My little pony!

Lilli-pulla



14. heinäkuuta tuli tasan kaksi vuotta siitä kun jouduimme lopettamaan Lilli ponimme. Olimme vieneet sen astutettavaksi ja se sairastui rajuun ähkyyn. Haimme sen kotiin ja lukuisten letkutusten jälkeen sen tila heikkeni niin, että pyysimme eläinlääkäriä päästämään sen tuskistaan. Lilli nukutettiin kotipihaan ja haudattiin Sara-hevosen viereen.
Olin jo aamulla pyytänyt miestäni soittamaan kaivinkoneen kaivamaan hautaa. Tiesin, että Lilli ei selviä. Se oli aina ollut niin terve. Tilanne oli kaikessa karmeudessaan aika korni. Tyttärellemme oli tulossa kavereita saunomaan ja grillailemaan. Oli vähän hoppu saada vedettyä poni kuoppaan ennen kuin nuoriso saapuisi! Sitten vielä kanyylistä pihaan valuneet veret piti pestä, ettei muut eläimet niitä lipoisi. Siinä kun saattoi olla lopetusainetta. Silmät kyynelissä ja räkä nenästä valuen siinä sitten ponia haudattiin.
Me kun ei juuri kotoa yöksi lähdetä, mutta kuinka ollakaan, juuri tälle päivälle meillä oli hotellihuone varattuna Mikkelissä. Koska tyttärelle oli tulossa tukijoukkoja lohduksi, me päätimme, että tekisi varmasti hyvää lähteä kotoa pois. Nyt kun tallikin oli tyhjänä...
Matkalla Mikkeliin pysähdymme syömään eräälle huoltsikalle. Meidän molempien silmät ja koko naamat oli hiukka turpeena koko päivän itkusta. Vessassa peiliin katsoessa ajattelin että ihme, jos ei kukaan tule kysymään, onko kaikki kunnossa. Mutta ei tullut. Jätskiä ostaessa, kassaneiti katsoi hieman pitkään, mutta toivotti vain hyvää päivän jatkoa.
Lilli oli hankittu meille tyttären raviponiksi, mutta sillä meiningillä, että vaikka raviharrastus loppuisi, Lillistä ei luovuttaisi. Se oli aivan hurmaava pikku otus. Meille tullessaan se oli niin lihava, että vesi teki lätäkön sen selkään! Se oli kuitenkin upea luonteinen ja osaava. Vaikkei sillä huikeita ravivoittoja tullutkaan, se oli tyttären mahtava kisakumppani!
Lillin kuolema jätti shetlanninponin kokoisen aukon sydämeeni. Ensin ajattelin, etten jaksa omaa ponia enään. Aika kultaa muistot ja ajatus ponin hankkimisesta on itänyt mielessä jo jonkin aikaa. Hevoskoon tavarat olen jakanut ystävieni hevosten käyttöön, mutta shettiskamat ovat yhä edelleen valjasvaraston virkaa toimittavassa leikkimökissä. Odottamassa, että jos sittenkin...
Pari viikkoa sitten se tapahtui! Meille ostettiin shetlanninponi! Lilla Myy, 5-vuotias tamma. Kutsumanimeltään Lillis!



Lillis ja kummityttö hoivaa



Olin vähän ajatellut että ostaisin ruunan tai orin. Ja nuoremman. Ite ajolle opettaisin ja niin edelleen. Ja Pirkanmaan alueelta kattelisin. Poni löytyi Liedosta, ei ihan tästä nurkilta. Käytiin Okra reissulla katsomassa sitä ja kun suostuivat tuomaan, niin se oli siinä!
Kahdessa vuodessa vieraantuu hevosen pidosta ja on muutenkin ollut molemmin puolista totuttelua toisiimme. Mutta Lillis on reipas, rohkea ja utelias luonteeltaan. Niillä pärjätään jo pitkälle. Onneksi kummityttö sattui olemaan meillä kun poni tuli, sain sopivan "uhrin" selkään laitettavaksi. Ja viikko sitten sain kärryni lainasta takaisin. Naapurin pellolla ollaan "tyypitelty".

Hyvin kulkee!

Vähän ponista löytyy A-luokan lihansyöjää, minua on purtu pariin otteeseen ja tyttöäkin kerran. Ja ruokinta tilanteissa ei meinata kunnioittaa ihmistä, vaan "tullaan ottamaan". Ollaankin työstetty näitä juttuja ja poni alkaa jo pikkuhiljaa huomaamaan, ettei leipää/ruokaa saakaan vasta kun ollaan "nätisti.
Muuten on oppinut hyvin seisomaan sitomatta paikoillaan ja tuntuu nauttivan kaikenlaisesta touhuamisesta. Täytyy vain itsekin muistaa, että likka on vielä nuori ja siksikin välillä niin kärsimätön.

Juoksutuskin sujuu!

Poni on nyt yhteislaitumella meidän lehmien kanssa. Kyyttö-kuningatar Hehku on hieman nyrpeä ja tarpeen mukaan näyttää "kaapin" paikkaa. Kyllikkiä kiinnostais leikkiä, mutta taas Lillis ajaa sen pois. Kaikilla on tilaa väistää toisiaan ja kyllä sen huomaa että, seuraa se on huonokin seura!

Hehku vahtii ruokakuppia niin, ettei Lilliksellä ole sinne asiaa!

Tämän lähemmäs suomenhevosta en varmasti koskaan pääse, enkä edes välttämättä haluakaan. Minulla on suuria haaveita pikku liinaharjani suhteen. Aion jossain vaiheessa teettää sille länget ja ajaa sillä pientä työajoa. Pientä rekeäkin olen alkanut katsella. Kaikilla hevosillamme olemme rotuun ja kokoon katsomatta ajaneet reellä ja tehneet pikku metsätöitä.
 Olen 43-vuotias ja jos Lilliksen kanssa käy parempi säkä ja se saa elää terveenä, siitä on minulle ajoponia ja ystävää lopuksi elämäkseni!

Hei heinähulinaa ja muuta talveen valmistautumista

Naapureiden heinäseiväs romantiikkaa

Viime viikko oli varmasti yksi tähänastisen elämäni fyysisesti raskain. "Helppoa kuin heinänteko"- sanonta on varmasti jonkun erittäin sairaan huumorintajun omanneen ihmisen aikanaan keksimä lausahdus! Koska sitähän se todellakaan ei ole! Jotenkin vain heinätöistä annetaan sellainen romanttinen kuva.
 Meillä pientilallisina ei ollut kaadettuna omaa heinää, joten olimme yhden päivän heinätalkoissa ystäviemme tilalla. Osa talkooporukasta oli pellolla tekemässä kuormia ja muutama henkilö paaleja latoon järjestämässä.



Noin viisisataa paalia ladossa


Onneksi ladossa oli nosturikoura jolla saatiin paalit purettua kärryiltä ja nosteltua lähemmäksi. Mutta kuitenkin, kun on muutamaan "mieheen" järkkäillyt tuhansia paaleja, alkaa se jo jossain lihaksessa tuntuakin.
No, ei ne heinätyöt tähän loppunut. Naapurin pellolta kävivät lähistön lihakarjatilalliset tekemässä heinää. Heiltä meni yksi pyöröpaali rikki ja he kysyivät meiltä että ottaisimmeko sen. Ja kyllähän se meille kelpasi! Se ei vain ollut kuivaa, vaan meidän piti se purkaa ja levitellä vielä kuivumaan. Meidän pikku-Massikasta peräöljyt kiehuivat kun paalia raahattiin pellolta pihaan. Hieman hirvitti, kun ei edes eturenkaat osuneet maahan koko matkaa, niin painava se paali oli.



Näin sitä mennään!



Kahdestaan sitä paalia punnerrettin tyrät rytkyen kumoon ja kieritettiin auki. Ja parin tunnin välein käytiin pöyhimässä, jotta saataisiin kuivaksi ja latoon ennen sateita.

Uskomattoman paljon heinää yhdestä paalista!

Jo vuosia olemme hakeneet heinämme samasta paikasta ja koko viikon odottelimme kutsua heinätöihin. Sunnuntaina lähdimme hakemaan heinäpaalejamme pellolta. Meidän onneksemme, heillä oli ollut tarpeeksi talkooväkeä, joten meidän ei tarvinnut kuin hakea heinät. Sateenuhka oli seuranamme koko matkan, mutta saimme paalit kuivina latoon.



Heinää ja lisää heinää!

Voisihan heinänsä kai helpomminkin hankkia. Mutta pienviljelijän heinät on korsina maailmalla. Ja koneet ja peräkärryt on pieniä. Me tuherretaan heiniemme kanssa viikkotolkulla, kun toiset tosiaankin tekee tuhansia paaleja päivässä! Kahdestaan, ilman talkooväkeä. Ja eikä tässä vielä kaikki! Kun samaan aikaan heinäsouvin kanssa yrittää saada polttopuut liiteriin ja matotkin pitää saada pestyä ja kuivaksi.

Isän matot pestynä, polttopuu-urakka taustalla

Vielä pari klapia heiteltävänä!

Klapihommissa on todellinen käsityön leima. Jokainen puukalikka on käynyt moneen otteeseen käsissä, puun kaatamisesta takan sytyttämiseen. Meidän puuliiteri on vanha heinälato, eikä välttämättä kaikkein käytännöllisin täytettävä pienine oviaukkoineen. Puut on heiteltävä muutama kalikka kerrallaan ja katsottava että osuu oviaukosta sisään. Kipeä kuhmu takaraivossani muistuttaa minua eräästä klapista joka palasi takaisin!
Sunnuntai-iltana, klo 22.30, olin NIIN väsynyt. Pesulla käytyäni olin saanut pienen rippusen ihmisyyttäni takaisin. Mutta silti voimat olivat aivan lopussa. Hiuksia harjatessani, harja tökkäsi takkuun ja minulla ei ollut voimia irroittaa sitä. Kyyneleet alkoivat valumaan silmistäni, vaikka minua ei edes itkettänyt, olin vain niin väsynyt! Harvoin ihminen vetää nykyään itseään näin loppuun töitä tehden! Seuraavana päivänä kuitenkin uskomaton hyvän olon tunne, vaikka lihakset sairaan kipeänä, siitä että eläinten ruuat turvattu ja polttopuut suojassa! Saa vaikka talvi tulla!



Luonto lähellä

Maariankämmekkä

Yksi parhaista asioista maalla asumisessa on se, että kun metsään haluat mennä nyt, niin ei tarvitse kuin astua ovesta ulos. Kaupunkilaislikkana en ole koskaan ollut ulkoilmaihminen. Päinvastoin! Kotoa pois muuttaessani, en omistanut edes talvikenkiä, saati saappaita. Kerran sitten kävi niin että autoni hyytyi työpaikan parkkikselle 30 asteen pakkasessa. Siinä sitten kävelin pari kilsaa kaverilleni yöllä, jaloissani siihen aikaan niin muodikkaat purjehduskengät! Sen jälkeen olen alkanut hankkimaan hieman käytännöllisempiä vaatteita maaseutu olosuhteisiin. Ja saappaatkin ovat nykyään jaloissani päivittäin!
Meidän pihasta pääsee suoraan metsään ja pelloille. Se asia on helpottanut kaupunkilais minäni muuttumista maalaiseksi. Eläimillä on ollut myös suuri osuus asiassa. On ollut niin vaivatonta lähteä hevosella maastoon ja koiran kanssa lenkille omasta pihasta. Vuosien varrella on myös tullut hankittua lumikengät ja niillä tarvottua kilometri tolkulla umpihangilla. Hiihdettyäkin tuli silloin kun tytär oli pieni. Marjastanut olen jonkun verran aina, mutta viime vuosina olemme alkaneet hieman sienestämään. Ja niitäkin löytyy aivan läheltä!
Mieheni on maalta kotoisin. Minun mittapuullani aivan mettästä! Minä taasen ison kaupungin keskustan kasvatti. Meidän eron huomaa kun lähdetään metsään. Vaikka minäkin olen jo kokenut metsän kulkija, jalkani tarttuu juuriin ja risuihin. Melkein joka reissulla kaadun ainakin kerran. Mieheni taas kulkee kuin hirvi. Hänen ei tarvitse katsoa jalkoihinsa, niinpä saa paljon enemmän elämyksiä ympäriltään kuin minä joka tuijotan vain sitä mihin astua. Hänellä on myös jokin yliluonnollinen suuntavaisto, minä eksyn heti! Lähi metsiköt kolusin aikanaan Sara-hevosellani, se osasi aina kotiin.
Aina välillä, kun uskaltaa kohottaa katsettaan jaloistaan, voi löytää jotain hienoa. Kuten viime viikolla olimme koiran kanssa metsälenkillä, löysimme todella paljon maariankämmeköitä. Nämä pienet orkideat ovat aivan ihastuttavia! Parikymmensenttisen varren päässä muutaman sentin mittainen kukkaterttu jossa useita pikkuriikkisiä kukkia. Vähän konttaamistahan se vaatii että niitä pääsee ihastelemaan. Mutta luonnon edessä on joskus hyvä olla nöyrä!

Ikkupikku sammakko!

Erikoisiin asioihin voi törmätä myös ihan pihapiirissä. Mukulana tuli usein pyydysteltyä sammakon poikasia tai äidin iloksi tulla kotiin purkin kanssa joka oli täynnä kutua tai nuijapäitä. Melkein joka muksu on ollut jossain vaiheessa kiinnostunut sammakon eri kehitysasteista, vaikka aikuiset sammakot inhottaisivatkin. Kummityttö oli meillä ja hän pyydysti ojan penkalta sammakonpoikasen. Kun laitettiin sammakkoa takaisin ojaan, huomattiin että siellä oli nuijapäitä takajaloilla, poikasia pienellä pyrstön tyngällä ja valmiiksi kehittyneitä pikku sammakoita. Trilleriäkin oli, kun hämähäkit väijyivät veden pinnalla nuijapäitä ja odottivat että ne nousevat pintaan. Argh! Toisella ojalla oli nuijapäitä joilla ei ollut vielä jalkoja. Mielestäni tämä oli outoa. Onko tämä sateinen alkukesä saanut sammakot kutemaan useampaan otteeseen. En muista koskaan nähneeni näin monessa eri kehitysvaiheessa olevia sammakoita.
Lapsien kiinnostus luontoon on mukaansa tempaavaa. Ihmetyttää miten he huomaavatkin kaiken mielenkiintoisen. Jotenkin se on tulee heiltä luonnostaan, aikuisen pitää keskittyä havainnoimaan ympäristöään. Minun ainakin on lasten kanssa helppo innostua ryömimään ja tutkimaan maan tasalle jotain kasvia tai ötökkää. Se on sitten toinen juttu miten sieltä ylös päästään!
 

Okra messuilla

Perinneoluen valmistusta

 Tykätään välillä käydä messuilla. Keväällä oltiin Piha- ja puutarha messuilla Tampereella. Erä messut tsekattiin Riihimäellä viime kuussa. Keskiviikkona aukesivat Okra maaseutunäyttelyt
Oripäässä. Ne olivatkin meille uusi tuttavuus. Farmareilla ollaan käyty useampana vuonna, jos ne ovat olleet inhimillisen ajomatkan päässä. Maaseutumessuilla meitä kiinnostavat lähinnä eläimet, vanhat perinteet ja -koneet. Kädentaidot ja ruoka. Metsästys ja riistatalous. Eli vähän kaikki!

Viljan kylvöä hevospelillä

Sää oli mitä karmein! Lämpöä alta 10 astetta, törkeen kova tuuli ja vettä oli ilmassa koko ajan sellaisena tuhuna. Toppatakki ei olisi ollut liioittelua, mutta kun kerrankin kotoa lähetään ihmisten ilmoille niin oli vähän parempaa päällä. Jäässä siis oltiin. Mutta minullapa oli onneksi jäänyt JUHANNUKSESTA karvahansikkaat kassiin, niin ainakin sormet pysyi lämpöisenä. Sadetakit päällä, huput päässä paineltiin meneen pitkin messualuetta. Ongelmana minulla oli että huppu tuli kokoajan silmille ja aikani meni siihen, että yritin nähdä missä beibe menee!

Mikäs tappi se siinä on?!?

Perinneoluen valmistus oli mielenkiintoista. Sahdin valmistus on ollut mielessä pitkään, muttei olla vaan saatu aikaiseksi. Sitä messuilla maisteltiin ja taas kerran päätettiin sitä tehdä, mutta saas nähdä.

Lehmillehän täytyi käydä jutustelemassa. Kyl oli kauniita rouvia! Ja isoja! Sitä aina unohtaa kuinka isoja ne ovatkaan kun Hehku on niin pieni. Vähän olin pettynyt kun lehmärotuja oli esillä niin vähän. Ja muutenkin eläimiä olisi saanut olla enemmän. Hevosia nyt oli jonkin verran, pari alpakkaa ja lammasta. Mutta minun lapsenmieleni olisi kaivannut enemmän!                                                          

Kelistä huolimatta, porukkaa oli kuin "pipoo" ja ruokapaikat tietysti tupaten täynnä. "Fiksuina" ihmisinä olimme käyneet syömässä heti kun paikan päälle saavuttiin. Mutta kun kahvittelemaan oltiin menossa, ei mihinkään mahtunut. "Teikö veit" juotiin vilusta väristen ravintelin ovensuussa. Mutta kyllä messuilla kivaa on ja paljon nähtävää!                                                                                            

                                                        

Tää viilisika oli mainio persoona!

                                                        

"Mummon" kanat

Helmiina ja tipi turvekylvyssä

En ole pitänyt itseäni koskaan "lintu-ihmisenä". Lapsuudessani ystävilläni oli undulaatteja ja seeprapeippoja, mutta itse en oikein koskaan niihin lämmennyt. Tai siis isäni ei ainakaan olisi! Hänen mielestä meissä kakaroissa oli elukkaa ihan tarpeeksi!
Kanoihin paremmin tutustuin ystäviemme tilalla jossa tyttäremme vietti paljon aikaa kesäisin. Muksut nappasivat kanat kainaloon ja juoksivat navetanparven sillalle ja vippasivat kanat ilmaan. Ja hienostihan ne lensivät! Ihmetykseni oli suuri, en ollut ajatellut kanojen olevan niin kesyjä.
 Lapsena kävin useana kesänä mummun siskolla. Hänellä oli valkoisia kanoja ja iso, vihainen kukko. Aina ulos lähtiessäni tämä vanha emäntä huusi minulle, ettei kanojen luo saanut mennä. Ne kuulemma alkaisivat munimaan nahkamunia, kun pelkäisivät minua. Kielloista huolimatta kävin niitä katsomassa ilman seuraamuksia. Kerran jäin sitten kiinni, kun serkkupoika hiipi perässäni ja löi "vähän" kättä yhteen. Kanat vetelivät ympäri häkkiä ja olivat aivan tolaltaan. Kukko yritti tulla päälle mutta onneksi verkko oli välissä ja serkku vaan nauroi. Kaiken hyvän lisäksi minua syytettiin tapahtuneesta! Ei ihme ettei kanat ole kuuluneet suosikki eläimiini!
Yhtenä kesänä kullan sisko meni ja otti kanoja. Naivina olin ajatellut että kanat olivat aina joko ruskeita tai valkoisia, mutta niitähän oli vaikka "minkä värisiä" ja kokoisia. Ja luonteissakin eroja. Pari vuotta siinä sitten seurailin aina kyläillessäni näiden kahden perheen kanoja ja kuinka ollakaan niiden hankkiminen alkoi tuntumaan ihan hyvältä idealta. Niinpä siivosin vanhan tallin, mutta ennenkuin ehdin "kanaa sanoa", tytär kavereineen oli vallannut tallin keppihevosilleen. Täytyi siis odottaa...
No, viimein saatiin kepparit laitumelle ja kolmella kukolla aloitetiin. Kiljunen, Punaheltta Pena ja Robban olivatkin mukavat pojat. Pyörivät ympäri pihaa, rissasivat koiraa ja kissaa ja olivat kovin seurallisia. Menivät aina illalla kanalaan orrelle nukkumaan ja laitettiin ovi perässä kiinni. Penan kohtaloksi koitui eräs kanakoira, Kiljunen otti riskin ja tuli kokeilemaan kuka on kuka. Robban, porukan arin kukko, sille kävi säkä. Se muutti Hämeenkoskelle ja sai oman kanalauman ja olen kuullut että on oikein mainio kukko.
Kanojen haaliminen alkoi toden teolla vasta kun löysin Munanetin. Nimestään huolimatta se ei ole keski-ikäisten rouvien pervopalsta, vaan kana- ja lintuharrastajien nettisaitti. Sieltähän niitä myytäviä kanasia löytyi. Ajelu maakunnissa alkoi ja pian olikin kaiken kirjava joukko kanoja koossa. Eräskin reisssu tyttären kanssa, kun räntää tuli taivaan täydeltä ja auto haisi niin kananpaskalta että! Poikettiin matkalla kaupassa ja eikä meinattu pystyä menemään autoon takaisin, okse meinas tulla väkisin. Pari kilsaa ikkunat auki ajeltiin, siis helmikuussa, niin johan taas alko hajuun tottuun. Siltä reissulta tuli mukaan Bee ( laulaja Beyonsen mukaan), Leidi Kaka, Haukkana ja Hui, joka ostettiin lahjaksi ystävälle.
Suuri rakkauteni on kuitenkin ollut kääpiö-kotchin kukko Pete Parkkonen. Radiossa soi "I'm an accident"- biisi Pete Parkkoselta kun kukkoa haettiin. Siitä moinen nimi sille. En tiedä löytyykö maailmasta toista samanmoista. Jämpti, mutta hellä johtaja kanoille ja upean kärsivällinen tipujen kanssa.  Usein iltaisin Pete vielä seisoi kanalan kynnyksellä ja katse kiersi pihaa. Siitä tiedettiin ettei kaikki kanat ole vielä menneet iltaorsille. Kun Pete havaitsi viivyttelijän, se otti kanan juoksemalla kiinni ja raapotti siivestä sisälle. Pete selvisi kaksi kertaa ketun hyökkäysestä ja haukan ilmaiskusta kerran. Fiksuna kukkona se oli kaikilla kerroilla saanut vietyä osan rouvistakin turvaan. Olin niihin aikoihin töissä lähettämössä kun Pete meille tuli. Siitä ja sen silloisista kanarouvista tuli melkein joka päiväinen kahvitaukojen puheenaihe. Työtovereita huvitti suunnattomasti kanojemme nimet. Porukasta löytyi edellä mainittujen lisäksi mm. tehotytöt Papu ja Poppana, Maija ja Maikki, Peten suosikkikana Ruma, Lucy Liu, Ming Lee ja monia muita.
Tänä keväänä tämä pieni kukkoherra menehtyi ja en olisi koskaan uskonut surevani yhdenkään linnun perään niin paljon!
Elämä kanalassa kuitenkin jatkuu ja uusi kukkokin on. Kääpiö-kotchin rotua tämäkin, nimeä en ole vielä keksinyt. Kanalaumassa on hämäläistä maatiasta, leghornia, kääpiö-kotcheja, araucana ja sekuli rotuisia. Tipuja ovat hautoneet ja hautomakoneessakin on munia ollut. Alkukesä onkin mennyt tipujen kasvua ihmetellessä ja osa nuorikoista on jo uusissa kodeissa. Kanojen hoidossa aikaa vievintä on se, että niiden touhuissa on jotain hypnoottista. Sitä vaan jää tuijottelemaan kun ne kuopsuttelevat ja etsivät ruokaa. Ottavat hiekkakylpyvä tai muuten vaan makoilevat seinustoilla siivet leväällään ja antavat auringon helliä. Ja aivan ihanaa seurattavaa on kuinka kanaemo hoivaa tipujaan, siinä vasta on hyvä äiti!
Onneksi löysin kanat elämääni! Ne ovat mukavia lemmikkejä, jotka tulevat toimeen vähällä huolenpidolla ja silti tuottavat mukavasti munia. Ainut asia mikä kanojen ottamisessa on harmittanut on se, etten ole ottanut niitä heti kun maalle muutettiin!

Pete Parkkonen

Tomaatteja, tomaatteja!

Viime kesän tomaatti satoa

 Ei, nyt en viittaa Stand up-festivaaleihin, vaan ihka oikeisiin oma kasvattamiin tomaatteihin. Omien tomaattien kasvatus, se vasta tosi-elämän komediaa onkin. Tosin siitä löytyy myös kaikki draaman kaaret, jännitystä ja kauhua unohtamatta!
Joitakin vuosia sitten, veljeni perhe lahjoitti meille talonsa vanhat ikkunat ja ukko-kulta pykäsi meille niistä kasvihuoneen. Useana kesänä tyydyin taimistojen valikoimiin, mutta lopulta alkoi kyllästyttää kasvattamaan samoja "Tanskan vientejä", mitä kaupasta saa ostettuna. Niinpä eräänä pimeänä talvi-iltana kone auki ja nettiin. Siemenluetteloita tilaamaan!
Siitä lähtien olen kasvattanut itse tomaatin taimeni. Ja voi pojat ja tytöt, sehän vasta kannattaakin! Ensin siemenet. Tänä vuonna kalleimat tilaamani tomaatin siemenet maksoivat 6,80e/ pss. Pussi sisälsi 6kpl siemeniä. Sitten taimimullat ostoon ja Kiinasta, nettikaupasta tilatut kasvivalot, jotka toinen veljeni on ystävällisesti minulle hankkinut, koska en itse osaa. Ja tietysti taimiruukkuja mihin pikku sirkkalehdet hieman kasvettuaan koulitaan. Viimeisinä muttei TODELLAKAAN vähäisempinä, taimien hoitamiseen kulutetut tunnit, vesi ja sähkö.
Olen yleensä malttanut mieleni ja istuttanut siemenet vasta maaliskuun puolella. Silti reilut pari kuukautta taimet asuvat kanssamme, valloittaen ikkunalaudat ja kaikki mahdolliset pöydät. Eräänä keväänä olin saanut taimet ulos ja tyttäreni kotiin tullessaan lähes pelästyi kotiimme tulleesta tyhjyydestä. Hyvä etten joutunut häntä rauhoittelemaan, kukaan ei ollut muuttamassa pois vaan taimet olivat ansarissa!
Olen myös useana talvi-iltana odotellut virkavaltaa saapuvaksi, niin upeasti kasvivaloni loimottavat sinistä valoaan yläkerran ikkunasta näkyen kylälle!
Joka vuosi vannon, ettei enään ikinä ja seuraavana vuonna taas uudestaan, edellisen kesän haavat nuoltuna, uudet siemenet itämään!

Kesän 2013 ennätystomaatti!

Coutry Taste- pihvitomaatti

Tähän hulluuteen ajaa se ettei taimistoilta todellakaan saa mitään erikoisempien tomaattien taimia. Ei edes tänä vuonna vaikka tomaatti ja sen erikoismuodot on valittu Vuoden vihannekseksi. Koko talven ulkomaisissa ruoka- ja puutarhaohjelmissa esitellään mitä ihanampia maatiaislajikkeita, sellaisia joita ihmiset haluavat omiin kasvareihinsa kasvamaan. Vaikka ne eivät välttämättä ole niin satoisia kuin tuotantolajikkeet, värien ja muotojen kirjo korvaa sen. Viime kesänä minulla kasvoi kummityttöni ihmetykseksi Verinen teurastaja, Vihreä seepra, Härän sydän, Ulkoilma tyttö ja Pikku Tim. Tämän kesän kasvari porukkaan ovat liittyneet Sitruuna puu, Ananas, Sydänten murskaaja, Wilma ja monta muuta.
Tänä aamuna ulkona 7 astetta lämmintä, kasvihuoneessa sentään huikeat 10 astetta. En kuitenkaan ole sortunut lämmittämään pientä lasihuonettamme, vielä. Aamun lehdessä erään supermarketin ilmoitus: kotimaiset tomaatit 1,59e/kg.
Joskus elokuun hujakoilla, samoihin aikoihin kun yleensä kotimaiset tomaatit eivät kaupoissa maksa juuri mitään, alkaa oman kasvarin sato kypsymään. On se hienoa poimia oma kasvatti pensaasta. Tomaatti, joka kasvaessaan on kuluttanut enemmän vettä ja ravinteita kuin keskisuuri afrikkalainen kylä. Sähköä on mennyt huimasti ja ne työtunnit, niitä ei pysty edes laskemaan! Haukatessaan tätä huikean hiilijalanjäljen omaavaa, korvaamattoman arvokasta koisokasveihin kuuluvaa hedelmää, sitä ihminen yrittää uskotella itselleen kuinka herkullista se on ja kaiken vaivan arvoista!

"Before you do something, you might regret friend" -Hard time, Seinabo Sey

Hehku

Nätti tyttönen!

Vajaa pari vuotta sitten sain kohtalokkaan puhelun. Eräs ystäväni tarjosi minulle kotitarvelehmää. Tosin, jälkeenpäin olen miettinyt, onko ystävyys näin "julmaa". Mutta, itsehän taas olin huudellut kylillä, että kyllä olisi mukava omistaa lehmä!
Seurasi miehen pehmittelyä, kitinää ja vinkumista, että mä haluun! Vakavaa perustelua lehmän tarpeellisuudesta meidän ekosysteemissämme. Ei nyt sentään itkua, mutta kosteaa silmäkulmaa väläytin.
Syvästi huokaisten, hartialinja hieman lysyssä, ukko-kulta painui sahan ja vasaran kanssa meidän talliin, purki aikanaan kovalla työllä tekemänsä hevoskarsinat ja teki Hehkulle karsinan meidän ulkosaunan vanhoista lauteista. Sellaista lautaa ei saa mistään puuverstailta, on meinaan upeaa hien tekemää patinaa! Hieno tuli, syöttöpöytä ja kaikki ja ammu-kullalla tilaa liikkua vapaasti.
Jännitti niin pirusti sinä päivänä, kun "karja kuljetus" ajoi pihaan. Hevoskopista peruutti pihaan pieni kyyttölehmä, jonka silmät olivat pudota päästä kun piti niin ihmetellä uutta isäntäväkeä. Niistä silmistä on kyselty jälkeenkin päin, että kuuluuko lehmän silmien niin pullistella. Hehkun silmien kuuluu, täytyyhän olla teleskooppi näkö, että näkee mahdolliset herkkujen tuojat joka ilmansuunnasta!
Myöntää täytyy, että pelkäsinhän minä alkuun Hehkua ihan kauheesti! Ja olihan se pelottava, karsinan nurkassa se puhisi minulle, kuopas pari kertaa sorkallakin lattiaa ja kyttäsi mollosilmillään, pää alhaalla valmiina puskemaan minut kumoon. Tai ainakin niin "lehmän kuiskaus" taidoillani tulkitsin. Joka kerta kun urheasti menin karsinaan, mietin pystynkö ylittämään syöttöpöydän, jos SE hyökkää. Onneksi ei hyökännyt, koska ylitykseni olisi tuskin onnistunut.
No, pari vuotta on kulunut ja elämä "lehmällisenä" ihmisenä vakiintunut. Hehku ja minä olemme tottuneet toisiimme ja olen joka päivä NIIN onnellinen pienestä itä-suomalaisesta lehmästäni. Haluan uskoa että myös Hehku jollain tapaa pitää minusta. Se ammuu välillä minulle tavalla jolla lehmät ammuu vasikoilleen, silleen hiljaisella, kutsuvalla ja hellällä muu-äänellä. Varsinkin jos minulla on kädessä suka tai ruokaa! Mutta kuitenkin!
Maito meillä kuitenkin ostetaan kaupasta, en ole saanut Hehkua tiineeksi. Mutta ei se mitään, tässä parin vuoden aikana on ainakin lehmän "ronttosen" ulkonäkö tullut tutuksi. Niin paljon sitä on tullut tuijotettua, kun on kiimoja yritetty tarkkailla. Että jos eteen tuodaan, erotan varmasti minkä eläimen alapää on kyseessä!
Tuli koskaan vasikkaa tai maitoa, Hehku on ja pysyy. On siitä niin elämäämme kuuluva osa tullut,että ystävät kysyvät usein ensin sen kuulumisia kuin meidän!

Että muu vaan!