Talipötköjä naudanrasvasta!

Kuka muistaa vielä postaukseni viime syksyltä, jossa kerroin tehneeni talipötköjä lampaan- ja kaninrasvasta? Niille jotka eivät muista ja asia kiinnostaa, voitte käydä lukemassa sen tästä linkistä .

Hehkun teurastuksen sivutuotteena jäi aikas määrä rasvaa. Se oli kuitenkin jo keski-ikäinen lehmä ja ehkäpä sillä oli "hieman" helposta elämästä ja korkeasta elintasosta johtuvaa rasvaakin.
Tämä rasva on kuitenkin niin stydiä kamaa, että sitä ei voi kyllä kaikkea meidän lihaa syöville eläimille syöttää. Osa kyllä jauhettiin leikkuu- ja teurasjätteisiin. Mutta sitä oli joka tapauksessa niin paljon, että jotain muuta sille piti keksiä.

Eräs entinen työkaveri, joka aikoinaan kävi teurastelemassa ihmisten elukoita, oli aina sanonut naudanrasvan olevan kaikista parasta lintujen talviruokintaan. Mikäs minä tätä väitettä olen kumoamaan. Ei ainakaan tälläinen koko elämänsä pienellä alueella elänyt ja ruokansa yhden pitäjän alueelta saanut lehmä, voi olla ekologisesti ajateluna huonompaa talviruokaa linnuille, kuin munkkirasvasta sulattamani pötkylät ja kakkuset. Niissä kun on sitä parjattua palmuöljyäkin! Sitä paitsi, nuo lampaan- ja kaninrasvasta tekemäni pötkylät kelpasivat nokittavaksi ja  menivät kyllä ns. kuumille kiville.

Joten sulatushommiin vaan! Olin kerännyt jo aikas pitkään tyhjiä maitotölkkejä. Onneksi! Olin pessyt niitä sitä mukaan kuin tyhjeni ja ajatuksenani oli niihin pakastaa omenamehua. Mutta mehut sitten menikin suurimmaksi osaksi ihan pakastuspulloihin ja tölkit jäivät käyttämättä. En ollut niitä ehtinyt hävittämään ja ne tulivatkin nyt enemmän kuin tarpeeseen.
Ripustusnaruiksi laitoin käytettyjä paalinarun pätkiä.

Vähän hirvitti tämäkin homma. Ajattelin, että oksennuksen partaalla taas sulatellaan. Ne lampaanransvathan haisivat tosi pahalle!

Beibe viritti kaasupolttimen ja kattilassa sitten rasvoja alettiin sulattamaan.
Mutta, ilmeisesti kurkunpää oli jo saanut kuluneiden päivien aikana tarpeekseen yökkimisestä. Ei haissut yhtään pahalle. Lähinnä pannulla paistettavalle pihville.

Viime talvena jäi puoli säkillistä maapähkinöitä, jotka sitten laitoin sulan rasvan joukkoon. Kyllä tulikin aikasmoinen määrä tiukkaa tavaraa lintujen energiaksi talven varalle!

Leppämäki on lehmätön!

Yhtenä aamuna menin ruokkimaan elukoita. Hehku makasi katoksessa, mutta ei noussut ylös. Se oli heti jo sellainen ihmetystä herättävä asia. Se nousi aina ylös, kun se huomasi jonkun sitä lähestyvän. Ja varsinkin aamuisin, koska tiesi ruokaa olevan tulossa.

Hehku ja Jonkka -sonni

Jaoin heinät elukoille ja annoin lampaille rehut, mutta Hehku vain seurasi touhujani edelleen maaten. Se oli muuten ihan pirteän näköinen, korvat höröllään ja silmät pullollaan. Näytti ihan normaalilta, ei vaan noussut ylös.
Menin sen luo, juttelin sille ja patistin ylös. Yleensä lehmän noustessa ylös, se aikas nopeasti kakkaa ja/tai pissaa. Nyt ei tapahtunut kumpaakaan ja huomasin mahan olevan nälkäkuoppien kohdalta pinkeänä molemmin puolin. Tämän lisäksi lehmä vain katseli, kun lampaat söivät rehujaan. Yleensä se menei heti heinille ja jos minä lähden lampaiden vierestä seisomasta, se yritti heti rynniä pöllimään niiden ruokia.
Hehkuhan ei saanut mitään muuta ruuakseen kuin heinää, suolaa,  kivennäisiä ja vettä. Koska kyseessä oli alkuperäisrotuinen lehmä, jonka rehunkäyttökyky oli hyvä ja sen lisäksi kun ei ollut lypsävä, energiantarve pieni.

Hehku Kyllikin kanssa!

Otin lehmän naruun ja vein sisälle, jotta näkisin kakkaako se. Heti sisään päästyä siltä sitten pieni erittäin pahalta haiseva kakka tulikin. Hätäkakka, kun muu lauma jäi ulos.
Päätös soittaa eläinlääkärille oli tullut jo, kun lehmä ei noussut makuultaan syömään. Annoin sille suuhun tunkien sellaista pötsin toimintaa tehostavaa jauhetta. Mittasin myös kuumeen ja tarkistin jalat. Usein jalkavaivat aiheuttavat myös syömättömyyttä.
Jalat olivat ihan kunnossa ja kuumettakaan ei ollut. Mutta lehmä ei röyhtäillyt ja kun painoi korvaa mahaa vasten, oli aikas hiljaista. Lehmän sisuksista pitää kuulua sellaisia viemäriääniä.

Eläinlääkäri sanoi tulevansa jonkin ajan päästä ja kävin tarkistamassa kakkatilanteita ja lehmän vointia. Kakkaa ei ollut tullut, ruoka ja lämmin vesi ei ollut kelvannut ja lehmällä oli ihan kuin vilunväreitä. Ne viittasivat siihen, että sillä oli kipuja.

Hehku seuraa silmä kovana, kun Beibe tekee aitaa. Lehmä tietää pääse-
vänsä kohta kesälaitumelle.

Eläinlääkäri tuli, koputteli mahaa ja sanoi, ettei kuulu kilinää. Kilinän kuuluminen tarkoittaa sitä, että juoksutusmaha olisi pois paikoiltaan.
Mutta ei mahasta sitten kuulunut mitään muutakaan. Eläinlääkäri sanoi, että siellä on ihan hiljaista. Hän ei myöskään saanut Hehkua röyhtäisemään.
Sisätutukimuksessa hän tunsi, että paksusuoli oli aivan kaasua täynnä. Joten diagnoosina oli paksusuolen kiertymä ja kohtalona lopetus. Eli vähän samanlainen juttu, kuin hevosilla ähky.
Sanoi, että kyllä näitä joskus on lehmiltä leikattukin. Joskus jopa onnistuttukin.
Märehtijöiden mahat on vähän sellaisia, että kun niissä toiminta sammuu, uudelleen käynnistäminen voi olla mahdotonta. Näin minä olen asian käsittänyt ja niin eläinlääkärikin sanoi. Ennuste sen selviämiseen olisi ollut häviävän pieni!

Tytär taluttaa Hehkua ja se ihmettelee Helmiina -kanaa ja sen tipuja

Koska Hehkulla oli tuskia, en edes halunnut ajatella sen kuljettamista johonkin. En hoidettavaksi, enkä teurastettavaksi.

Sain Beiben töistä kiinni ja pyysin tulemaan kotiin. Meidän oli siis tehtävä nopea hätäteurastus. Hehku ammuttiin meidän toimesta kotipihaan. Kuolema oli nopea ja siisti, kuin kuolema näin tehtynä voi olla.

Siinä maataan rentona, sorkka ojossa!

Sellaista käsitettä kuin lemmikkilehmä ei järjestelmä tunne. Sitä koskee tuotantoeläintä koskevat säädökset. Tälläinen kotona teurastettu lehmä onkin kaikkein helpoin hävittää syömällä. Tässä asiassa onkin sitten ollut järki vastaan tunteet. Koska eläintä ei ollut lääkitty mitenkään, se oli turvallista käsitellä ruuaksi. Eläinlääkärikin sanoi, että tokihan lihat voi käyttää, jos vain pystyy.

Tyylinäyte, kuinka sierain puhdistetaan! ='D

Lehmän ottaessaan täytyy tiedostaa sellainen asia, että se on iso eläin ja se myös joskus kuolee. Pitää olla tehtynä itselleen selväksi, miten toimia kun sen kuoleman aika on. Pystytkö itse tekemään lopetuksen, käsittelemään ruhon. lihan ja sivutuotteet. Ja pystyykö sen tekemään edes suurin piirtein säädöksien mukaan.

💓

Minä olen tämän ajatusten vaihdon tehnyt itseni kanssa silloin, kun kotitarvelehmän ottamista suunnittelin. Niin kuin teen joka kerta, kun hankin jonkun kotieläimen, astutan eläimen tai pistän kanamunia hautomakoneeseen. Olenko aikeissa pitää eläintä pidempään, vai onko mahdolliset poikaset tarkoitus pitää itse, myydä tai käyttää lihoiksi?  Ei ole kenellekkään hyväksi, ei ihmiselle, saati eläimelle, jos suunnitelmaa ei ole tehty.

Hehku on aikanaa tullut meille kotitarvelehmän virkaa täyttämään. Sellaista siitä ei kuitenkaan tullut, mutta se osoittautui niin mukavaksi lehmäksi, että siitä tuli meidän rakas lemmikki. Se sai elää leppoisaa kyyttökuningattaren elämään, Leppämäen itseoikeutettuna valtiattarena. Se on ollut minun terapialehmäni ja sen kuulumiset on menneet aina minun ja Beiben voinnin kyselyjen edelle.

Tiesin, että se tulee joskus kuolemaan. Olin myös tehnyt suunnitelman, että se ei koskaan lähde kuolemaan kotoansa. Olin myös tehnyt itselleni selväksi, että se käytetään hyödyksi. Niin meidän, kuin meidän muiden eläinten ravinnoksi.
Vaikka kuinka on tätä suunnitellut ja ajatuksissaan sen itselleen selväksi tehnyt, tämä tuli todella paljon aiemmin, kuin piti. Olin ajatellut, että Hehku elää ainakin parikymppiseksi ja se lopetettaisiin vanhana lehmämummona.

Ratkaisu lehmän lopettamisesta oli kuitenkin tosi helppo, koska näki sen kivun. Koska itsekin tiedän, kuinka vakavia märehtijöiden ruuansulatushäiriöt ovat ja siihen vielä eläinlääkärin lausunto, asiassa ei ollut vaihtoehtoja.
Silti tälläinen nopealla aikataululla tehtävä lehmän kotiteurastus toi aivan hirvittävän työmäärän. Ainahan se on kova urakka, mutta varsinkin näin ennakoimatta.

Hehku miehelässä kesällä -17!

Olen kyllä käynyt sellaisen tunneskaalan läpi tässä viimeisten päivien aikana. Olen vuoron perään kauhistellut itseäni ja toisaalta ollut todella ylpeä vahvuudestani. Olen itkenyt tosi paljon. Mutta samalla ajatellut, että ei paljon suurempaa surutyötä ihminen voi eläimensä eteen tehdä.
En myöskään ole sortunut spekuloimaan miksi näin kävi. Mielestäni en ole tehnyt mitään väärin. Kai sitä eläinkin voi äkkiseltään sairastua, jos kerran ihminenkin?

Hehku Tipin ja Naperon kanssa.

 Moni on sanonut, että ei olisi pystynyt tekemään sitä, mitä minä tein. Ei tarvitsekaan pystyä, jokainen hoitakoon lehmänsä omalla tavallaan. Mutta sen sanon, että oltiin kyllä hyvä tiimi Beiben kanssa tässäkin asiassa.

Ajatellut asian hyviäkin puolia, mitä kuitenkin on ollut tilanne huomioon ottaen. Se, että huomasin lehmän kivun aamulla, enkä lähtenyt kouluun. Se, että saimme lehmän nopeasti lopetettua, Se, että oli kylmää, eikä kesähelteet...
Vaikka tämä nauta on ollut meillä eläneistä kaikkein rakkain, sen teurastaminen, käsittely ja syöminen on kuitenkin tuntunut näin jälkikäteen jollain tapaa kaikkein helpoimmalta. Kuten Beibekin sanoi, että se oli pakko lopettaa.

Hehku oli Kuukunan lempieläin! <3

Eläimetön on huoleton. Mutta kuten eläinlääkärikin minulle lähteissään sanoi, elämä ilman eläimiä olisi kyllä paljon ilottomampaa. Kun näitä vuosia tuon ihanan pikku kyytön kanssa ajattelee ja kuinka paljon iloa ja kokemuksia se meille toi, hänen sanoihinsa on helppo yhtyä!

Hehku 10.04.2010-19.09.2019

Nahanparkkauskurssilla osa 1

Peuran taljoja

Huomasin alkuvuodesta, että Ahlmanin kesäkurssitarjonnassa oli suomenkarjan vasikan nahan- parkkauskurssi. Kurssi oli osa Kasvua suomenkarjasta -hanketta. Silmää räpäyttämättä ilmoittauduin sille ja pääsinkin kurssille.
Kurssin tiedotteessa kerrottiin sen olevan fyysisesti raskas ja minua hieman jännitti, miten pärjään vaivoineni. Mutta koska jo kurssille ilmoittautuessani tiesin, että työnkuvani tulee olemaan kesällä erilainen, uskalsin ilmoittautua.

Ja kyllä kannatti! Kurssiviikonloppu oli todella mielenkiintoinen ja antoisa. Innostava opettaja ja kurssinjärjestäjä, muut samanhenkiset kurssilaiset, sekä tietysti Ahlmanin ihana miljöö.

Lammasta, supikoiraa, kania ja kalaa.

Olin myös osannut odottaa, että taljan työstäminen olisi kovaa hommaa. Silti kyllä työn rankkuus hieman yllätti. Päivät venähtivät pitkiksi, koska talja piti aina saada tiettyyn työvaiheeseen odottamaan seuraavaa. Mutta jotenkin nahan työstäminen oli niin kiinnostavaa, että se ylitti väsymyksen.

Nämä kalanahat ovat aivan ihanan pehmeitä!

Kurssi alkoi torstai-iltana ja silloin käytiin taljan työstäminen läpi teoriassa. Tutustuttiin erilaisiin käsiteltyihin nahkoihin ja taljoihin.
Käytiin myös läpi erilaiset luonnolliset parkkiaineet. Tulisimme käyttämään kurssilla aivoista keitettävää rasvaparkkia, sekä puunkuoresta keitettävää kasviparkkia. Opin myös, että kananmunallakin voi parkita nahkaa!

Ihanan samettista!

Maistelimme myös kasviparkkeja. Kyllä, koska ne olivat kaikki ihan luonnontuotteita ja myrkyttömiä. Maistelemalla tunsi kielellään, onko parkissa tarpeeksi tanniineja. No, aivoparkkia emme sitten kuitenkaan maistaneet. Vaikka eihän sekään sitten ollut sen kummallisempaa kuin vettä ja vasikanaivoja keitettynä.

Eri puiden kuorista keitettyjä parkkeja. Myös avocadon kuoresta
ja kivistä, sekä kahvista tehtyä parkkia.

Kävimme vielä katsomassa nahkoja, mistä alkaisimme omia taljojamme työstämään.

Taljat ovat säilytetty pakastettuina ja ne oli suolattu 2 viikkoa
ennen kurssin alkua.

Minun taljani.

Perjantai-iltana vuorossa oli rakentelua. Teimme jokainen itsellemme pukin eli pummin, minkä päällä taljasta kaavittaisiin kalvot pois lihapuolelta.
Tälläinen rakentaminenhan ei ole ollenkaan minun juttuni. Beibe on meillä se joka rakentaa ja minä ojentelen työkaluja, sekä tarpeita hänelle apunaisena.
No, nyt rakensin ja hyvillä ohjeilla onnistuinkin oman pummini kanssa mielestäni tosi hyvin. Tunsin jopa pientä ylpeyttä onnistumisestani!
Ja heti perjantaina tuli sellainen fiilis, että nyt on sellainen porukka kasassa, jonka kanssa viihtyy varmasti. Juttua piisasi ja kaikki auttoivat toisiaan!

Minun tekemäni pummi. Käytettiin kierrätysmateriaaleja
näiden rakentamisessa.

Pummin voi tehdä myös puusta kokonaan. Tälläisellä
pummilla on hieman erilainen työstää taljaa.

Lauantaina alettiinkin sitten jo työstämään taljoja. Ne olivat runsaassa suolassa ja meidän piti ne enemmistä suolarakeista ensin puhdistaa ihan käsin pyyhkimällä, asetella pummin päälle ja alkaa kaapimaan kaksikahvaisella puukolla. Suihkupulloa tarvittiin myös nahan kosteana pitämiseen.
Taljoissa oli vaihtoehtoina länsisuomenvasikan tai kyyttövasikan talja. Minä halusin kyytön, koolla ei ollut väliä. Minulle sitten valikoituikin kaikista isoin kyytön talja. Vähän hirvitti, miten sen kanssa selviän. En vielä tiennyt, että isommassa nahassa oli omat hyvätkin puolensa.

Taljat ulkona rivissä. Tehtiin hommia ulkona ja  auringon
alkaessa paahtamaan, siirryttiin sisätiloihin.

Voi jessus, että kaapiminen jännitti! Taljaa kaavittiin kaksikahvaisella puukolla ihan kunnolla raapien. Tarkoitus oli saada kaikki liha, rasva ja kalvot irti niin, että jäljelle jäisi puhdas, nahkan alapuoli.
Homma alkoi sujumaankin ihan kivasti, kun vain jätin turhan varovaisuuden pois ja uskalsin painaa rohkeasti puukkoa kalvojen alle niin, että pääsin oikeaan väliin.
Tässähän nyt tuli sitten ensimmäisen kerran ilmi se, että miksi vanhemman vasikan talja olikin sitten ehkä hyvä juttu. Se oli huomattavasti paksumpi nahkainen, kuin nuorempien ja pienempien vassujen nahkat. Sitä sai kyllä aikas ronskein ottein käsitellä!
Tämä minun taljani oli kuulunut tammikuussa syntyneelle sonnivasikalle.

Opettaja Mica näyttää mallia

Tälläistä jälkeä pitäisi saada aikaiseksi.

Jotakuta saattaa ajatus vasikantaljasta mietityttää. Mutta kurssin tarkoitus on kunnioittaa sonnivasikoita ja sitä, että ne hyödynnettäisiin mahdollisimman hyvin ja tarkkaan teurastuksen jälkeen. Sonnivasikat tulevat kuitenkin sukukypsiksi jo muutaman kuukauden ikäisinä ja niitä on vaikea pitää tiloilla. Joten ne menevät teuraaksi nuorina.
Varsinkin nämä suomen alkuperäiskarjaan kuuluvat sonnivasikat. Niitä ei monet jatkokasvattamot välttämättä halua, koska ne kasvavat hitaasti ja niiden lihatuotto on vähäinen isoihin liharotuihin verrattuna.

Lisäksi tälläiset perinnetaidot, kuten tämä nahan parkkaaminen, ovat katoavaa kansanperinnettä. Ajatus siitä, että olen ihan itse tälläisen taljan tehnyt, on minusta todella kiehtova. Nähdä ja kokea työvaiheet, työstää näin upeaa materiaalia luonnontuotteilla ja omaa kehoani työvälineenä käyttäen.

Tämän noin kymmenen tuntia kestäneen kaapimisen eli näskäyksen jälkeen, en muista olleeni koskaan niin väsynyt. Ja haisseeni niin pahalle! Ödöör minussa oli huomattavasti karmeampi, kuin työstämässäni vasikan nahassa.

Tämä nyt ei liity taas yhtään mihinkään! Oli vain hauskat
irtoutareet taukopaikan pöydällä!

Sunnuntaiaamuna takaisin "sorvin" ääreen! Kroppa oli kyllä enemmän kuin "jotain tehneen" oloinen. Käsissä oli rakkoja ja joka lihasta särki. Mutta kyllä se siitä vetryi, kun tarttui vaan toimeen.
Oma talja esiin ja tarkistamaan edellisen päivän työn jälkeä. Joka oli aikas huonoa!
Huomasi kyllä, missä kohdin oli väsymys alkanut painamaan. Joten, ei muuta kuin pummi ja puukko esiin ja näskäämään nahkaan jääneitä kalvoja pois. Reunat varsinkin olivat siistimisen tarpeessa.

Kun oltiin tyytyväisiä tulokseen, taljat lioteltiin ja huuhdottiin hyvin suolasta. Sen jälkeen niistä pestiin karvapuolelta rasvat pois ihan Fairyllä, käsin hinkaten. Oli kuin olisi mattopyykillä ilman harjaa ollut!

Nahkoista valuteltiin vesiä pois pesun jälkeen.

Tästä näkee, kuinka pitkä karva tuossa minun taljassani on!

Taljaan tehtiin nahkapaskolla reijät reinoihin pingotusta varten. Tämän työvaiheen pystyi tekemään ennen tai jälkeen kuivauksen.

Kurssiporukka jaettiin niin, että osa rei'itti taljoja ja föönäsi niitä kuivaksi lehtipuhaltimella ja kokosi pingoituskehikoita.

Annettiin auringonkin tehdä osan kuivatushommista!

Minun taljani kuivatuksessa

Minä olin ensin kahden reippaan naisen kanssa kokoamassa kehikoita. Ensimmäisen kehikon kanssa oli vähän haasteita. Mutta loput menivätkin sitten ihan sarjatuotantona.

Kehikot olivat noin 2,5m x 2,5m 

Ja ehdimpä minäkin rei'ittämään ja olemaan kaverina oman taljani kuivaamisessa. Koska tämä minun vasikkani oli talvivassu, sillä oli aikas tuuhea karva. Kesti aika kauan föönäta sitä, mutta kyllä se vihdoin kuivui.

Kuivaamisen jälkeen oli reikien ompelun vuoro. Ohuempiin taljoihin oli tullut reikiä ja niitä sitten osa kurssilaisista joutui tikkailemaan. Ihan neulalla ja langalla ompelemalla.
Puukolla viilletty reikä repeää pingotuksessa ja siksi se on ommeltava. Pieni, pyöreä reikä kestää paremmin.
Tässähän tuli nyt sitten toinen hyvä puoli esiin siinä, että minun taljani oli isommasta ja hieman vahvemmasta vasikasta. Minä en "saanut aikaiseksi" kuin muutaman pienen reijän taljan reunaan. Ne hoitelin ihan leikkaamalla reikäisen kohdan pois.
Tälläistä paksumpaa nahkaa pystyi kaapimaan puukolla kohtuullisen rohkein ottein. Vertailtiinkin tunnustelemalla toistemme nahkoja. Hmmm.... Mutta tosiaan, jotkut taljat tuntuivat pestessä lähinnä fleecepeitolta, kun minun taljani painoi märkänä kuin iso räsymatto.
Lisäksi minun taljaani ei ollut tullut yhtään viiltoja teurastamolla nylkijänkään toimesta. Ainoat reijät mitä siitä paljastui, oli vasikalla eläessään olleet näppylät tai finnit. Ne olivat sellaisia ihan pieniä pyöreitä reikiä. Mutta ne eivät haitanneet ja saattavat jopa nahan sikistyessä mennä ihan umpeen.

Sitten laitettiin taljat kehikoihin pingottumaan. Kuten muutkaan työvaiheet, ei tämäkään ollut niitä kevyempiä töitä. Tähän tarvittiin monta henkeä. Jokainen otti taljan kulmista kiinni, pujotti narun jostain reijästä, kiinnitti narun kehikkoon ja sitten kiristettiin niin, että talja jäi keskelle kehikkoa.
Sitten vaan pujoteltiin narua vuoronperään taljan reijistä ja kehikon ympäriltä. Naru solmittiin solmulla, jonka sai aina kiristettyä yhdellä kädellä narun löystyessä. Minulla oli vaikeuksia hahmottaa solmun tekoa. Mutta kun olin mukana 6 taljan pingotuksessa, johan alkoi solmun teko sujumaan!

Sillä välin kun osa porukasta pingotti taljoja kehikoihin, oli aivosoppa porisemassa. Todellakin parkki keitettiin vasikan aivoista veden kanssa. Hiljalleen poristen, koko ajan sekoittaen, jottei vaan pala pohjaan.
Kun keitos oli valmis, siihen lorautettiin ölyä ja se surautettiin sauvasekoittimella tasaiseksi tahnaksi. Kertakäyttökupeilla otettiin parkkia ja ihan paljain käsin hierottiin sitä nahkaan.

Ensimmäinen kattila tulilla, toinen odottaa vuoroaan!

Olin todella pelännyt, että minua alkaa aivoparkki puklututtamaan. Minulla oli ollut koko viikon päänsärkyä ja lauantaina päätä särki tosi paljon. Taljaa kaapiessani, minulta meinasi muutamaan otteeseen niin sanotusti lentää laatta. Nahan reunoihin oli jäänyt hieman lihaa nylkyvaiheessa ja suola ei ollut sen läpi niin hyvin mennyt. Kun puukolla kaapaisi lihan alta, nenään leijaili tympeä tuoksahdus. Myöntää täytyy, että se otti aika rankasti kurkunpäähän!

Kotona kun tätä puhuin Beibelle, hän totesi: "Jumankauta muija, säähän oot teurastamolla töissä ja kotonakin teurastat elukoita!" No, en ole koskaan sanonutkaan, etteikö minua töissä tai harrastuksissani yököttäisi. Kyllä yököttää! Ei sisälmyksien haju ole hyvä ja en voi sille mitään, että olen nättinokkainen hajujen suhteen. Varsinkin aamuisin! Minulla on krooninen aamupahoinvointi.

Mutta tämä asia ei ole estänyt minua harrastamasta asioita, jotka koen mielenkiintoisiksi. Luulisi vain, että luontaisesti olisin kiinnostunut jostain muista asioista, kuin tälläsistä. Mutta näillä mennään, vaikka vähän oksettaisikin. On tämä ihmisen mieli kummallinen!

Sunnuntaina ei kuitenkaan päätä särkenyt ja ei kyllä oksettanutkaan. Sitä paitsi, keitetyt aivot tuoksuivat lähinnä ruualle. Tai ehkä koiranruualle, mutta kuitenkin.

Nahkan piti olla ns. makkaranihkeä. Vertauskuvana pidettiin lauantaimakkarasiivua ja sitä miltä se tuntuu kämmentä vasten. Sellaiselta, että se tuntuu aavistuksen kostealta ja tarttuu kämmeneen.

Paksun taljani huono puoli oli se, että sen kuivuminen makkaranihkeyteen kesti kauan. Parkkia nahkaan hieroessani, reunat olivat vielä aavistuksen liian märät ja parkkii ikään kuin lillui nahan pinnalla. Mutta kun kaksin käsin hieroi ja hinkkasi parkkia nahkaan, sain kuin sainkin kolme kupillista aivoparkkia hierottua nahan sisään. Nahka muuttui tahmean kuivaksi, kun parki imeytyi sen sisään.
Periaate on, että eläimen omat aivot riittävät sen oman nahan parkkaamiseen.
Yllättävää oli myös se, kuinka ihanan pehmeiltä omat kädet tuntuivat aivoparkin taljaan hieromisen jälkeen. Vaikka kädet oli pesty kunnolla Fairyllä hinkaten, silti ihoon jäi ihanan samettinen pehmeys. En nyt ehkä silti ota aivoparkkia ihonhoitotuotteekseni!

Mica hieroo parkkia nahkaan niin vauhdilla, ettei kättä
meinaa silmällä erottaa.

Taljoja vielä kiristeltiin kehikoissaan ja niihin ne jäivät meitä odottamaan, kun kuun lopussa on kurssin toinen osa. Silloin me muokataan niitä pehmeäksi, lisäparkitaan kasviparkkia käyttäen, siistitään reunoja ja ehkä koristellaankin nahkapuolia. Näin saadaan viimeisteltyä niistä ihan meidän omat, persoonalliset taljat.

Kurssilla puhuttiin esimerkiksi Ikeassa myytävistä 159 euroa maksavista, Intiassa kenties lapsityövoimalla tehdyistä taljoista. (Häpeäkseni myönnän, että meiltäkin sellainen löytyy) Kysymys heräsi, että millä hinnalla olisit valmis myymään tälläisen itse muokkaamasi taljan. Olin taljaa muokatessani ajatellut, että jos se on vielä kunnossa kun olen vanha, annan sen Kuukunalle perinnöksi. Kurssin edetessä aloin olemaan sitä mieltä, että näin järjettömän työn tehtyäni, en anna sitä ikinä kellekkään. Kun kuolen, minut saa kääriä siihen ja kierittää kuoppaan! Koska talja on työstetty vain ja ainoastaan luonnonmateriaaleja käyttäen, se maatuu kyllä samaa vauhtia minun kanssani.

Loppukuusta jatketaan!

Eläinten kesän avaus pikku maajussin kanssa!

Lauantaina toukokuu vaihtui kesäkuuksi ja kanoille se tarkoitti pitkään jatkunenn sisälläolon loppua ja  ulkoilukauden alkua. Meillä ei ole katettua ulkoilutarhaa, joten kanat ovat joutuneet olemaan sisällä.
Laki määrää, että siipikarjaa on pidettävä 1.3.- 31.5. niin, ettei ne pääse kosketuksiin muuttolintujen kanssa. Ruokaviraston (ent. Evira) sivuilta löytyy selkeät ohjeet asiasta.

Tämähän koskee ihan meitä kaikkia, joilta siipikarjaa löytyy. Ihan meitä tavallisia kanaharrastajia ja meidän lemmikkikanoja! Ihan samalla lailla, kuin ilmoitusvelvollisuus siipikarjan pidosta.

Kohti valoa... silleen positiivisella mielellä!

Minä olen yrittänyt parhaani mukaan lakia noudattaa, vaikka onkin tosi vaikeaa olla päästämättä kanoja ulos. Tuntuu ihan eläinrääkkäykseltä pitää niitä sisällä, kun kelit ovat komiat ulkona. Mutta ymmärrän kyllä hyvin, että tämä on vain meidän kaikkien turvallisuudeksi, niin ihmisten kuin eläintenkin.

Meillä on kanalassa verkotettu ikkuna ja ulosmenoluukkukin vaihdetaan ilmojen lämmittyä verkolliseen. Kanaset saavat raitista ulkoilmaa ja kuunnella keväisen luonnon ääniä. Ne myöskin saavat vihreää syödäkseen heti kun sitä vain alkaa ulkona kasvamaan.

Kyllä kesä on kanan ja kukonkin parasta aikaa!

Kuukuna oli parahiksi mummulassa, kun kanojen oli aika päästä ensimmäistä kertaa ulos tänä kesänä. Poika oli niin mukana touhuissa ja näytti monta kertaa mummulle, mistä kanat tulevat ulos. Ihan siltä varalta, ettei mummu tiedä!

Nämä jättikanat kukkoineen ottavat aikas rauhallisesti ulostulon. Osa niistä saattaa vähän lehahtaa sillalta. Mutta suurin osa tuli Synkkä-kukon johdolla arvokkaasti astellen alas.

Arvokkuus on säilyttettävä tilanteessa kuin tilanteessa! ='D

Mummua vähän jännitti, miten kanaset suhtautuvat ulkona pikkupoikaan. Sisällä ne kyllä väistävät ja varovat häntä. Mutta ulkona saatetaan ollakkin rohkeampia ja uskaliaampia. Orpingtonkukkokin on lähes yhtä isokokoinen kuin tuollainen 1-vuotias lapsi.

Mutta kaikki meni tosi hyvin ja kanat eivät hetken päästä edes huomanneet pikku maajussin tarhassa oloa.
Kuukuna osaa olla hienosti eläinten kanssa ja tarkkailee niitä kiinnostuneena. Hän ei yhtään jahdannut kanoja, vaikka mummu vähän alkuun epäili näin käyvän.

Yksi kana jäi pesään ja poika katselee, etteikö se meinaa
ulos tulla ollenkaan!

Eiköhän ne heltat ala kohta punoittamaan!

Synkästä on tullut oikein komea kukko! <3

Kanalan seinustalla on häkki, missä konehaudotut nuorikot ovat. Niistä lähtikin kananuorikot uuteen kotiin ja kukot pääsevät kohta muiden joukkoon tarhaan ulkoilemaan. Kuukunan kanssa seurattiin niiden kuoriutumista ja poika on aina halunnut käydä niitä tallissa katsomassa. Nytkin hän muistaa aina missä nuorikot ovat ja niitä täytyy päästä katsomaan.

Siellä ne ovat!

Alkaa jo nää kanat väsyttämään! =)

Olimme Beiben kanssa päästäneet päivää aiemmin Hehkun laitumelle ja lampaatkin pääsivät syömään toiseen tarhaan sinne kasvanutta heinää. Poika oli aivan ihmeissään, missä eläimet olivat, kun ne eivät olleet tutussa tarhassaan.

Neiti kesäheinä! <3

Kuivaa heinää silti vielä lisäksi!

Poika on niin hauska, kun hän aina kaula pitkällä katselee, missä lampaat ja Hehku ovat. Varsinkin Hehku tuntuu olevan hänestä kiinnostava.
Onneksi eläimet löytyivät ja päästiin niitä ruokkimaan ja ihmettelemään.

Eläinten hoitamiseen menee huomattavasti enemmän aikaa tälläisen pikku maajussin kanssa. Mutta onhan tämä nyt aivan ihanaa touhuta tuollaisen kanssa!