kukkokin on. Kääpiö-kotchin rotua tämäkin, nimeä en ole vielä keksinyt. Kanalaumassa on hämäläistä maatiasta, leghornia, kääpiö-kotcheja, araucana ja sekuli rotuisia. Tipuja ovat hautoneet ja hautomakoneessakin on munia ollut. Alkukesä onkin mennyt tipujen kasvua ihmetellessä ja osa nuorikoista on jo uusissa kodeissa. Kanojen hoidossa aikaa vievintä on se, että niiden touhuissa on jotain hypnoottista. Sitä vaan jää tuijottelemaan kun ne kuopsuttelevat ja etsivät ruokaa. Ottavat hiekkakylpyvä tai muuten vaan makoilevat seinustoilla siivet leväällään ja antavat auringon helliä. Ja aivan ihanaa seurattavaa on kuinka kanaemo hoivaa tipujaan, siinä vasta on hyvä äiti!
Onneksi löysin kanat elämääni! Ne ovat mukavia lemmikkejä, jotka tulevat toimeen vähällä huolenpidolla ja silti tuottavat mukavasti munia. Ainut asia mikä kanojen ottamisessa on harmittanut on se, etten ole ottanut niitä heti kun maalle muutettiin!

Pete Parkkonen

Tomaatteja, tomaatteja!

Viime kesän tomaatti satoa

 Ei, nyt en viittaa Stand up-festivaaleihin, vaan ihka oikeisiin oma kasvattamiin tomaatteihin. Omien tomaattien kasvatus, se vasta tosi-elämän komediaa onkin. Tosin siitä löytyy myös kaikki draaman kaaret, jännitystä ja kauhua unohtamatta!
Joitakin vuosia sitten, veljeni perhe lahjoitti meille talonsa vanhat ikkunat ja ukko-kulta pykäsi meille niistä kasvihuoneen. Useana kesänä tyydyin taimistojen valikoimiin, mutta lopulta alkoi kyllästyttää kasvattamaan samoja "Tanskan vientejä", mitä kaupasta saa ostettuna. Niinpä eräänä pimeänä talvi-iltana kone auki ja nettiin. Siemenluetteloita tilaamaan!
Siitä lähtien olen kasvattanut itse tomaatin taimeni. Ja voi pojat ja tytöt, sehän vasta kannattaakin! Ensin siemenet. Tänä vuonna kalleimat tilaamani tomaatin siemenet maksoivat 6,80e/ pss. Pussi sisälsi 6kpl siemeniä. Sitten taimimullat ostoon ja Kiinasta, nettikaupasta tilatut kasvivalot, jotka toinen veljeni on ystävällisesti minulle hankkinut, koska en itse osaa. Ja tietysti taimiruukkuja mihin pikku sirkkalehdet hieman kasvettuaan koulitaan. Viimeisinä muttei TODELLAKAAN vähäisempinä, taimien hoitamiseen kulutetut tunnit, vesi ja sähkö.
Olen yleensä malttanut mieleni ja istuttanut siemenet vasta maaliskuun puolella. Silti reilut pari kuukautta taimet asuvat kanssamme, valloittaen ikkunalaudat ja kaikki mahdolliset pöydät. Eräänä keväänä olin saanut taimet ulos ja tyttäreni kotiin tullessaan lähes pelästyi kotiimme tulleesta tyhjyydestä. Hyvä etten joutunut häntä rauhoittelemaan, kukaan ei ollut muuttamassa pois vaan taimet olivat ansarissa!
Olen myös useana talvi-iltana odotellut virkavaltaa saapuvaksi, niin upeasti kasvivaloni loimottavat sinistä valoaan yläkerran ikkunasta näkyen kylälle!
Joka vuosi vannon, ettei enään ikinä ja seuraavana vuonna taas uudestaan, edellisen kesän haavat nuoltuna, uudet siemenet itämään!

Kesän 2013 ennätystomaatti!

Coutry Taste- pihvitomaatti

Tähän hulluuteen ajaa se ettei taimistoilta todellakaan saa mitään erikoisempien tomaattien taimia. Ei edes tänä vuonna vaikka tomaatti ja sen erikoismuodot on valittu Vuoden vihannekseksi. Koko talven ulkomaisissa ruoka- ja puutarhaohjelmissa esitellään mitä ihanampia maatiaislajikkeita, sellaisia joita ihmiset haluavat omiin kasvareihinsa kasvamaan. Vaikka ne eivät välttämättä ole niin satoisia kuin tuotantolajikkeet, värien ja muotojen kirjo korvaa sen. Viime kesänä minulla kasvoi kummityttöni ihmetykseksi Verinen teurastaja, Vihreä seepra, Härän sydän, Ulkoilma tyttö ja Pikku Tim. Tämän kesän kasvari porukkaan ovat liittyneet Sitruuna puu, Ananas, Sydänten murskaaja, Wilma ja monta muuta.
Tänä aamuna ulkona 7 astetta lämmintä, kasvihuoneessa sentään huikeat 10 astetta. En kuitenkaan ole sortunut lämmittämään pientä lasihuonettamme, vielä. Aamun lehdessä erään supermarketin ilmoitus: kotimaiset tomaatit 1,59e/kg.
Joskus elokuun hujakoilla, samoihin aikoihin kun yleensä kotimaiset tomaatit eivät kaupoissa maksa juuri mitään, alkaa oman kasvarin sato kypsymään. On se hienoa poimia oma kasvatti pensaasta. Tomaatti, joka kasvaessaan on kuluttanut enemmän vettä ja ravinteita kuin keskisuuri afrikkalainen kylä. Sähköä on mennyt huimasti ja ne työtunnit, niitä ei pysty edes laskemaan! Haukatessaan tätä huikean hiilijalanjäljen omaavaa, korvaamattoman arvokasta koisokasveihin kuuluvaa hedelmää, sitä ihminen yrittää uskotella itselleen kuinka herkullista se on ja kaiken vaivan arvoista!

"Before you do something, you might regret friend" -Hard time, Seinabo Sey

Hehku

Nätti tyttönen!

Vajaa pari vuotta sitten sain kohtalokkaan puhelun. Eräs ystäväni tarjosi minulle kotitarvelehmää. Tosin, jälkeenpäin olen miettinyt, onko ystävyys näin "julmaa". Mutta, itsehän taas olin huudellut kylillä, että kyllä olisi mukava omistaa lehmä!
Seurasi miehen pehmittelyä, kitinää ja vinkumista, että mä haluun! Vakavaa perustelua lehmän tarpeellisuudesta meidän ekosysteemissämme. Ei nyt sentään itkua, mutta kosteaa silmäkulmaa väläytin.
Syvästi huokaisten, hartialinja hieman lysyssä, ukko-kulta painui sahan ja vasaran kanssa meidän talliin, purki aikanaan kovalla työllä tekemänsä hevoskarsinat ja teki Hehkulle karsinan meidän ulkosaunan vanhoista lauteista. Sellaista lautaa ei saa mistään puuverstailta, on meinaan upeaa hien tekemää patinaa! Hieno tuli, syöttöpöytä ja kaikki ja ammu-kullalla tilaa liikkua vapaasti.
Jännitti niin pirusti sinä päivänä, kun "karja kuljetus" ajoi pihaan. Hevoskopista peruutti pihaan pieni kyyttölehmä, jonka silmät olivat pudota päästä kun piti niin ihmetellä uutta isäntäväkeä. Niistä silmistä on kyselty jälkeenkin päin, että kuuluuko lehmän silmien niin pullistella. Hehkun silmien kuuluu, täytyyhän olla teleskooppi näkö, että näkee mahdolliset herkkujen tuojat joka ilmansuunnasta!
Myöntää täytyy, että pelkäsinhän minä alkuun Hehkua ihan kauheesti! Ja olihan se pelottava, karsinan nurkassa se puhisi minulle, kuopas pari kertaa sorkallakin lattiaa ja kyttäsi mollosilmillään, pää alhaalla valmiina puskemaan minut kumoon. Tai ainakin niin "lehmän kuiskaus" taidoillani tulkitsin. Joka kerta kun urheasti menin karsinaan, mietin pystynkö ylittämään syöttöpöydän, jos SE hyökkää. Onneksi ei hyökännyt, koska ylitykseni olisi tuskin onnistunut.
No, pari vuotta on kulunut ja elämä "lehmällisenä" ihmisenä vakiintunut. Hehku ja minä olemme tottuneet toisiimme ja olen joka päivä NIIN onnellinen pienestä itä-suomalaisesta lehmästäni. Haluan uskoa että myös Hehku jollain tapaa pitää minusta. Se ammuu välillä minulle tavalla jolla lehmät ammuu vasikoilleen, silleen hiljaisella, kutsuvalla ja hellällä muu-äänellä. Varsinkin jos minulla on kädessä suka tai ruokaa! Mutta kuitenkin!
Maito meillä kuitenkin ostetaan kaupasta, en ole saanut Hehkua tiineeksi. Mutta ei se mitään, tässä parin vuoden aikana on ainakin lehmän "ronttosen" ulkonäkö tullut tutuksi. Niin paljon sitä on tullut tuijotettua, kun on kiimoja yritetty tarkkailla. Että jos eteen tuodaan, erotan varmasti minkä eläimen alapää on kyseessä!
Tuli koskaan vasikkaa tai maitoa, Hehku on ja pysyy. On siitä niin elämäämme kuuluva osa tullut,että ystävät kysyvät usein ensin sen kuulumisia kuin meidän!

Että muu vaan!

Tarinoita päivistä jotka loppuvat aina kesken...

Lähes päivittäin mietin, että voisikohan ihminen elää elämäänsä helpommin. Meidän elämä on jatkuvaa raatamista. Eläinten- ja puutarhan hoitoa, polttopuiden tekoa, vanhan talon ja ulkorakennusten kunnostamista ja lukematon määrä kaikkea turhanpäiväistä  puuhastelua, mitä tulee tehtyä, kun on niin kiinnostunut kaikesta! Ei ole helppoa! Varsinkin kun suurin osa siitä mitä tekee,  joko ei onnistu tai on ainakin työn ja tuskan takana.                                                                                                                                                      

Älkää käsittäkö väärin, en silti vaihtaisi tätä "kurjaa" raatamista mihinkään. Eihän moisesta maanpäällisestä paratiisista mihinkään haluaisi, tällaisesta elämästähän  haaveilin jo pikkuisena. Sitä minä vaan, että kun on asunut reilun kymmenen vuotta vanhaa pientilaa kunnostaen, alkaa se alku aikojen hohto jo hieman himmentyä.                                                                                                                                            

Nuorina ja innokkaina tartuimme  toimeen ja aloimme raivaamaan lintukotoamme ryteikön keskeltä. Silloin monet sanoivat meille: "Älkää suotta hosuko, teillä on koko elämä aikaa!". Mutta mihin se aika on mennyt! Eikä tässä enään niin nuoriakaan olla, kun molemmat ollaan jo nelikymppiset juhlittu ajat sitten! Hetkittäin tuntuu ettei olla saatu mitään aikaan.                                                                                                              Mutta sehän tässä onkin niin parasta! Joka paikka täynnä tekemättömiä töitä ja keskeneräisiä projekteja. Ei lopu tekeminen! Ja vielä hienommaksi asian tekee se, että niitä voi tehdä yhdessä ihmisen kanssa, joka on vähintäänkin yhtä "kajahtanut" kuin itsekin. Rinta rinnan tehdään elukoille aitoja paarmojen ahdistelemina, yhdessä kylvetään lisää nurmikkoa, kyllähän sitä joka kesä täytyy laajentaa ja välillä juodaan makosat kahvit. Toinen yrittää kyntää toiselle kasvimaata pitäjän savisimpaan peltoon traktorin uppoamisen uhalla, edellyttäen että on yleensäkin saanut sen traktorin ensin käymään! Ja toinen yrittää kasvattaa siellä savijankossa kaikkea hyvää, että voisi tehdä sille toiselle ihanaa ruokaa, että se jaksaa taas painaa hommia. Ja koska se on niin rakas!                                                                                                                                                        

Tunnen jonkinlaista sairasta nautintoa siitä kun saan hakea salaatti tarpeet tai uudet perunat omasta maasta. Syödä kananmunia, jotka ovat munineet itse kasvattamamme kanat. Tulla illalla myöhään sisälle, koko päivän puuhastelleena ja olla väsynyt! Ja aamulla hommat jatkuu.                                                                             

Tämä blogi syntyi tarpeesta jakaa tätä positiivista tuskaa, kertoa kaikista hienoista jutuista mitä elämässä voikaan tapahtua. Myöskin siksi, että ystävämme voivat lukea miten  voimme, kun meistä ei ole kuulunut taaskaan vuoteen mitään!                                                                                                                                        

Nimi blogille syntyi siitä kun jäädessämme molemmat vuorotteluvapaalle, eräs työtoverini kysyi miten  tulemme toimeen. Vastasin että, me eläisimme rakkaudesta ja maan antimista. Rakkautta kyllä riittää mutta näillä satomäärillä oltaisiin kuoltu nälkään jo ajat sitten!

                                                                                                                

                                                                                                        

Pieniä ihania asioita elämässä, jotka auttavat jaksamaaan!