Minähän olen syyslomalla. Jee! Tälläistä ihmettä en ole päässyt kokemaan 30 vuoteen. En saanut muistaakseni koskaan lomaa silloinkaan, kun tyttäremme oli päikky- ja kouluiässä. Nyt olen kyllä niin nauttinut tästä!
Olen kovasti miettinyt sitäkin, kuinka rikki olin vuosi sitten. Ehkä tosiaan oma eheytymiseni on hyvällä mallilla, koska nyt olen tiedostanut uupumukseni. Silloin kun olin siellä syvimmässä syöverissä, en sitä tajunnut. Olotila oli normaali, niin minä sen näin. Olin vain väsynyt ja syytin itseäni, että olen jotenkin huonokuntoinen ja rasitan itseäni liialla harrastamisella. Epäilin jopa jotain tappavaa tautiakin, joka vei voimiani. Onneksi oli ammattitaitoisia ihmisiä, jotka sanoivat minulle, ettei tuollainen olotila ole normaalia, vaan voi johtua uupumuksesta.
Viime syksynä ja talvena kuljin tosi paljon metsässä ja luonnossa. Niin olen tehnyt tänäkin syksynä. Havahduin tässä yhdellä metsälenkillä, että minun oli kevyt olla. Olin kyllä tämän tiedostanut jo jonkin aikaa, mutta nyt sen oikein tajusin.
Aiemmin oloni on helpottunut luonnossa, kun olen saanut olla siellä yksin, korkeintaan koira mukanani. Mutta koko ajan on ollut paino rinnassa ja hengittäminen on ollut raskasta. Olen pitkän aikaa ajatellut tosiaan, että olen vain niin huonossa kunnossa fyysisesti.
Huomasin myös sellaisen asian, että humina korvistani on kadonnut. Ihmeellinen ilmiö sekin! Onko se ollut sitä kuuluisaa sumussa elämistä? Sellaista ihan kuin veden alla oloa, joka nyt on hävinnyt.
Nyt on ollut mediassa todella paljon puhetta työuupumuksesta. Olen ihan suu pyöreänä seurannut tätä keskustelua, koska sehän kertoo minusta. Miten hämmentävää!
En voi sanoa olevani vieläkään selvillä vesillä, mutta jalkojen alla tuntuu pohja. On toisaalta aikas mielenkiintoistakin, kuinka olen muuttunut. En ole muistanutkaan olevani tälläinen ihminen. Tälläinen kiva! Niin itselleni, kuin muille. Minua ei ärsytä toisten iloisuus ja persoonat, sekä vastoinkäymiset eivät kaadu päälle, enkä jää niitä vatvomaan. On ollut aikas hämmentävääkin ottaa asioita hieman kevyemmin.
Tämä kertoo ehkä siitä, että uupumus on ollut läsnä vuosikausia. Olen perusluonteeltani aikas vahva selviytyjä, joka ei ole antanut periksi. Epänormaalista olotilasta tuli normi ja se muokkasi jopa minun persoonallisuuttani. Vuosi sitten vaan kamelilta katkesi selkä! Olen iloinen, että minua autettiin ja kerrottiin, ettei ole normaalia olla koko ajan pahalla mielellä, itkeä koko ajan, ärsyyntyä muiden tekemisistä ja tekemättä jättämisistä ja että jatkuvasti närästää. Uskomatonta, että osa fyysisistä oireistani olivatkin henkisiä.
Olenkin ihmeellisesti alkanut entistä enemmän huomaamaan asioita ympärilläni. Olen aina ollut kova havainnoimaan kaikkea, mutta nyt jotenkin aistit ovat herkistyneet vuosien lukossa olon jälkeen.
Olin tässä yhtenä päivänä lähdössä Maurin kanssa metsälenkille, kun nenääni tulvahti jännä tuoksu. Heti tajusin, että tämä tuoksu kuuluu syksyyn ja että se on minulle tuttu lapsuudestani.
Tuoksu tuli meidän kanitarhan vierestä ja seisoin siinä vaahteran alla nuuskuttelemassa, kunnes tajusin sen tulevan maahan pudonneista vaahteranlehdistä.
Silloin kun minä olen ollut pieni, meillä oli tapana käydä hyppimässä isoissa vaahteranlehtikasoissa Tampereen puistoissa syksyisin. Siihen aikaan puisto-osasto haravoi lehdet valtaviin kasoihin ja meistä oli ihanaa käydä niissä leikkimässä. Vähän ehkä salaakin niissä leikittiin, koska mehän leviteltiin ne pitkin ja poikin, kun niissä riehuttiin. Ihana hajumuisto!
Kylmä omena suoraan puuta iltapimeällä syötynä taskulampun valossa. Siinä yksi lapsuuteni syksyinen makumuisto!
Me olimme paljon meidän mökillä syksyviikonloppuisin. Ja mökin puutarha oli täynnä omenapuita. Puutarhassa leikittiin taskulamppulittaa tai jotain vastaavaa leikkiä. Mökillä oli iltaisin ihan säkkipimeää, koska asutusta ei ollut ihan vieressä, saatikka katuvaloja. Tämä oli tosi jännää kaupunkilaislapsesta!
Siinä leikin tuokseen lomassa tuli syötyä omenia. Ne olivat pinnaltaan kosteita ja haukatessa tuntuivat niin kylmiltä, että ihan hampaisiin vihloi. Mutta niin hyviä!
Olenkin fiilistellyt tätä tunnetta iltaisin syömällä omenan ulkona otsalampun valossa. Poikkean puutarhaan iltatallireissulla ja syön yhden omenan. Ihan luksusta!
Meillä ei kotona juurikaan valmisruokaa syöty. Veri- ja pinaattilättyjä, kalapuikkoja ja jotain sellaisia. Mutta yksi minun ja äitini yhteinen herkku, jota äiti joskus meille kahdelle osti, oli
Saarioisten kasvispihvit. Irtomyynnistä pari pihviä, jotka hän paistoi meille voissa pannulla välipalaksi, kun tulin koulusta. Ne maistuivat niin hyviltä, edelleenkin!
Jotenkin tässä lapsuuden haju- ja makumuistojen myllerryksessä minun alkoi tekemään mieli noita kasvispihvejä. Beibehän on tuolla kyseissä firmassa töissä, mutta ei ikinä muista minulle noita kasviherkkuja myymälästä tuoda. Päätin siis tehdä sellaisia itse!
Palsternakkaa, porkkanaa ja sipulia löytyi omasta takaa. Mukulaselleriä olin ostanut erästä toista ruokaa varten, mutta sitä piisaisi kyllä pihveihinkin. Kaalia minulla ei nyt ollut, mutta ajattelin pihveistä tulevan hyviä ilman sitäkin. Korppujauhoja, kananmunaa, sulatettua voita, hieman vehnäjauhoja ja mausteita. Täts it, ja sain kyllä aikas lähelle makumaailman lapsuuteni herkkupihveihin!
JUURESPIHVIT
- 3 porkkanaa
- 1 palsternakka
- 2 pientä/1 iso sipuli
- pala juuriselleriä
- 1 dl korppujauhoja
- 0,5 dl vehnäjauhoja
- 2 kananmunaa
- 1-2 tl suolaa
- mustapippuria myllystä
- 1 tl paprikajauhetta
- reilu hyppysellinen valkopippuria
- hyppysellinen jauhettua muskottipähkinää
- 50g sulatettua voita
Öljyä ja voita paistamiseen
Raasta juurekset karkeaksi raasteeksi. Leikkaa sipulit hienoksi kuutioksi veitsellä. Laita raasteet ja sipuli kulhoon, sekoita ja lisää kaikki muut aineet voita lukuun ottamatta. Sekoita massaa jonkin aikaa huolellisesti sekaisin ja lisää sulatettu voi. Sekoita hyvin ja anna turvota noin puoli tuntia.
Kuumenna paistinpannu ja lisää siihen öljyä ja nokare voita. Ota massasta nokareita ja muotoile ne käsin pihveiksi. Laita pannulle ja voit vielä vähän painaa niitä littoisemmiksi.
Paista miedolla lämmöllä kullanruskeiksi molemmin puolin noin 7 min/puoli. Voit myös vain ruskistaa pihvit pannulla ja kypsentää ne loppuun uunissa 200 asteessa n. 15 min.
Tarjoile kylmän kermaviilikastikkeen ja perunan kanssa. Tai makaronin kanssa, kuten lapsuudessani syötiin. Nuudelit sopivat nykyaikaisemmin myös! Nämä passaavat kyllä hyvin hampurilaisenkin väliin!
Olen tiedostanut olevani isossa roolissa uuden sukupolven makumuistojen luojana. Mielestäni yksi suurimpia rakkaudenosoituksia mitä voin lapsenlapselleni antaa, on ruoka. Ja se, että mummulaan tullessa kokoonnutaan yhdessä ruokailemaan. Olisi ihanaa, kun Kuukuna muistelisi joskus isompana mummulasta saatuja makumuistoja. Niin niitä hyviä, kuin huonojakin!
Minulla on vanha Arabian kannellinen uunivuoka, mihin mummuni teki aina makaronilaatikkoa. Sellaista, missä ei ollut lihaa. Jauhelihan yleistyttyä, äitini teki tuossa samaisessa vuuassa lihamakaronilaatikkoa.
Vuoka kulkeutui jossain vaiheessa meidän mökiltä minulle tänne Leppämäkeen. Jatkan täällä lihamakaronilaatikkoperinnettä tällä samaisella vuualla, koska siinä vain tulee maailman paras makaronilaatikko.
Se täytyy tehdä perinteitä kunnioittaen, mausteenaan vain vähän suolaa, pippuria, hipsaus paprikajauhetta ja lihaliemikuutio. Munamaitoon, ilman mitään juustokikkailuja.
Vuokaan mahtuu juuri pikkuisen vajaa pussi makaronia keitettynä, 400 g rasvaista jauhelihaa käristettynä sipulin kanssa ja maustettuna, litra maitoa, jota on lämmitetty ja sulatettu lihaliemikuutio ja sekoitettu 3 kananmunaa.
Piripintaan täynnä oleva vuoka laitetaan ilman kantta uuniin 175 asteeseen ja annetaan paistua n. tunti, kunnes on kauttaaltaan hyytynyt. Jos pinta meinaa palaa, kansi laitetaan päälle. Nautitaan suurella nautinnolla ketsupin kanssa.
Onko Sinulla lapsuudestasi haju- tai makumuistoja? Entäpä jotain lemppariruokaa, jota lapsuudestasi muistelet? Olisi kiva kuulla Teidän lapsuuden ruoka- tai leikkimuistoja!
