Love boat!

Mentiin naimisiin 24.7.2004, kymmenen vuoden yhdessä olon jälkeen. Hääjuhla oli upea, kirkosta tultiin omalla, Sara hepalla, juhlapaikalle. Läsnä oli reilu sata vierasta, lähisuku, ystävät ja työkaverit. Syötiin, juotiin ja tanssittiin. Pakolliset leikit ja sitä rataa. Pientä tappelua, hukkuneita tavaroita, liikaa juopuneita vieraita ja ihan sairaan kivaa meininkiä. Niitä juhlia muistellaan vieläkin!
Vuodet ovat kyllä menneet vauhdilla. Kymmenen vuotta naimisissa. Tinahäät! Koko alkuvuoden ollaan yritetty miettiä, miten tätä päivää juhlistettaisiin. Jotain ulkomaan matkaakin mietittiin, mutta kun ei yhtään huvittaisi. Jotain kuitenkin tavallisuudesta poikkeavaa, siis meidän tavallisuudesta.
Kun ei huvita istua autossakaan tunti tolkulla, eikä näillä selkänikamilla pystyttäisikään, piti löytyä jotain läheltä. Ja plussaa olisi, jos kotiinkin pääsisi yöksi. Hei, sisävesi risteily! Ollaan oltu joskus Päijänne risteilyllä, lähdetty Jyväskylästä. Se oli sellainen parin tunnin juttu, mentiin rantoja pitkin ja katteltiin kauniita maisemia. Nyt lähdettiin Padasjoen satamasta ja reissu kestäisi 11 tuntia. Laiva veisi porukkaa Päijänteen kansallispuiston saariin ja meidänkin oli tarkoitus rantautua yhdelle.

m/s Elbatar

Reissun suunnittelussa parastahan oli tietysti eväät. Skumppaa oli pakko olla, tietysti patonkia ja jotain siihen päälle. Vettä runsaasti, koska aikomuksemme oli jäädä Päijätsalon saarelle ja kiivetä siellä olevalle näkötornille. Muuten emme aikoneet vaellella, nauttisimme eväitämme ja uisimme. Ja ehkä hieman istuisimme rannalla käsi kädessä!
Hääpäivän aamuna aikainen herätys, elukat kuosiin ja ohjeet tyttärelle jatkotoimenpiteistä. Olisimmehan poissa kotoa KOKO päivän. Ajatella! Kamat autoon ja kohti Padasjoen satamaa.
Väkeä olikin ihan mukavasti pyrkimässä laivalle, mutta onneksi mahduimme katetulle peräkannelle istumaan. Sisälle ei ollut asiaa kuin kahviostoksille, siellä oli niin kuuma. Etukannelle porotti aurinko niin paahtavasti, että olisi läski tirissyt.
Laivan kapteeni selosti ohi lipuvia paikkoja. Henkilökuntaa laivalla oli kapun lisäksi kaksi naista, jotka hoitivat laivan kiinnitykset laitureihin, puffetti myynnistä ja muutenkin huolehtivat laivakansasta.
Ensimmäinen pysähdys oli Kelventeen harjusaari. 8 kilometriä pitkä, mutta kapea saari. Sieltä löytyy useita leiriytymis- ja nuotiopaikkoja. Patikoida voi  koko saaren läpi ja päästä laivalle takaisin myös toiselta laiturilta. Tai voi jäädä myös yöksi ja tulla takaisin seuraavana päivänä. Hyvät uima mahdollisuudet. Kuuluu Päijänteen kansallispuistoon ja on kuulemma veneilijöiden mekka. Suurin osa laivan matkustajista jäivätkin tänne.
Matka jatkui kohti Karisalmea, joka oli Pulkkilan harjulla. Sieltä otettiin kyytiin lisää väkeä. Päijänne talon opas nousi myös kyytiin ja hän jatkoi matkan varrella olevien paikkojen selostamista. Hänellä oli mukanaan ihmisiä, jotka olivat halunneet opastuksen Päijätsaloon.

Karisalmen silta

Karisalmelta Päijätsaloon matka kesti kaksi tuntia. Se oli vähän tuskan takana. Alkoi selkään ottamaan kovilla penkeillä istuminen. Ja koska mentiin keskellä järvenselkiä, katseltavaa ei ollut paljon. Paitsi kalasääksen pesä oli eräällä kallio luodolla. Mentiin niin läheltä, että poikasten päät näkyivät. Kuva olis ollut kiva, mutta ei näillä vehkeillä!

Pyydysniemen leiripaikka

Vihdoin perillä! Kyllä nyt uiminen ja eväät maistuisivat! Päätimme kuitenkin ottaa viime hetken hiet ja kiivetä näkötornille ennen "huvituksia". Alueen kartasta katsoimme, että leiripaikalta tornille olisi 500 metriä. Siis "pala kakkua"!


Näkötornille vievä polku

Tai siis luultiin. Olo oli kuin Mount Everestille oltais kiivetty. Polku oli melkein pystysuoraa nousua ja kivien ja juurten peittämä. Tuli väkisinkin mieleen jonkun tylsän kylpylän poreamme. Olisiko se ollut kuitenkin parempi tapa viettää päivää?
Sydän kurkusta melkein pullahtaneena, pääsimme ylös näkötornille. Ja sinnehän piti vielä kiivetä kapeita puuportaita. Päästiin ylös ja maisemat olivat kyllä komeat!



Päijätsalonvuoren näkötorni

Ja eikun uimaan! Vesi oli kuin linnunmaitoa ja oli ihanaa saada liottaa hiet kropasta. Moottoriveneitä kulki jatkuvasti ohi ja minä kelluskelin niiden aalloissa. Aikamme uituamme alkoi olemaan eväiden vuoro. Niemen kärjestä löytyi täydellinen paikka eväiden syömiselle.

Juhla picnic eväät!



Makkarat tosin piti syödä kylmänä, koska kansallispuisto alueella oli tulen teko kielletty nuotiopaikolla metsäpalo varoituksen aikana. Ei se mitään, nälkä oli jo niin kova, että kylmäkin makkara maistui taivaalliselta. Skumppaa "kilistettiin" muovimukeista, nautittiin eväistä, kauniista maisemista ja toisistamme!

Uhrikivi?

Beibe lähti tutkimaan ympäristöä, minä jäin pötköttämään kivelle. Niemen kärjessä tuoksui jokin, makea tuoksu. Jotain tuttuakin siinä oli, muttei heti sitä keksitty. Sitten huomasimme, että polun ympärillä kasvoi variksenmarjoja. Helteessä ne levittivät makeaa tuoksuaan ympäristöön.

Variksenmarjoja

Palatessamme nuotiopaikalle, siellähän iloisesti roihusivat makkaratulet, metsäpalo varoituksesta huolimatta. Että näin! Olisi vain pitänyt itsekin pistää valkeat, eipä näyttänyt kansallispuisto-opastakaan paljon puristaa.
Laiva saapui hakemaan ja lähdön aika koitti. Matka jatkuisi Erakkosaareen ja sieltä Suopeltoon, mistä laivalle haettaisiin keitto päivällinen.

Tämä Päijänteen erakko oli ollut jonkunlainen paikallinen legenda. Asustellut ympärivuotisesti saaren laella olevassa mökissä. Joku tyyppi, käsitin, että hän oli erakon siskon poika, kertoi matkalla saareen, erakon elämän vaiheista. Erakkosaareen siis poikettiin. Mielestämme tämä oli turha toppi, kyllähän näitä elämäntapa intiaaneja joka kylästä löytyy. Hienointa koko saaressa oli erakon saunan oven päällä olevat linnunpoikaset.

Pikku tirpat!

Suopellon saaressa oli m/s Elbattaren kotisatama. Siellä topattiin sen verran, että saatiin lohisoppa kyytiin. Ja eikun syömään. Loppu matka menikin porukkaa takaisin hakiessa ja pois pudotellessa. Kelventeen eteläpäästä tulivat kyytiin kaikki lapsiperheet, jotka olivat olleet siellä koko päivän. Viimeinen tunti laivassa oli ihan helvettiä, kun kuoleman väsyneet lapset huusivat ja ramppasivat kokoajan. Ja heidän vielä väsyneemmät vanhempansa olivat, jos mahdollista, astetta kova äänisempiä ja levottomampia. Helpotus oli suuri, kun laiva vihdoin saapui Padasjoen satamaan.
Loppu huipennuksesta huolimatta, reissu oli hieno. Vietimme mukavan päivän vesillä ja kävimme paikoissa, missä emme juuri muuten kävisi. Ensi kesänä voisi ajatella päivää Kelventeellä!

Ihanaa!



Sano muikku!

Kohti muikku apajia!

Pajulanjärven muikut alkaavat tuntumaan samanlaiselta kansantarulta kuin Loch Nessin hirviö. Kovasti niistä puhutaan, mutta kukaan niitä ei ole nähnyt. Paitsi se Joku, joka niitä saa aika ajoin. Varsinkin vanhemmat kyläläiset kaihoten muistelevat, kuinka isoja ne olivat ja kuinka paljon niitä saatiinkaan.
Muutama viikko sitten mies tuli pupillit kalanmuotoisena selittämään, että taas oli muikkua saatu. Kauhu kouraisi sisintäni ja mieleeni tulivat hetket viime marraskuiselta järveltä. Lämpötila oli noin 2 astetta plussaa, aallokko mahtava ja tuuli pieksi vettä ilmaan vaaka suoraan. Illalla vietiin verkot ja aamulla haettiin. Olin varma, että tämä elämä oli sitten tässä. En ole koskaan kokenut samanlaista kuoleman pelkoa. Itku kurkussa yritin soutaa ja huovata ja pitää veneen edes suurin piirtein siellä missä verkotkin olivat. Lasse Mårtensonin Myrskyluodon Maija soi päässäni. Aivan kamala kokemus!
Onnekseni minulle ilmoitettiin, ettei tarvi osallistua. Hän veisi verkot veljensä kanssa. Ja niin veivätkin, saalis oli 4 muikkua ja muutama roskakala. Seuraavalla viikolla vaihtui järvi Vehkajärveksi, joka on myös kuuluisa muikuistaan! En ole henkilökohtaisesti näitäkään nähnyt, mutta joitakin vuosia sitten niitä myös nuotattiin talvisinkin. Joten on niitä ainakin joskus siellä ollut. Ja se Joku oli niitä nyt saanut! Velikin vaihtui toiseen ja taas lähtivät pojat kalalle. Saalis 2 muikkua ja särkiä joitakin. Niistä nyt sai sentäs ravunsyöttejä. Beibe ylpeästi perkasi ja paistoi muikut, teki kaksi leipää ja kyllähän ne hyvältä maistuivatkin klapiurakan keskellä.

Verkkoa veteen vaan!

  Eikös vaan toissa päivänä muikut olivat olleet taas liikkeellä. Ja kullan (kalan)katse kohdistui minuun. Pakkohan se on, joutuuhan sekin aina jeesiin mun projekteissa. Taktiikkaa vaihdettaisiin, vietäisiinkin verkot jo aamulla ja haettaisiin illalla. Ja pohjaan laskettaisiin, edelliset kerrat on yritetty yö aikaan pinnasta. Eli kun kalat painuvat päiväksi pohjan tuntumaan nukkumaan, me ne sieltä sitten napattaisiin.
Aamulla kun lähdettiin, olin koko ajan jotenkin paniikissa. Viime vuotinen muikku-trauma ahdisti. Lämpötila oli +20 ja ihan tyyntä, mutta jotenkin odotin taas jotain helvetin keliä saapuvaksi! Kai se vaan on päästävä kalastus traumoista eroon.
Kelihän oli mitä upein veneilyyn, järven pinta kuin peiliä. Oltaisiin  otettu kaikuluotainkin mukaan mutta ei näyttöä löytynyt mistään. Täytyi vaan viedä verkot tutulle syvänteelle, missä nämä, lähes taruolennot, parveilivat. Vähän oli vekslaamista painojen ja narujen kanssa, mutta onneks beibe on niin taitava. Minun taitoni ovat rajoittuneet katiskan laskemiseen ja saan nippa nappa soudettua niin kuin pitää. Neljä verkkoa laskettiin peräkkäin, mitoiltaan 3m kertaa 30m. Silmäkoko 15mm, yksi oli 17mm. Toiveikkaina lähdettiin rantaan ja ei puhuttu koko päivänä "kalasta, jonka nimeä ei uskalla sanoa ääneen"!


I mellan havet
sardiner simmar
abu,abuu
där simmar du

Illalla lähdettiin verkkoja kokemaan, ämpäri oli mukana. Tunne onnistumisesta vahvana. Ilta oli aivan yhtä komea kuin aamukin. Hengissä siis selvittäisiin. Tosin oltiin niin tohkeissamme, että keskellä järvenselkää, huomattiin että pelastusliivit jäi rannalle!
Ja niinhän siinä sitten taas kävi, että saalis oli 2 muikkua ja ihan pieni hauki! Ja muikut olivat siinä samassa 17mm verkossa, missä aina ennenkin.

Tässähän nämä!

 Olen biologian tuntini käynyt ja oppinut muikun olevan parvikala. Mitä nämä tälläiset erakkomuikut ovat? Vai ovatko ne jotain "parvesta erotettuja"?  Ei ymmärrä! Tai sitten me vaan ei osata. Mutta ei  sitä ennen vanhaankaan mitään kaikuluotaimia ollut, miten silloin kalaa saatiin. Vai saatiinko silloinkaan?
Tosin mies alkoi heittämään kehiin teoriaa siitä, että Pajulanjärven muikut ovat kasvaneet niin isoiksi, etteivät ne jää kiinni meidän pieni silmäisiin verkkoihin. Myönnän kyllä että, nämä harvat kiinni jääneet yksilöt ovat olleet markettikaloja suurempia. Mutta vaikea sanoa, kun ei tiedä!

Viimosen päälle retro prutku
Monarc Nautilus!

 Onneksi meidän perikunnan möksältä löytyi vanha perämoottori, ei tarvitse muikkureissuja soutaa. Beibe on sitä vähän fiksaillut ja toimii kuin unelma!
Pajulanjärven muikun mysteeri jäi siis selvittämättä tälläkin kertaa. Mutta miten minusta kuitenkin tuntuu siltä, että seikkailu jatkuu...


Herkku iltapala, todellista kurmeeta!

Kulttuuri pläjäys!

Leila Yrjölän betonilehmä

Maaseutu on täynnä tapahtumia, varsinkin näin heinäkuussa. Olen harmitellut kun en ole ehtinyt kiertelemään lähiseudun näyttelyissä ja vielä kun osa niistä on avoinna vain viikonloppuisin.
Meillä on ollut kullan siskon kanssa tapana, aina välillä, juhlistaa tuplanimipäiviä, meillä kun on nimpparit peräkkäisinä päivinä. Tänä vuonna juhlistettiin tuplat jo perjantaina, koska olin päättänyt pyhittää lauantain kulttuurille.
Kulttuuriaamuni alkoi tosin "pienellä" adrenaliini annoksella. Klo 6.30, heräsimme koiran raivokkaaseen haukuntaan. Ulkona seisoi auto ja kolme miestä. Vaatteet niskaan ja kyselemään mitä asiaa. Selvisi että Lillis poni oli päättänyt lähteä kylille ja nämä ystävälliset miehet olivat ottaneet sen kiinni. Joku satunnainen ohiautoilija oli arvellut ponin olevan meidän ja yksi porukan miehistä oli uhrattu jäämään ponin kanssa. Ei muuta kun ponia hakemaan kotiin. Onneksi poni ei ollut telonut ketään reissullaan.
Päivän alkuvaikeuksista huolimatta, puolenpäivän jälkeen, lähdimme kierrokselle. Suuntasimme Eräjärvelle, jossa kaikki päivän kohteemme olivat. Ensimmäisenä Leila Yrjölän navetta-ateljee. Paikka ei ole ollut avoinna moneen kesään, mutta nyt taas heinäkuun viikonloppuina. Navetasta löytyy Leilan ja muidenkin taidetta, vanhoja huonekaluja, kirppiskamaa ym.
Seuraava etappi oli kesä lande kirppis, joka sijaitsee Järvenpäässä, entisen kauppayhtiöntalon varastossa. Sieltähän meikä löysi todellisen aarteen! Lehmän kallo, sarvet ja kaikki, maalattu täyteen kukkasia. Kallo paikallisen taiteilijan singneraama ja jos tapaan hänet, aion kysyä, oliko kyseinen lehmä Aino nimeltään. Vai onko se vain teoksen nimi.

"Aino" Tiina Anttila

Tää on NIIN makee!

Naama leveenä kohti seuraavaa paikkaa. Maaseutukirppis Vihasjärven vanhalla koululla. Tuttu paikka, jossa tulee käytyä jos ei nyt viikoittain, mutta usein kuitenkin. Sieltä on löytynyt vanha Jotul- merkkinen takka, pieni, pyöreä lavuaari kukkasille, kirjoja, astioita, kukkasia ja työkaluja, Näin muutamia esimerkkejä luetellakseni. Kirppis auki la-su, ympäri vuoden. Tammikuussa taitaa olla kiinni.

Maaseutukirppis, käykää penkomassa!

Taas löytyi kamaa, emalikattila lankojen värjäämiseen ja
tolpparaudat tulevaan saunan padan katokseen!

On the road again! Uusi-Laurilan tilalla sijaitsevaan Arjuskan salonkiin. Siellä näyttely: Vanha tuoli tarinoi. Erilaisia tuoleja eri aikakausilta. Vanhin taisi olla 1700-luvulta. Pääasiassa puutuoleja, mutta joitakin kiikkuja ja sohvaryhmiä. Tarjolla kahvia ja emännän tekemiä leivonnaisia. Maksu omantunnon mukaan pöydällä olevaan vanhaan käsilaukkuun. Tuolinäyttely avoinna vain heinäkuun viikonloppuisin.

Vanha tuoli tarinoi

Kivimuseo

Eräjärvi seura ry. pitää Kivimuseota auki kesäisin Eräjärven kirkon kupeessa. Siellä emme nyt käyneet, koska olin juuri muutama viikko sitten vieraillut siellä kivihullun sukulaislikan kanssa. Nyt monelle tulee varmasti mieleen Lidl:n soramuseo mainos, mutta tämä museo on ihan oikeasti näkemisen arvoinen. Sieltä esitellään suomalaisia ja ympäri maailmaa löytyneitä kiviä. Esim. smaragdi Tansaniasta. Ja sisäänpääsymaksu on vain 2e!
Viimeinen päiväkohteemme oli Vedentaustan vanhalta koululla toimiva Ponimaa. Ja siellä lähinnä kiinnosti Villa Kaaos, hevosaiheinen taidenäyttely. Ostimme kuitenkin myös sisäänpääsyn kotieläinpihaankin, kun nyt kerrankin olimme paikalla. Näyttelyssä oli taulujen lisäksi keinuhevosia, koruja ja yleensäkin kaikenlaista tavaraa, mikä nyt vähänkin oli hevosaiheista. Näyttelypaikka oli ihan hieno, vanhan koulun vintti. Se loi näyttelylle omanlaisen tunnelman. Eläinpihasta olen lukenut ihmisten blogeista ja sitä on hehkutettu ihanaksi. Meitä se ei aivan vakuuttanut, en henkilökohtaisesti välitä sekavasta romuromantiikasta. Eläimiä oli paljon. Kaneja, kanoja, riikinkukkoja, minisikoja, alpakoita, supikoiria, kettu ym. Tähän ikään on tullut pupuja nähtyä ja muitakin elukoita niin paljon, ettei oikein enään jaksa innostua.

Villa Kaaos

Minisika Ponimaassa

Ponimaan omistaja oli erittäin ystävällinen. Ehdottomasti lapsiperheiden paikka ja järjestetäänhän siellä ratsastusleirejäkin.
Ei muuta kuin kotiin syömään ja pesemään päivän hiet pois. Illalla otettiin suunta kunnan rantasaunalle. Tai siis vanhan Kuhmalahden kunnan. Siellä rantajazzit. Polkupyörän koriin mukaan pieneen pulloon viiniä ja pari pikaria. Olimme iloisesti yllättyneitä bändin tasokkuudesta. Nimi meni minulta ohi ja sitä ei mainittu tapahtuman ilmoituksessakaan. Bändi soitti omia sovituksiaan Olavi Virran tuotannosta ja vanhahtavaa, swing-tyyppistä musaa. Heillä oli myös pari laulusolistia, joista toinen myös toimi juontajana. Vehkajärven martat vastasivat puffetista. Aivan häkellyin kahvipöydän tarjonnasta, oli meinaan sen seitsemää sorttia! Kuvaa en päässyt ottamaan, tuli juuri bändin tauko ja ihmiset ryntäsivät kahviostoksille.

Bändi esiintyi saunan terassilla

Ilta oli mitä ihanin. Upea ilta-aurinko ja järvi aivan tyyni. Musiikki jotenkin kaikui kivasti rannalla. Oli rentouttavaa istua beiben kanssa biitsillä, katsella hyväntuulista jazz yleisöä, nauttia laadukkaasta soitosta ja siemailla omatekoista raparperiviiniä. Aah! Kyllä suomalainen kesä voi olla ihana!

Jazz juomaa!

Jameista polkastiin vielä paikalliseen, Pitkä-seppä, baariin juomaan yhdet oluet. Kulttuuriahan sekin on!
Sunnuntaina oli vielä tarkoitus käydä oman kylän taidekohde. Teemu Luodon luotsaama, Kuhmalahden taidepappila. Kesän näyttelyn nimi on "Eläimellistä menoa". Päivä oli myös omistettu lapsille, nimellä "Rakkaudesta eläimiin". Pyörillä mentiin ja oltiin paikalla heti tapahtuman alettua. Kierros aloitettiin taidepolulta joka oli taas kerran niin pettymys. Samat savinaamiot vuodesta toiseen, ryteikön keskellä. Tytär kävi pienempänä  taideleireillä pappilassa ja ollaan vierailtu melkein vuosittain näyttelyissä ja syksyisin järjestettävissä Taiteiden yö- tapahtumassa. Tunnelma latistui taas kerran nokkosten poltellessa nilkkoja. Ihmettelimme, ei polulla ainakaan mitään lapsille ollut. Aittarakennuksessa oli Jenni Tienahon, pajuista hevosia. Tai siis kuvia niistä teoksista, niiden sijaintipaikat ja hinnat. Olisi ollut kiva nähdä teokset ihan livenä. Kuvissa olivat kyllä upeita.

Tämä esitti merihevosta tai jotain sellaista...

Aitan yläkerrasta kuului niin ärsyttävää joikua että! Syykin selvisi, pupukuorohan siellä ulisi. Jos joskus haluaisin kiduttaa jotakuta, hankkisin tämän teoksen välineeksi.

Onneksi kuvassa ei ole ääntä!

Ulkonäyttelyn parasta antia olivat ehdottomasti Teemun savieläimet. Ne ovat niin ilmeikkäitä ja persoonallisia. Koska näyttelyn teema oli eläimet, olisin toivonut että Teemu olisi tehnyt niitä lisää.

Teemua parhaimmillaan

Toisenlaista Teemua

Oltiin jo aika kypsiä sisälle mennessämme, mutta näyttely siellä pelasti paljon. Varsinkin Elina Kujansuun lehmätaulut. Ne olivat tehty pleksille öljyväreillä ja lyöntimetallilla. Upeita! Näyttely muutenkin miellytti silmää.

Elina Kujansuun Lehmiä

Samuli Heimonen "Haamusärky"

Jukka Tuomisen lintutauluja

Taidepappila

On kuitenkin hienoa, että löytyy ihmisiä, jotka vuodesta toiseen jaksavat pistää pystyyn tapahtumia ja näyttelyitä kaiken kansan huviksi. Kaikkia ei voi miellyttää, mutta vaikka olenkin välillä hieman kriittinen näkemääni ja kokemaani, sain kyllä upeaa hengen ja sielun ravintoa paikoista joissa kiersimme. Ja kaikki paikat olivat aivan lähellä!

Ja onnittelut kaikille naistenviikon nimipäiväsankareille!

My little pony!

Lilli-pulla



14. heinäkuuta tuli tasan kaksi vuotta siitä kun jouduimme lopettamaan Lilli ponimme. Olimme vieneet sen astutettavaksi ja se sairastui rajuun ähkyyn. Haimme sen kotiin ja lukuisten letkutusten jälkeen sen tila heikkeni niin, että pyysimme eläinlääkäriä päästämään sen tuskistaan. Lilli nukutettiin kotipihaan ja haudattiin Sara-hevosen viereen.
Olin jo aamulla pyytänyt miestäni soittamaan kaivinkoneen kaivamaan hautaa. Tiesin, että Lilli ei selviä. Se oli aina ollut niin terve. Tilanne oli kaikessa karmeudessaan aika korni. Tyttärellemme oli tulossa kavereita saunomaan ja grillailemaan. Oli vähän hoppu saada vedettyä poni kuoppaan ennen kuin nuoriso saapuisi! Sitten vielä kanyylistä pihaan valuneet veret piti pestä, ettei muut eläimet niitä lipoisi. Siinä kun saattoi olla lopetusainetta. Silmät kyynelissä ja räkä nenästä valuen siinä sitten ponia haudattiin.
Me kun ei juuri kotoa yöksi lähdetä, mutta kuinka ollakaan, juuri tälle päivälle meillä oli hotellihuone varattuna Mikkelissä. Koska tyttärelle oli tulossa tukijoukkoja lohduksi, me päätimme, että tekisi varmasti hyvää lähteä kotoa pois. Nyt kun tallikin oli tyhjänä...
Matkalla Mikkeliin pysähdymme syömään eräälle huoltsikalle. Meidän molempien silmät ja koko naamat oli hiukka turpeena koko päivän itkusta. Vessassa peiliin katsoessa ajattelin että ihme, jos ei kukaan tule kysymään, onko kaikki kunnossa. Mutta ei tullut. Jätskiä ostaessa, kassaneiti katsoi hieman pitkään, mutta toivotti vain hyvää päivän jatkoa.
Lilli oli hankittu meille tyttären raviponiksi, mutta sillä meiningillä, että vaikka raviharrastus loppuisi, Lillistä ei luovuttaisi. Se oli aivan hurmaava pikku otus. Meille tullessaan se oli niin lihava, että vesi teki lätäkön sen selkään! Se oli kuitenkin upea luonteinen ja osaava. Vaikkei sillä huikeita ravivoittoja tullutkaan, se oli tyttären mahtava kisakumppani!
Lillin kuolema jätti shetlanninponin kokoisen aukon sydämeeni. Ensin ajattelin, etten jaksa omaa ponia enään. Aika kultaa muistot ja ajatus ponin hankkimisesta on itänyt mielessä jo jonkin aikaa. Hevoskoon tavarat olen jakanut ystävieni hevosten käyttöön, mutta shettiskamat ovat yhä edelleen valjasvaraston virkaa toimittavassa leikkimökissä. Odottamassa, että jos sittenkin...
Pari viikkoa sitten se tapahtui! Meille ostettiin shetlanninponi! Lilla Myy, 5-vuotias tamma. Kutsumanimeltään Lillis!



Lillis ja kummityttö hoivaa



Olin vähän ajatellut että ostaisin ruunan tai orin. Ja nuoremman. Ite ajolle opettaisin ja niin edelleen. Ja Pirkanmaan alueelta kattelisin. Poni löytyi Liedosta, ei ihan tästä nurkilta. Käytiin Okra reissulla katsomassa sitä ja kun suostuivat tuomaan, niin se oli siinä!
Kahdessa vuodessa vieraantuu hevosen pidosta ja on muutenkin ollut molemmin puolista totuttelua toisiimme. Mutta Lillis on reipas, rohkea ja utelias luonteeltaan. Niillä pärjätään jo pitkälle. Onneksi kummityttö sattui olemaan meillä kun poni tuli, sain sopivan "uhrin" selkään laitettavaksi. Ja viikko sitten sain kärryni lainasta takaisin. Naapurin pellolla ollaan "tyypitelty".

Hyvin kulkee!

Vähän ponista löytyy A-luokan lihansyöjää, minua on purtu pariin otteeseen ja tyttöäkin kerran. Ja ruokinta tilanteissa ei meinata kunnioittaa ihmistä, vaan "tullaan ottamaan". Ollaankin työstetty näitä juttuja ja poni alkaa jo pikkuhiljaa huomaamaan, ettei leipää/ruokaa saakaan vasta kun ollaan "nätisti.
Muuten on oppinut hyvin seisomaan sitomatta paikoillaan ja tuntuu nauttivan kaikenlaisesta touhuamisesta. Täytyy vain itsekin muistaa, että likka on vielä nuori ja siksikin välillä niin kärsimätön.

Juoksutuskin sujuu!

Poni on nyt yhteislaitumella meidän lehmien kanssa. Kyyttö-kuningatar Hehku on hieman nyrpeä ja tarpeen mukaan näyttää "kaapin" paikkaa. Kyllikkiä kiinnostais leikkiä, mutta taas Lillis ajaa sen pois. Kaikilla on tilaa väistää toisiaan ja kyllä sen huomaa että, seuraa se on huonokin seura!

Hehku vahtii ruokakuppia niin, ettei Lilliksellä ole sinne asiaa!

Tämän lähemmäs suomenhevosta en varmasti koskaan pääse, enkä edes välttämättä haluakaan. Minulla on suuria haaveita pikku liinaharjani suhteen. Aion jossain vaiheessa teettää sille länget ja ajaa sillä pientä työajoa. Pientä rekeäkin olen alkanut katsella. Kaikilla hevosillamme olemme rotuun ja kokoon katsomatta ajaneet reellä ja tehneet pikku metsätöitä.
 Olen 43-vuotias ja jos Lilliksen kanssa käy parempi säkä ja se saa elää terveenä, siitä on minulle ajoponia ja ystävää lopuksi elämäkseni!

Hei heinähulinaa ja muuta talveen valmistautumista

Naapureiden heinäseiväs romantiikkaa

Viime viikko oli varmasti yksi tähänastisen elämäni fyysisesti raskain. "Helppoa kuin heinänteko"- sanonta on varmasti jonkun erittäin sairaan huumorintajun omanneen ihmisen aikanaan keksimä lausahdus! Koska sitähän se todellakaan ei ole! Jotenkin vain heinätöistä annetaan sellainen romanttinen kuva.
 Meillä pientilallisina ei ollut kaadettuna omaa heinää, joten olimme yhden päivän heinätalkoissa ystäviemme tilalla. Osa talkooporukasta oli pellolla tekemässä kuormia ja muutama henkilö paaleja latoon järjestämässä.



Noin viisisataa paalia ladossa


Onneksi ladossa oli nosturikoura jolla saatiin paalit purettua kärryiltä ja nosteltua lähemmäksi. Mutta kuitenkin, kun on muutamaan "mieheen" järkkäillyt tuhansia paaleja, alkaa se jo jossain lihaksessa tuntuakin.
No, ei ne heinätyöt tähän loppunut. Naapurin pellolta kävivät lähistön lihakarjatilalliset tekemässä heinää. Heiltä meni yksi pyöröpaali rikki ja he kysyivät meiltä että ottaisimmeko sen. Ja kyllähän se meille kelpasi! Se ei vain ollut kuivaa, vaan meidän piti se purkaa ja levitellä vielä kuivumaan. Meidän pikku-Massikasta peräöljyt kiehuivat kun paalia raahattiin pellolta pihaan. Hieman hirvitti, kun ei edes eturenkaat osuneet maahan koko matkaa, niin painava se paali oli.



Näin sitä mennään!



Kahdestaan sitä paalia punnerrettin tyrät rytkyen kumoon ja kieritettiin auki. Ja parin tunnin välein käytiin pöyhimässä, jotta saataisiin kuivaksi ja latoon ennen sateita.

Uskomattoman paljon heinää yhdestä paalista!

Jo vuosia olemme hakeneet heinämme samasta paikasta ja koko viikon odottelimme kutsua heinätöihin. Sunnuntaina lähdimme hakemaan heinäpaalejamme pellolta. Meidän onneksemme, heillä oli ollut tarpeeksi talkooväkeä, joten meidän ei tarvinnut kuin hakea heinät. Sateenuhka oli seuranamme koko matkan, mutta saimme paalit kuivina latoon.



Heinää ja lisää heinää!

Voisihan heinänsä kai helpomminkin hankkia. Mutta pienviljelijän heinät on korsina maailmalla. Ja koneet ja peräkärryt on pieniä. Me tuherretaan heiniemme kanssa viikkotolkulla, kun toiset tosiaankin tekee tuhansia paaleja päivässä! Kahdestaan, ilman talkooväkeä. Ja eikä tässä vielä kaikki! Kun samaan aikaan heinäsouvin kanssa yrittää saada polttopuut liiteriin ja matotkin pitää saada pestyä ja kuivaksi.

Isän matot pestynä, polttopuu-urakka taustalla

Vielä pari klapia heiteltävänä!

Klapihommissa on todellinen käsityön leima. Jokainen puukalikka on käynyt moneen otteeseen käsissä, puun kaatamisesta takan sytyttämiseen. Meidän puuliiteri on vanha heinälato, eikä välttämättä kaikkein käytännöllisin täytettävä pienine oviaukkoineen. Puut on heiteltävä muutama kalikka kerrallaan ja katsottava että osuu oviaukosta sisään. Kipeä kuhmu takaraivossani muistuttaa minua eräästä klapista joka palasi takaisin!
Sunnuntai-iltana, klo 22.30, olin NIIN väsynyt. Pesulla käytyäni olin saanut pienen rippusen ihmisyyttäni takaisin. Mutta silti voimat olivat aivan lopussa. Hiuksia harjatessani, harja tökkäsi takkuun ja minulla ei ollut voimia irroittaa sitä. Kyyneleet alkoivat valumaan silmistäni, vaikka minua ei edes itkettänyt, olin vain niin väsynyt! Harvoin ihminen vetää nykyään itseään näin loppuun töitä tehden! Seuraavana päivänä kuitenkin uskomaton hyvän olon tunne, vaikka lihakset sairaan kipeänä, siitä että eläinten ruuat turvattu ja polttopuut suojassa! Saa vaikka talvi tulla!



Luonto lähellä

Maariankämmekkä

Yksi parhaista asioista maalla asumisessa on se, että kun metsään haluat mennä nyt, niin ei tarvitse kuin astua ovesta ulos. Kaupunkilaislikkana en ole koskaan ollut ulkoilmaihminen. Päinvastoin! Kotoa pois muuttaessani, en omistanut edes talvikenkiä, saati saappaita. Kerran sitten kävi niin että autoni hyytyi työpaikan parkkikselle 30 asteen pakkasessa. Siinä sitten kävelin pari kilsaa kaverilleni yöllä, jaloissani siihen aikaan niin muodikkaat purjehduskengät! Sen jälkeen olen alkanut hankkimaan hieman käytännöllisempiä vaatteita maaseutu olosuhteisiin. Ja saappaatkin ovat nykyään jaloissani päivittäin!
Meidän pihasta pääsee suoraan metsään ja pelloille. Se asia on helpottanut kaupunkilais minäni muuttumista maalaiseksi. Eläimillä on ollut myös suuri osuus asiassa. On ollut niin vaivatonta lähteä hevosella maastoon ja koiran kanssa lenkille omasta pihasta. Vuosien varrella on myös tullut hankittua lumikengät ja niillä tarvottua kilometri tolkulla umpihangilla. Hiihdettyäkin tuli silloin kun tytär oli pieni. Marjastanut olen jonkun verran aina, mutta viime vuosina olemme alkaneet hieman sienestämään. Ja niitäkin löytyy aivan läheltä!
Mieheni on maalta kotoisin. Minun mittapuullani aivan mettästä! Minä taasen ison kaupungin keskustan kasvatti. Meidän eron huomaa kun lähdetään metsään. Vaikka minäkin olen jo kokenut metsän kulkija, jalkani tarttuu juuriin ja risuihin. Melkein joka reissulla kaadun ainakin kerran. Mieheni taas kulkee kuin hirvi. Hänen ei tarvitse katsoa jalkoihinsa, niinpä saa paljon enemmän elämyksiä ympäriltään kuin minä joka tuijotan vain sitä mihin astua. Hänellä on myös jokin yliluonnollinen suuntavaisto, minä eksyn heti! Lähi metsiköt kolusin aikanaan Sara-hevosellani, se osasi aina kotiin.
Aina välillä, kun uskaltaa kohottaa katsettaan jaloistaan, voi löytää jotain hienoa. Kuten viime viikolla olimme koiran kanssa metsälenkillä, löysimme todella paljon maariankämmeköitä. Nämä pienet orkideat ovat aivan ihastuttavia! Parikymmensenttisen varren päässä muutaman sentin mittainen kukkaterttu jossa useita pikkuriikkisiä kukkia. Vähän konttaamistahan se vaatii että niitä pääsee ihastelemaan. Mutta luonnon edessä on joskus hyvä olla nöyrä!

Ikkupikku sammakko!

Erikoisiin asioihin voi törmätä myös ihan pihapiirissä. Mukulana tuli usein pyydysteltyä sammakon poikasia tai äidin iloksi tulla kotiin purkin kanssa joka oli täynnä kutua tai nuijapäitä. Melkein joka muksu on ollut jossain vaiheessa kiinnostunut sammakon eri kehitysasteista, vaikka aikuiset sammakot inhottaisivatkin. Kummityttö oli meillä ja hän pyydysti ojan penkalta sammakonpoikasen. Kun laitettiin sammakkoa takaisin ojaan, huomattiin että siellä oli nuijapäitä takajaloilla, poikasia pienellä pyrstön tyngällä ja valmiiksi kehittyneitä pikku sammakoita. Trilleriäkin oli, kun hämähäkit väijyivät veden pinnalla nuijapäitä ja odottivat että ne nousevat pintaan. Argh! Toisella ojalla oli nuijapäitä joilla ei ollut vielä jalkoja. Mielestäni tämä oli outoa. Onko tämä sateinen alkukesä saanut sammakot kutemaan useampaan otteeseen. En muista koskaan nähneeni näin monessa eri kehitysvaiheessa olevia sammakoita.
Lapsien kiinnostus luontoon on mukaansa tempaavaa. Ihmetyttää miten he huomaavatkin kaiken mielenkiintoisen. Jotenkin se on tulee heiltä luonnostaan, aikuisen pitää keskittyä havainnoimaan ympäristöään. Minun ainakin on lasten kanssa helppo innostua ryömimään ja tutkimaan maan tasalle jotain kasvia tai ötökkää. Se on sitten toinen juttu miten sieltä ylös päästään!
 

Okra messuilla

Perinneoluen valmistusta

 Tykätään välillä käydä messuilla. Keväällä oltiin Piha- ja puutarha messuilla Tampereella. Erä messut tsekattiin Riihimäellä viime kuussa. Keskiviikkona aukesivat Okra maaseutunäyttelyt
Oripäässä. Ne olivatkin meille uusi tuttavuus. Farmareilla ollaan käyty useampana vuonna, jos ne ovat olleet inhimillisen ajomatkan päässä. Maaseutumessuilla meitä kiinnostavat lähinnä eläimet, vanhat perinteet ja -koneet. Kädentaidot ja ruoka. Metsästys ja riistatalous. Eli vähän kaikki!

Viljan kylvöä hevospelillä

Sää oli mitä karmein! Lämpöä alta 10 astetta, törkeen kova tuuli ja vettä oli ilmassa koko ajan sellaisena tuhuna. Toppatakki ei olisi ollut liioittelua, mutta kun kerrankin kotoa lähetään ihmisten ilmoille niin oli vähän parempaa päällä. Jäässä siis oltiin. Mutta minullapa oli onneksi jäänyt JUHANNUKSESTA karvahansikkaat kassiin, niin ainakin sormet pysyi lämpöisenä. Sadetakit päällä, huput päässä paineltiin meneen pitkin messualuetta. Ongelmana minulla oli että huppu tuli kokoajan silmille ja aikani meni siihen, että yritin nähdä missä beibe menee!

Mikäs tappi se siinä on?!?

Perinneoluen valmistus oli mielenkiintoista. Sahdin valmistus on ollut mielessä pitkään, muttei olla vaan saatu aikaiseksi. Sitä messuilla maisteltiin ja taas kerran päätettiin sitä tehdä, mutta saas nähdä.

Lehmillehän täytyi käydä jutustelemassa. Kyl oli kauniita rouvia! Ja isoja! Sitä aina unohtaa kuinka isoja ne ovatkaan kun Hehku on niin pieni. Vähän olin pettynyt kun lehmärotuja oli esillä niin vähän. Ja muutenkin eläimiä olisi saanut olla enemmän. Hevosia nyt oli jonkin verran, pari alpakkaa ja lammasta. Mutta minun lapsenmieleni olisi kaivannut enemmän!                                                          

Kelistä huolimatta, porukkaa oli kuin "pipoo" ja ruokapaikat tietysti tupaten täynnä. "Fiksuina" ihmisinä olimme käyneet syömässä heti kun paikan päälle saavuttiin. Mutta kun kahvittelemaan oltiin menossa, ei mihinkään mahtunut. "Teikö veit" juotiin vilusta väristen ravintelin ovensuussa. Mutta kyllä messuilla kivaa on ja paljon nähtävää!                                                                                            

                                                        

Tää viilisika oli mainio persoona!