torstai 31. lokakuuta 2019

Karpaloista hyytelöä ja rouhetta




Ehdimme Beiben kanssa poikkeamaan karpalosuolla. Ihan taas on meinannut aika loppua kesken, kun on niin kaikenlaista ja pimeäkin tulee jo tosi varhain.
Mutta sattui niin, että Beibe sai pari pekkasvapaata yllättäen ja minä olin kotosalla kouluprojektiin materiaalia keräilemässä, niin lähettiin pariksi tunniksi marjaan kahdestaan.



Olin jo kesällä käynyt katsomassa raakiletilanteen, joka näyttikin lupaavalta. Ja ei se tilanne syksyn mittaan ollut muuttunut huonommaksi. Tosin, joku oli kyllä käynyt keräämässä suon reunasta ja ajateltiinkin ensin, että saisimmeko tyhjin astioin lähteä takaisin kotiin. Mutta ei, meillä oli ilmeisesti paremmat ja vettä pitävämmät kengät kuin edellisellä kerääjällä. Me pääsimme kahlaamaan hieman pidemmälle ja sieltähän niitä punaisia mollukoita löytyi.



Onneksi tämä suojärven ranta, missä karpaloita kasvaa, ei ole kovin laaja alue. Minulla otti niin kipeästi selkään ja jalkoihin, että ajattelin jo luovuttaa. Mutta ahne, mikä ahne! Tuskan saattelemana keräsin urhoollisena ja saimmekin yhdessä kerättyä kolme litraa karpaloa.



Meillä on pakkasessa vielä viime syksyisiä karpaloita, joten näistä nyt kerätyistä keitin hyytelöä. Se on niin herkkua lihapatojen kanssa ja kaikki edellisen syksyn hyytelöt on jo syöty.



Laitoin kaikki kolme litraa karpaloita, huolellisesti perattuina ja 6 dl vettä kattilaan. Annoin kiehua hiljalleen ja perunasurvimella välillä painelin marjoja rikki. Karpalot ovat tosi kovakuorisia marjoja ja niitä on hyvä vähän auttaa rikkoutumaan.
Näin tehtynä hyytelöstä ei kyllä tule ihan kirkasta, mutta se ei makuun vaikuta. Pääasia, että kaikista marjoista saadaan mehut talteen.



Kun marjat olivat kiehuneet kaikki rikki, siivilöin kuoret huolellisesti pois. Puristelin vielä kuorimassaa siivilässä, jotta sain mehun talteen mahdollisimman tarkkaan.
Sitten mittasin mehun ja laitoin hillosokeria 100g/mehu dl. Eli, minulla oli 2 litraa mehua, johon laitoin 2 kiloa hillosokeria. Kyllä, kuulostaa tosi suurelta sokerimäärältä, mutta näin se vain menee.
Keittelin hiljalleen 10 min, kuorin vaahdon pois huolella ja purkitin hyytelön puhtaisiin lasipurkkeihin. Tuli oikein hyvää hyytelöä!



Aiemmin olen aina syöttänyt marjahyytelöistä jääneet kuorimäskit kanoille. Mutta nyt levitin tämän mössön uunipellille, leivinpaperin päälle. Kuivasin sitä ensin kiertoilmalla uunissa 50 asteella pitäen uunin luukkua raollaan. Siellä se oli kyllä useamman tunnin ja välillä kääntelin massaa sitä rikkoen samalla.
Kun massa oli kuivunut sellaiseksi nahkean tuntuiseksi, revin sitä paloiksi ja laitoin hyötykasvikuivuriin. Ja taas kuivattiin useampi tunti massaa pilkkoen ja käännellen. Kun se tuntui rapsahtelevalta, jauhoin sen monitoimikoneella ja levitin vielä rouheen lautaselle. Siinä se sai kuivua työtasolla puuhellan lämmössä vielä vuorokauden.



Aion käyttää tätä rouhetta tuorepuuroihin, rahkan joukkoon ja jogurttia maustamaan. Mikseipä se sovi leivontaankin. Ainakin se tuoksuu ja maistuu tosi marjaiselle, vaikka siitä onkin makua keitetty hyytelöön jo rutkasti pois.




En kyllä tiedä, kuinka ekologista karpalorouhetta tästä tuli, koska sähköähän sen kuivaamiseen kului. Mutta tulipahan hyödynnettyä käyttöön tehokkaasti nämä selkäni niin kipeyttäneet marjat ja mitään ei mennyt haaskuun!



maanantai 28. lokakuuta 2019

Syyskylvöt tehtynä ja muutama kukkasipulikin meni maahan!


Pimeydessä, ulkona tehdyt muistiinpanot. Vielä kun ne
pysyisivät tallessa kevääseen!


Olen vuosia vannonut syyskylvöjen nimeen. Varsinkin porkkanan ja palsternakan osalta. En ole oikein koskaan saanut niistä hyvän kokoista satoa keväällä kylvettynä, mutta syyskylvöt ehtivät kasvamaan kivan kokoisiksi.

Vaikka ajallisesti olin aiemmin syyskylvöjä touhuamassa
kuin edellisinä vuosina, pimeyden turvin niitä silti tein.


Tänä syksynä keskitin syyskylvöt pitkälti vanhan lasikasvihuoneen ympäristöön. Oli vähän suunnitteilla kunnostaa kasvilavoja sen ympäriltä tänä syksynä. Mutta ei kyllä nyt pystynyt, ei sitten millään. Aika ja jaksaminen ei riitä ja tuleehan niitä syksyjä sitten tulevaisuudessakin.
Vakavasti sanottuna, kunnostustarpeita olisi, koska maa on alkanut kasvihuoneen yläpuolelta valumaan ja painaa hieman jo kasvihuonetta. Samaten kasvihuonetta kiertävä istutusallas alkaa olemaan uusimisen tarpeessa. Myös kasvihuoneen vieressä oleva vanha lämpölava on aikas laho jo, mutta näillä mennään nyt ainakin ensi kesä.

Istutin samoja vanhoja tuttuja syyskylvettäviä kuin aina ennenkin. Palsternakkaa ja porkkanaa meni kasvihuonetta ympäröivään lavaan. Saas nähdä miten palsternakka itää, koska siemenet olivat toissa kesäisiä ja itsekasvatettusta palsternakasta. Palsternakkahan itää kaikkein parhaiten tosi tuoreista siemenistä.

Porkkanaa istutettuna spiraaliin!



Osa porkkanan siemenistäkin oli jo ohittanut parasta ennen. Mutta kylvin niitä tyliin "määrä korvaa laadun"!
Porkkanaa meni montaa eri lajia. Lasikasvihuoneen ympäristön lisäksi ihan varsinaiselle kasvimaalle muutamaan eri lavaan. Luulisi edes osan niistä itävän.

'Aleksandran' istukassipuleita


Kylvin myös persiljaa, persiljajuurta, mustajuurta, kaurajuurta, retiisiä, paria eri salaattia, tilliä ja salaattisipulia. Ja tietysti valkosipulit menivät maahan. Vanhaa tuttua 'Aleksandraa' istutin kasvimaalle yhteen isoon lavaan.

Iso lava täynnä valkosipulia.


Olen tämän valkosipulin nimeen vannonut oikeastaan koko valkkarin kasvatusurani ajan. Mutta... koska liha on heikko houkutuksille, menin ja ostin Hankkijalta paria lajiketta lisää. Olivat niin hyvän kokoisia istukassipuleita, että en voinut vastustaa. Toisaalta, helppohan ne on sitten syömällä hävittää, jos eivät mieluiseksi osoittaudu.

Tämä oli oikein luomua!

Ensi vuonna sitten maistellaan onko näistä 'Aleksandran' haastajaksi!


Menin ja ostin jo aikaa sitten joitakin kukkasipuleita. Löysin sellaisia vähän erikoisempia laukkoja, joita ei ehkä enään sipulialennuksien alettua enään olisi tarjolla.


Laukkoja istutin perhospenkkiin. Saas nähdä, ovatko yhtä
sinisiä livenä kuin kuvassa!

Pinkkejä idän sinililjoja!

Nää kirjopikarililjat ovat ihania!


Yleensä en osta yhtään kukkasipuleita normaaliin hintaan. Mutta oli niin hauskan näköisiä laukkoja, että ne oli saatava.
Istutin ne kesällä tekemääni perhospenkkiin ja toivottavasti ne talvehtivat hyvin. Olisi voinut vielä jotain kevätkukkijaa siihen hankkia, mutta tuleehan näitä syksyjä tulevaisuudessakin. Onhan se kiva istuttaa jotain uutta vuosittain.

Nää oli jänniä! 

Ja nämä! Ihania "hiuslaukkoja"!


Jotenkin olen hieman ihmeissänikin siitä, että olen jo kylvöt tehnyt. Yleensä teen niitä vasta joskus marraskuun puolella, kun maan pinta on jo hieman jäätynyt. Otsalampun valossa, lumen sataessa niskaan ja sormet ihan jäässä. Nyt kaikki on kylvetty, mitä pitikin.
Nooh, onhan kasvimaalla lavoja kunnostamatta kevättä varten. Mutta joo, täytyy olla armollinen itseään kohtaan ja kehua, kuinka reipas olen ollut tänä syksynä.


Maanantaiaamuna olikin sitten jo tämän näköistä!

tiistai 22. lokakuuta 2019

Mummu ja Kuukuna leffassa!



Bongasin ilmoituksen paikallislehdestä, että syyslomalla järjestetään vauvakino K-Kinoon . Se on Kangasala talossa toimiva elokuvateatteri. Minulla kun oli viime viikolla tosiaan koululaisten syysloma, kyselin tyttäreltä, että saisinko Kuukunan mummulaan yökylään ja päästäisiin sitten kivasti leffaan kahdestaan.

Poika heräs autosta päikkäreiltä ja on vähän ihmeissään,
että mihinkäs se mummu nyt hänet toi!

Vauvakinossa esitettäisiin uusi Late Lammas -elokuva Farmageddon. Kuukuna on todella kova Late Lammas -fani. Joten olin aikas varma, että leffailu menisi hyvin. Kuukunahan on kuitenkin vasta 1,8 vuotta vanha ja tämä vauvakino oli hyvä systeemi ensimmäiseen elokuvakokemukseen.

Mansikan makuiset maissielefantit maistuvat leffaeväinä.
Mummua taisi jännittää sen verran, että unohti hommata
itselleen mässyä!

Vauvakinossa 0-3 vuotiaat pääsivät ilmaiseksi elokuviin. Tämä lysti tuli siis maksamaan meille kokonaiset 10 euroa.
Elokuvan äänet olivat normaalia pienemmällä, teatterisalissa oli portaikoissa valaistus ja sieltä oli helppo lähteä pois tai käymään vaikka vessassa tarpeen vaatiessa kesken elokuvan. Olinkin ajatellut, että mennään ihan pojan ehdoilla. Jos häntä pelottaa tai hän ei viihdy/jaksa keskittyä, sitten me lähdetään pois.


Elokuvateatterissa olikin ihan mukavasti lapsia ja Kuukunaa vähän heidän touhunsa kiinnostikin. Mutta kun valot pimenivät, valkokankaalle tuli kuvaa ja leffatunnari alkoi soimaan, poika istui, tuijotti ja mätti naksuja naamaansa. Kuin vanha tekijä siis! Taitaa poika olla synnynnäinen leffafriikki.


Ihan loppuminuuteille päästiin kunnialla ja sitten pojalla jännitys purkautui vaippaan. Mutta katsottiin leffa loppuun ja ihan rauhassa mentiin siivoamaan tuotokset pois. Tämä nyt melkein oli odotettavissakin ja olin hyvin tähän keissiin varautunutkin. Ei haitannut yhtään!

Elokuvan loputtua poika ihmettelee, miksi kaikki lähtee pois.

Mutta oli meillä kyllä kiva leffareissu! Toivottavasti tälläisiä vauvakinoja tulisi lisää lähiaikoina, jotta voitaisiin taas lähteä kahdestaan leffaan. Ehkäpä joululomalla...



Onkos siellä ruudun toisella puolen Late Lammas -faneja? Ja onko uusi elokuva jo katsottuna?


torstai 17. lokakuuta 2019

Havahtumisia normaaliin olotilaan, syksyisiin lapsuuden haju- ja makumuistoihin ja uusia luomassa! Ohje juurespihveihin!




Minähän olen syyslomalla. Jee! Tälläistä ihmettä en ole päässyt kokemaan 30 vuoteen. En saanut muistaakseni koskaan lomaa silloinkaan, kun tyttäremme oli päikky- ja kouluiässä. Nyt olen kyllä niin nauttinut tästä!



Olen kovasti miettinyt sitäkin, kuinka rikki olin vuosi sitten. Ehkä tosiaan oma eheytymiseni on hyvällä mallilla, koska nyt olen tiedostanut uupumukseni. Silloin kun olin siellä syvimmässä syöverissä, en sitä tajunnut. Olotila oli normaali, niin minä sen näin. Olin vain väsynyt ja syytin itseäni, että olen jotenkin huonokuntoinen ja rasitan itseäni liialla harrastamisella. Epäilin jopa jotain tappavaa tautiakin, joka vei voimiani. Onneksi oli ammattitaitoisia ihmisiä, jotka sanoivat minulle, ettei tuollainen olotila ole normaalia, vaan voi johtua uupumuksesta.




Viime syksynä ja talvena kuljin tosi paljon metsässä ja luonnossa. Niin olen tehnyt tänäkin syksynä. Havahduin tässä yhdellä metsälenkillä, että minun oli kevyt olla. Olin kyllä tämän tiedostanut jo jonkin aikaa, mutta nyt sen oikein tajusin.
Aiemmin oloni on helpottunut luonnossa, kun olen saanut olla siellä yksin, korkeintaan koira mukanani. Mutta koko ajan on ollut paino rinnassa ja hengittäminen on ollut raskasta. Olen pitkän aikaa ajatellut tosiaan, että olen vain niin huonossa kunnossa fyysisesti.
Huomasin myös sellaisen asian, että humina korvistani on kadonnut. Ihmeellinen ilmiö sekin! Onko se ollut sitä kuuluisaa sumussa elämistä? Sellaista ihan kuin veden alla oloa, joka nyt on hävinnyt.




Nyt on ollut mediassa todella paljon puhetta työuupumuksesta. Olen ihan suu pyöreänä seurannut tätä keskustelua, koska sehän kertoo minusta. Miten hämmentävää!
En voi sanoa olevani vieläkään selvillä vesillä, mutta jalkojen alla tuntuu pohja. On toisaalta aikas mielenkiintoistakin, kuinka olen muuttunut. En ole muistanutkaan olevani tälläinen ihminen. Tälläinen kiva! Niin itselleni, kuin muille. Minua ei ärsytä toisten iloisuus ja persoonat, sekä vastoinkäymiset eivät kaadu päälle, enkä jää niitä vatvomaan. On ollut aikas hämmentävääkin ottaa asioita hieman kevyemmin.




Tämä kertoo ehkä siitä, että uupumus on ollut läsnä vuosikausia. Olen perusluonteeltani aikas vahva selviytyjä, joka ei ole antanut periksi. Epänormaalista olotilasta tuli normi ja se muokkasi jopa minun persoonallisuuttani. Vuosi sitten vaan kamelilta katkesi selkä! Olen iloinen, että minua autettiin ja kerrottiin, ettei ole normaalia olla koko ajan pahalla mielellä, itkeä koko ajan, ärsyyntyä muiden tekemisistä ja tekemättä jättämisistä ja että jatkuvasti närästää. Uskomatonta, että osa fyysisistä oireistani olivatkin henkisiä.




Olenkin ihmeellisesti alkanut entistä enemmän huomaamaan asioita ympärilläni. Olen aina ollut kova havainnoimaan kaikkea, mutta nyt jotenkin aistit ovat herkistyneet vuosien lukossa olon jälkeen.
Olin tässä yhtenä päivänä lähdössä Maurin kanssa metsälenkille, kun nenääni tulvahti jännä tuoksu. Heti tajusin, että tämä tuoksu kuuluu syksyyn ja että se on minulle tuttu lapsuudestani.
Tuoksu tuli meidän kanitarhan vierestä ja seisoin siinä vaahteran alla nuuskuttelemassa, kunnes tajusin sen tulevan maahan pudonneista vaahteranlehdistä.
Silloin kun minä olen ollut pieni, meillä oli tapana käydä hyppimässä isoissa vaahteranlehtikasoissa Tampereen puistoissa syksyisin. Siihen aikaan puisto-osasto haravoi lehdet valtaviin kasoihin ja meistä oli ihanaa käydä niissä leikkimässä. Vähän ehkä salaakin niissä leikittiin, koska mehän leviteltiin ne pitkin ja poikin, kun niissä riehuttiin. Ihana hajumuisto!



Kylmä omena suoraan puuta iltapimeällä syötynä taskulampun valossa. Siinä yksi lapsuuteni syksyinen makumuisto!
Me olimme paljon meidän mökillä syksyviikonloppuisin. Ja mökin puutarha oli täynnä omenapuita. Puutarhassa leikittiin taskulamppulittaa tai jotain vastaavaa leikkiä. Mökillä oli iltaisin ihan säkkipimeää, koska asutusta ei ollut ihan vieressä, saatikka katuvaloja. Tämä oli tosi jännää kaupunkilaislapsesta!
Siinä leikin tuokseen lomassa tuli syötyä omenia. Ne olivat pinnaltaan kosteita ja haukatessa tuntuivat niin kylmiltä, että ihan hampaisiin vihloi. Mutta niin hyviä!
Olenkin fiilistellyt tätä tunnetta iltaisin syömällä omenan ulkona otsalampun valossa. Poikkean puutarhaan iltatallireissulla ja syön yhden omenan. Ihan luksusta!



Meillä ei kotona juurikaan valmisruokaa syöty. Veri- ja pinaattilättyjä, kalapuikkoja ja jotain sellaisia. Mutta yksi minun ja äitini yhteinen herkku, jota äiti joskus meille kahdelle osti, oli Saarioisten kasvispihvit. Irtomyynnistä pari pihviä, jotka hän paistoi meille voissa pannulla välipalaksi, kun tulin koulusta. Ne maistuivat niin hyviltä, edelleenkin!



Jotenkin tässä lapsuuden haju- ja makumuistojen myllerryksessä minun alkoi tekemään mieli noita kasvispihvejä. Beibehän on tuolla kyseissä firmassa töissä, mutta ei ikinä muista minulle noita kasviherkkuja myymälästä tuoda. Päätin siis tehdä sellaisia itse!



Palsternakkaa, porkkanaa ja sipulia löytyi omasta takaa. Mukulaselleriä olin ostanut erästä toista ruokaa varten, mutta sitä piisaisi kyllä pihveihinkin. Kaalia minulla ei nyt ollut, mutta ajattelin pihveistä tulevan hyviä ilman sitäkin. Korppujauhoja, kananmunaa, sulatettua voita, hieman vehnäjauhoja ja mausteita. Täts it, ja sain kyllä aikas lähelle makumaailman lapsuuteni herkkupihveihin!




JUURESPIHVIT


  • 3 porkkanaa
  • 1 palsternakka
  • 2 pientä/1 iso sipuli
  • pala juuriselleriä
  • 1 dl korppujauhoja
  • 0,5 dl vehnäjauhoja
  • 2 kananmunaa
  • 1-2 tl suolaa
  • mustapippuria myllystä
  • 1 tl paprikajauhetta
  • reilu hyppysellinen valkopippuria
  • hyppysellinen jauhettua muskottipähkinää
  • 50g sulatettua voita
Öljyä ja voita paistamiseen

Raasta juurekset karkeaksi raasteeksi. Leikkaa sipulit hienoksi kuutioksi veitsellä. Laita raasteet ja sipuli kulhoon, sekoita ja lisää kaikki muut aineet voita lukuun ottamatta. Sekoita massaa jonkin aikaa huolellisesti sekaisin ja lisää sulatettu voi. Sekoita hyvin ja anna turvota noin puoli tuntia.

Kuumenna paistinpannu ja lisää siihen öljyä ja nokare voita. Ota massasta nokareita ja muotoile ne käsin pihveiksi. Laita pannulle ja voit vielä vähän painaa niitä littoisemmiksi. 
Paista miedolla lämmöllä kullanruskeiksi molemmin puolin noin 7 min/puoli. Voit myös vain ruskistaa pihvit pannulla ja kypsentää ne loppuun uunissa 200 asteessa n. 15 min.




Tarjoile kylmän kermaviilikastikkeen ja perunan kanssa. Tai makaronin kanssa, kuten lapsuudessani syötiin. Nuudelit sopivat nykyaikaisemmin myös! Nämä passaavat kyllä hyvin hampurilaisenkin väliin!



Olen tiedostanut olevani isossa roolissa uuden sukupolven makumuistojen luojana. Mielestäni yksi suurimpia rakkaudenosoituksia mitä voin lapsenlapselleni antaa, on ruoka. Ja se, että mummulaan tullessa kokoonnutaan yhdessä ruokailemaan.  Olisi ihanaa, kun Kuukuna muistelisi joskus isompana mummulasta saatuja makumuistoja. Niin niitä hyviä, kuin huonojakin!


Minulla on vanha Arabian kannellinen uunivuoka, mihin mummuni teki aina makaronilaatikkoa. Sellaista, missä ei ollut lihaa. Jauhelihan yleistyttyä, äitini teki tuossa samaisessa vuuassa lihamakaronilaatikkoa.


Vuoka kulkeutui jossain vaiheessa meidän mökiltä minulle tänne Leppämäkeen. Jatkan täällä lihamakaronilaatikkoperinnettä tällä samaisella vuualla, koska siinä vain tulee maailman paras makaronilaatikko.
Se täytyy tehdä perinteitä kunnioittaen, mausteenaan vain vähän suolaa, pippuria, hipsaus paprikajauhetta ja lihaliemikuutio. Munamaitoon, ilman mitään juustokikkailuja.
Vuokaan mahtuu juuri pikkuisen vajaa pussi makaronia keitettynä, 400 g rasvaista jauhelihaa käristettynä sipulin kanssa ja maustettuna, litra maitoa, jota on lämmitetty ja sulatettu lihaliemikuutio ja sekoitettu 3 kananmunaa.
Piripintaan täynnä oleva vuoka laitetaan ilman kantta uuniin 175 asteeseen ja annetaan paistua n. tunti, kunnes on kauttaaltaan hyytynyt. Jos pinta meinaa palaa, kansi laitetaan päälle. Nautitaan suurella nautinnolla ketsupin kanssa.



Onko Sinulla lapsuudestasi haju- tai makumuistoja? Entäpä jotain lemppariruokaa, jota lapsuudestasi muistelet? Olisi kiva kuulla Teidän lapsuuden ruoka- tai leikkimuistoja!