tiistai 20. lokakuuta 2015

Rankka päivä...

Näkymä ulkorapulta aamulla ennen töihin lähtöä.

Yt:t on ohi. Ainakin tältä erää... Eilen ilmoitettiin lopullinen irtisanottavien määrä. Vähennetään 19 henkilötyövuotta. Hienosti sanottu, että noin monta ihmistä menettää työpaikkansa.
Tänään oli sitten se päivä, että irtisanomiset toimeen pantaisiin. Aakkosjärjestyksessä käytäisiin, jokainen vuorollaan, kuulemassa jatkuuko työsuhde vai ei. Tuuraajat tulisivat päästämään työpisteeltä.
Olin kuusi viikkoa kestäneiden neuvottelujen aikana, tehnyt sisäisen rauhan itseni kanssa. Olin päättänyt ottaa sen, mikä annettaisiin. Jos työt loppuisivat, ottaisin sen mahdollisuutena. Joku muu olisi tehnyt päätöksen puolestani. Päätöksen vaihtaa alaa. Vaikka pidänkin työni tuomasta turvallisuuden tunteesta, kaipuu tehdä "jotain" muuta on aika-ajoin vahvana. Se mitä se "jokin"on, en ole ihan varma.
 Olin nukkunut huonosti, mutta Yt:t eivät olleet syynä, vaan kipeä selkä. Elämä sen kanssa on ollut viime aikoina irtisanomisuhkaakin haastavampaa. Päätäkin särki migreenimäisesti ja mahassa oli pallo. Sisäinen rauhani alkoi järkkyä. Jännitti. Odottaminen oli kamalaa.
Aamu kuitenkin meni ihan rutiinilla. Kuppi teetä ja pari leipää naamaan. Päällä Beiben viikonloppuna tekemää kylmäsavulohta ja ite säilömiäni kurkkuja. Vähän luksusta kurjaan fiilikseen.
Beibe lähti, tsempit toivottaen, töihin ja minä pimeyteen pissalenkille Maurin kanssa. Ensimmäinen sumuton aamu pitkästä aikaa.
Lenkiltä palattuani, koira sisään, kumisaappaat jalkaan ja kanat ruokkiin. Hehku ja Lillis ulos ja tallin siivous. Vähän elukoiden rapsuttelua mielialan kohotukseksi.
Sisällä pieniä kotitöitä ja päiväruuan valmistelua. Maurille ja Lakritsalle safkat. Kipeän selän ja jalkojen venyttelyä. Kuppi teetä vielä ja Aamuteeveen uutiset. Hampaiden pesu, eväät kassiin, koira keittiöön portin taakse ja lähtö töihin. Seisahduin hetkeksi ulkorappusille. Katsoin ja pidin näkemästäni. Otin kuvan. Kävi miten kävi, tämä sama näky odottaa minua, kun tulen takaisin.


 Työpaikan portilla käytin kulkunappiani tunnistimessa. Vihreän valon sijasta syttyikin punainen. Mutta ovi aukesi silti. Ennusmerkki...
Meidän pukuhuoneessa on hyvä porukka ja musta huumori lensi kyllä aamusta. Niin kuin aina. Osa oli suht rentoina, toiset jännittivät kovasti, mutta henki oli hyvä. Lähdimme määrätyille työpisteille ja jäimme odottamaan, työtä tehden, että tuuraaja tulisi päästämään "tuomiolle".
Nauratti ja itketti. Jännitti, ahdisti. Katseltiin kun porukkaa meni ja tuli. Ilmeistä ei pystynyt lukemaan mitään. Jotkut eivät tulleet takaisin. Se oli järkyttävää!.
Kun oma hetkeni sitten koitti, olinkin suhteellisen rauhallinen. Hetken jouduin vielä odottamaan ennen sisäänkutsua. Sen käytin jutusteluun luoton kanssa tyttärestäni, joka oli ollut töissä "meillä" kesällä.
Hetki koitti ja minulle ilmoitettiin, että työt jatkuvat minun kohdallani. Taisin sanoa ,että: "Aha?". Toivotettiin hyvää syksyn jatkoa.
 Kurvasin pukuhuoneelle ja lähetin viestin Beibelle ja tytölle. Hain uudet varusteet ja palasin työpisteelleni. Kerroin kanssatyöskenteleville, että jatkuu. Olo oli hämmentynyt!
Helpotuksen tunne siitä, että ohjakset olivat taas omissa käsissä, vaihtui nopeasti huoleen ja suruun joidenkin tovereiden puolesta. En osannut sanoa heille muuta, kuin että olen todella pahoillani. Ja halata. Mitä voi sanoa siinä hetkessä, kun toisen maailma romuttuu?
Lopun päivää meni kyllä jotenkin sumussa. Jännityshän ei aamuun päättynyt. Alkutuotannon porukka sai tiedon meidän jälkeemme ja iltavuoro vasta töihin tullessaan.
Kotiin päästyäni, jäin hetkeksi seisomaan ulkorapulle. Katsoin näkymää ja otin kuvan. Vaikka muutoksen tuulet olivat puhaltaneet koko työpäivän, kotipiha oli pysynyt muuttumattomana. Paitsi tytär oli tullut käymään ja hänen autonsa oli pihassa.

Näkymä ulkorapulta töistä palatessani.

Menin sisälle, purin tuntoni ja hieman itkin. Beibe teki uunimakkaraa ja perunamuusia. Unohdin, että olin tehnyt aamulla porkkanaraastetta valmiiksi. No, sen voisi syödä huomennakin.


 Tytärkin hieman liikuttui. Olihan kyse tutuista ihmisistä. Ruuan jälkeen keitettiin munkkikahvit.


Piti herätä takaisin elämään. Elukat piti viedä sisälle ja kissakin vaati ruokaa!

Voimahali!



14 kommenttia:

  1. Kyllä oli varmast aika tilanne. Isäntä on kertonut samanlaisista tilanteista kun hänen kohdalleen tullut..vuosia sitten..huh

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä näinä päivinä moni joutuu kohtaamaan samanlaisen tilanteen. :(

      Poista
  2. Huhhuh, kuulostaa kyllä melkoiselta. Oikein tosiaan kuin tuomiolle menis, ja osa tietty menikin. Voiko tässä nyt vaikka onnitella sua, että sait pitää työsi? Se tuntuu jotenkin hassulta, olla iloinen, kun samalla on surullinen niiden irtisanottujen puolesta. Mutta näin se tällä kertaa meni, joten kyllä sinä voit mun mielestä myös olla omalta kohdaltasi iloinen ja tyytyväinen. Eli onnittelut työpaikan säilymisen johdosta! ♥

    Minusta on kyllä aika ihanasti toi ajateltu, että vaikka miten asiat muuttuis, niin se oma maisema ei kuitenkaan, se on ja pysyy turvallisesti samana. No toisaalta, jollekulle se oma piha ei ehkä sitten enää vois olla oma piha siinä kohtaa jos työt loppuu. Monimutkaista, kun alkaa oikein ajatella.

    En osaa kuvitella, millaiselta tuntuis, jos irtisanottais. Tai nyt kun alan ajatella, niin mä tuskin omalla kohdallani olisin kauheen pahoillani. Jotenkaan en vaan osais ainakaan aluksi ottaa asiaa kovin vakavasti... ajattelisin vaan, että jippii, voin olla kotona, ja että onhan mies töissä tienaamassa, kai tässä pärjätään. Ja just tuolla lailla ajattelisin varmaan myös, että se on sitten merkki siitä, että jotain muuta tulee tilalle (uusi ala tms). Mutta kyllähän se totuus ehkä sitten jossain kohtaa iskisi päin naamaa. Tai ainakin rahapula.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Heli, kyllä voit onnitella! Se, että saa miettiä sitä "jotain muuta" hallitusti, eikä pakosta, on hyvä juttu!
      Kyllä eilen monen haaveet romuttuivat. Itellä kun ei olisi ollut periaatteessa mitään hätää. Talo maksettu, lapsi muuttanut pois kotoa jne..
      Oma työni ei ole minulle koko elämäni. Tunnen itseni ja tiedän, että olisin selviytynyt irtisanomisesta. Mutta se, että et pysty itse hallitsemaan tilannetta ja joku muu päättää sinun elämästäsi, on rajua!
      Ihminen tulee tosi pienellä rahalla toimeen, niin halutessaan. Mutta sitten kun se on jatkuvaa ja pakollista... Ja mitäs jos ei pääsekkään töihin tai opiskelemaan niin halutessaan?

      Poista
  3. Kyllä jännitti lukea, onneksi sait pitää työpaikkasi! Vaan tuli minullekin paha mieli irtisanottujen puolesta...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä eilinen olikin tosi elämän jännitysnäytelmää!

      Poista
  4. Onnittelut! Toivottavasti työtaakaa ei sitten kohoa liikaa kun osa irtisanotaan. Kannattaa ainakin kuulua ammattiliittoon jos on töissä, kun ei koskaan millään alallla enää tiedä milloin työt loppuu. Silloin ei putoa ihan "peruspäivärahalle".

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Kyllä tässä jänniä aikoja vieläkin elellään. Meillä on tulossa paljon muutoksia, työaikojen ja -tehtävien suhteen.
      Joo, samaa mieltä kanssasi. Johonkin liittoon kannattaa kuulua. Jos ei muuten, niin ainakin sen ansiosidonnaisen takia.

      Poista
  5. Todella hyvin kuvaat yt:t ja tuntemukset. Olen saanut monet seurata

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Harvassa taitaa ne ihmiset tänä päivänä olla, jolla yt:istä ja irtisanomisista ei ole kokemusta!

      Poista
  6. Kyllä nuo yt-neuvotteluprosessit ovat ikäviä. On tietysti hienoa, että saa itse pitää työpaikan, mutta kyllä se aina vaikuttavat työpaikan ilmapiiriin - ainakin jonkun aikaa. - Meillä oli yt-neuvottelut meneillään vuosi sitten, mutta minä pääsin sopivasti eläkkeelle siinä vaiheessa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo ja jotenkin ei kuitenkaan ole sellainen varma olo työn suhteen edelleenkään! Ja kyllähän tämä "juttu" tulee vaikuttamaan vielä pitkään. Monilla on puolen vuoden irtisanomisajat. Raskasta tulee henkisesti olemaan puolin ja toisin.
      Meillähän ei eläköitymisiä otettu huomioon ollenkaan.

      Poista
  7. Olen helpottunut puolestasi. Mulla on kaksi osa-aikatyötä ja toisessa on yt:t ja se työ ei osaltani jatku. Onneksi leipätyöni jatkuu. Tämä toinen oli enemmän lisuketta leivän päälle. Silti vähän harmi. Tosi kurjalta tuntuu epävarma tilanne niiden osalta, jotka ovat kokopäiväisiä vakituisia.

    VastaaPoista
  8. Kiitoksia!
    Meiltä irtisanotuilla, on kaikilla takana todella pitkät työsuhteet. Kymmenestä vuodesta, yli kolmeen kymmeneen vuoteen. Siinä on aikas juttu alkaa miettiin, mitä tekee sitten isona!
    Harmittava tuo sinunkin juttusi! =(

    VastaaPoista