Okonomiyaki ja Momofuku. Emäntä on huomaamattaan trendikäs!

Mauri ei liity juttuun mitenkään. Se vaan ottaa ulkona arskaa, kun mä bloggaan!

Minun ruuanlaittoni perustuu yleisesti hyväksi todettuihin ruokiin. Olen joskus sanonutkin laittavani sellaista "rustiikkista maalaisruokaa". Pataruokia, laatikkoja, kastikkeita ja keittoja. Sellaisia lapsuuteni ruokia.
Mutta koska olen sairaalloisen kiinnostunut ruuanlaitosta ja raaka-aineista, haluan kokeilla kaikenlaisia minulle uusia "juttuja". Usein ne kuitenkin jäävät kerran kokeiluksi ja palaan vanhoihin "tuttuihin".
Viime viikolla posti toi minulle Maku-lehden näytenumeron. Lehti oli pääsiäisnumero ja täynnä rahka- ja kananmunareseptejä. Oli siellä myös pari kiinnostavaa artikkelia: Versova puutarha kertoi Kotipellon puutarhasta, jossa kasvatetaan versoja ravintoloille ja kauppoihin. Toinen oli : Autolla Gotlannissa. Rakastan etelä-Ruotsalaisia maisemia, samoin Englannin nummi- ja maalaismaisemia. Kumpiakaan en ole nähnyt, ainakaan vielä.
Koska niitä kananmunia pukkaa, kiinnitin huomioni lehdessä oleviin kahteen reseptiin. Marinoituihin kananmuniin ja japanilaiseen kaalipannukakkuun. Olin tietämättäni heittäytynyt trendikkyyden aallonharjalle!

Okonomiyakin reseptin huomasin lehden osiossa: Kokkaa kahdelle! Siinä oli ohjeita kahden viikon arkiruokiin kahdelle hengelle. Muutama hyvä resepti oli, joita aion kokeilla!
Tietämättäni olevani trendikäs, Okonomiyaki kiinnitti huomioni, koska minulla oli iso kaali, porkkanoita ja niitä munia.  Muutkin raaka-aineet löytyivät, tuoretta chiliä lukuunottamatta. Mutta paprikaa oli ja kuivattua savuchiliä. Ja kaalia rakastavana ihmmeisenä, tätä oli pakko kokeilla!

Maku-lehden ohjeessa, kasvikset raastettiin ja sekoitettiin muna-vesi-jauhoseokseeen. Koska tähän aikaan vuodesta, kaali ja porkkanat ovat aikas kuivia, minä kuullotin kaikki kasvikset ennen massaan lisäämistä. Lisäksi minä laitoin kuivattua lehtikaalia munamassan joukkoon. Sitä kun sattuu olemaaan kaapissa vielä huru mykke!

Kesällä tätä voi kokeilla niin, että laittaa rehut ihan raakoina. Ja kokeilenkin!
Tässä minun versioni ohjeesta.:

OKONOMIYAKI 2-3 ann.

• 300g valkokaalia
• 2 porkkanaa
• 1 sipuli
• pari valkosipulinkynttä
• 1 chili tai
• 1/2 punainen paprika ja kuivattua savuchiliä maun mukaan
• 1 rkl tuoretta inkivääriä raastettuna
• 2 kananmunaa
• kourallinen kuivattua lehtikaalia 
• 2 dl vehnäjauhoja
• 1 1/2dl vettä
• 1rkl soijakastiketta
•  rypsiöljyä paistamiseen

Lisäksi:

• shiracha-kastiketta
• seesaminsiemeniä

Leikkaa kaali tosi ohuiksi suikaleiksi. Kuori ja raasta porkkanat. Silppua sipulit. Suikaloi chili/paprika. Raasta inkivääri.
Kuullota vihanneksia öljyssä pannulla hetki, niin että ne hieman pehmenevät. Siirrä kasvikset pois pannulta jäähtymään hetkeksi, esim. lautaselle.

Riko munien rakenne kulhossa. Sekoita joukkoon vesi, jauhot, soija, (kuivattu chili), kuivattu lehtikaali hieman murskattuna ja kasvikset.

Kuumenna öljyä pannulla. Voit paistaa koko massan kerralla, tai kahdessa-kolmessa erässä. Paista miedolla lämmöllä muutamia minuutteja per puoli.

Jos paistat koko massan kerralla, pannukakku on helppo kääntää kattilan kannen avulla. Laita paistinpannun kokoinen kattilan kansi pannun päälle. Käännä pannu ylösalaisin niin, että pannari jää kannelle. Liu'uta pannari takaisin pannuun ja paista kaunis, ruskea pinta toisellekkin puolelle.
Tarjoa okonomiyaki shirachan ja seesaminsiementen kanssa. Minä muistin seesaminsiemenet vasta kun oltiin jo syöty!

No, mitäs mieltä tästä oltiin:
 Joo-o! Ihan hyvää. Mutta voisi olla parempaa varhaisvihanneksista.
Minä paistoin koko massan kerralla. Seuraavalla kerralla voisin kokeilla paistaa erissä. Ja se shiracha-kastike... se vasta tujua onkin! Vähän niinkuin hiki virtas! Beibellä oli huulet rohtuneet ja ne punoitti ruuan jälkeen, ihan kuin hänellä olisi ollut huulipunaa! ='D

Olin lueskellu netistä vähän juttua okonomiyakista ennen ruuan valmistamista, koska moisesta en ollut ennen kuullut. Yhdessä ohjeessa schiracha-kastike oli sekoitettu majoneesin kanssa. Meillä ei sattunut majoneesia kaapissa olemaan, enkä jaksanut alkaa sitä tekemäänkään. Ensi kerralla kyllä sekoitan shiracha-soossin johonkin, mikä sitä hieman miedontaa!

Okonomiyakin kanssa syötiin focacciaa. Trendikästä sekin, eikös! Reseptin otin täältä, Hellapoliisin blogista. Tein ohjeen kaksinkertaisena. Nesteenä käytin heraa, mikä oli jäänyt munajuuston teosta. Täytteeksi tökin sitä munajuustoa, punasipulia ja salvian lehtiä.

 Oli eka kerta kuin focacciaa tein. Ihan jees -makuista!

Okonomiyaki on perinteikäs pikaruoka Japanista. Nimi tarkoittaa "se mistä pidät paistettuna". Täältä löydät mielenkiintoisen jutun ruuasta. Olisi kiva päästä joskus maistamaan sitä ihan Japanissa!


Marinoituihin kananmuniin törmäsin jossain nettijutussa jo viime syksynä. Ne jäi silloin kokeilematta. Mutta viime viikkojen aikana kansa on suorastaan kohissut marinoiduista munista Momofukun tapaan. Jopa Ylen uutiskynnyksen munat ylittivät ja aamuteeveessä niitä valmistettiin ja maisteltiin.

Marinoitua kananmunaa...

... Momofukun tapaan!

Momofuku on amerikkalais-austraalialainen trendiravintola New Yorkissa. Ja sieltä tämä munaresepti on lähtenyt leviämään ympäri maailman. Tai ainakin tänne suomeen...
Marinoituja kananmunia tarjotaan tietääkseni japanilaisen Ramen-keiton lisukkeena.
Tässä samaisessa Maku-lehdessä ne munat tulivat vastaan minua, jutussa: 9 x muna. Nyt jos koska oli pakko niitä testata.
Ohjeen voit käydä katsomassa vaikkapa täältä. Tai googlettamalla; Momofuku munat tai marinoidut kananmunat. Johan linkkiä alkaa pukkaamaan.
Alkuperäisessä reseptissä käytetään sherryviinietikkaa. Se voi korvata balsamico- tai punaviinietikalla. Minä käytin jälkimmäistä.
Ohjeessa munien keittoaika on 6min 50 sek. Minun kanojeni isoille munille se oli ihan liian vähän. Ne jäivät liian raa'oiksi, vaikka olivat huoneenlämpöisiä mennessään keitinveteen.

Ja sitten oli vielä yksi ongelma! Kun minun munat ovat niin tuoreita, ettei niistä tuppaa kuoret lähtemään irti. Vaikka kuinka kylmään veteen ne laittaisi keiton jälkeen! Nytkin hain lunta ulkoa, mutta ei. Joten minun Momofukuistani ei tullut kovin kauniita!

Keitetyt munat jäissä!

Tästä yksilöstä irtos kuori parhaiten!

Munat soijakylpyyn!

Paino päälle ja jääkaappiin!

Nooh, mitäs näistä meillä tykättiin:

Beiben sanoin: "Maistuu suolaiselle ja etikkaiselle. Ei pahaa." Yhdyn Beiben sanoihin.
Me maisteltiin niitä pelkiltään, leivän päällä ja salaatin kera. Ei vain vakuuttanut! Minä kun en kylmästä munasta muutenkaan pidä. Se pitää olla juuri keitettyä ja lämmintä syödessä. Varsinkin tuollainen puolikankea tapaus!

Ei mikään kaunis muna!

Näyttää siivutettuna ihan pilaantuneelta! ='D

Salaatissa vähän paremmalta!

Ja kynttilänvalossa lähes täydelliseltä!

Minuun ei ole ihan täysillä se lehtikaalivillityskään purrut, vaikka sitä melkein joka kesä kasvattelenkin. Mielipiteitäni siitä ja sen trendikkyydestä voi käydä lukemassa täältä.  Joten yhteenvetona voisikin sanoa, ettei trendikkyys ole minua varten. Vaikka välillä sitä vahingossa olenkin! ;D

Päivä pilkillä ja mietintää luonnossa selviytymisestä ja onnellisesta elämästä!

Meille on tullut viime vuosien aikana tavaksi käydä pilkillä. Ei nyt mitenkään viikottain, mutta aina silloin tällöin.
Ollaanhan me molemmat kakarasta saakka pilkitty. Beibe enemmän kuin minä, onhan hän maaseudun kasvatteja. Mutta ei hänkään mikään intohimoinen kalastaja ole ollut.
Minun perheen miehet, isäni ja veljeni, ovat kalastelleet aina. Mutta kyllä minäkin olin mökillä mukana pilkkimässä aina silloin tällöin. Ja kavereiden kanssa kesällä soudeltiin paljon ja ongittiin samalla.
No, joka tapauksessa, pilkkiminen on pikku hiljaa tullut osaksi talvista elämäämme. En kyllä tajua miksi, koska me ei juuri koskaan saada kalaa. Beibe saa joskus jonkun sintin, mutta minä en edes muista, olenko saanut yhtään viime vuosien aikana. Ihan järjetöntä touhua!
Silti me aina välillä hinataan ruhomme jäälle. Minä hinaan, Beibe liikkuu ihan ketterästi!
Olenkin miettinyt, että me tehdään tätä kai siksi, kun me tykätään olla ulkona luonnossa. Ja olla toistemme kanssa!
Beibe kyllä pääsisi paljon helpommalla, kun kävisi yksin. Hänen ei tarvitsi jännittää minun selviytymistäni. Mutta hän on vain todennut, että koska sitä kalansaannin jännitystä ei ole, niin onhan se jännää seurata, miten minun jalka nousee kaatuneiden puunrunkojen yli. Tai selvitäänkö reissusta kutsumatta MediHeliä paikalle, jos katkon kinttuni jossain metsäjärven kivikkoisilla rannoilla. Ehkä hänelle vain tulee sellainen sankariolo, kun hän selviää reissuista tälläisen kampuran kanssa. Tai sitten hän on outo masokisti!
Beibellä on ollut pitkään haaveena, että hän veisi minut eräälle metsäjärvelle. Jonain kauniina talvipäivänä.
 Pakojärvi on tuo järvi ja sen sijainti on keskellä "ei niin mitään", jossain Oriveden puolella. Sinne olisi kulku sellaista umpeen kasvanutta polkua.  Eihän reitin pituutta ja haastavuutta minulle kauheasti avattu ennen reissua. Puhui vaan isoista ja tummista ahvenista, mitä sieltä saataisiin. Luetteli henkilöitä, jotka niitä olivat saaneet ja hän itsekkin oli poikasena niitä onkinut.
Järven nimen sanotaan tulevan siitä, että Isovihan aikaan seudun asukkaat piiloutuivat järvelle. Totta tai tarua, mutta että sellainen järvi!

Viikolla Beibe kysyi, onko viikonlopulle mitään suunnitelmia. Ei ollut, joten sovittiin, että lauantaina lähdetään eräretkelle Pakojärvelle.
Kuin alustukseksi reissulle, kävimme edellisiltana katsomassa elokuvan "The Revenant". Elokuvan, josta Leonardo Di Caprio sai vihdoin sen ensimmäisen Oscarinsa.

Irish coffee ennen elokuvaa!

Leffassa majavanturkisten pyytäjät joutuvat pakenemaan intiaaneja. Pakoreissulla Leonardon esittämä tyyppi, joutuu karhun raatelemaksi. Erinäisten tapahtumien jälkeen, hänet jätetään yksin metsään kuolemaan. Siitä alkaa hänen taistelunsa kuolemaa, luontoa, intiaaneja ja ihmisluonnon pahuutta vastaan. Elokuvan tapahtumat sijoittuvat talveen ja se tuo oman ankaruutensa selviytymiseen.
Elokuvasta sai sellaisen käsityksen, että elämä luonnon helmassa on yhtä kamppailua ja kärsimystä. Mutta silti ne henkilöt siellä sinnittelivät likomärissä vaatteissa, haavoittuneina, nälissään ja koko ajan uusia vastoinkäymisiä kohdaten. Ja tulen he sytyttivät ihan tosta vaan. Ja aina aamulla onnettoman pieni nuotion reppana oli vielä palamassa!

Lauantaiaamuna meillä oli kova meininki. Tehtiin koiralta salaa eväitä ja pakattiin reppuja niin, ettei se huomaa. Koska se ei pääsisi tälle reissulle mukaan! Minusta olisi varmasti Beibelle ihan tarpeeksi huolehdittavaa. Ja Mauria ei voisi pitää yhtään vapaana, koska jänistyskausi oli jo ohi. Olimmehan kuitenkin menossa Maurin metsästyshoodeille. Sitä vinkumista ei jaksaisi kukaan, kun se joutuisi olemaan remmissä koko reissun. Joten koira jäi, minä lähdin tälle reissulle!
Autolla pääsi vajaan parin kilsan päähän järvestä. Kysyin etäisyyden vasta, kun tultiin takaisin. Suojelin ehkä itseäni, koska tällä kunnolla on parempi ettei mennessä tiedä!
Aamuisin olen niin helvetin tönkkö, ettei hyvä tosi! Jalka ei nouse ja selkä on ihan kampura. Vaikka olisinkin ollut jo hereillä useamman tunnin. Yleensä puolen päivän aikaan alkaa helpottamaan.
Auton jätimme erääseen tienhaaraan. Reput selkään ja kiinnitettiin lumikengät reppuihin roikkumaan, varmuuden vuoksi. Hankikantoset olivat aamusta hyvät, mutta jos takaisin tullessa aurinko olisikin pehmentänyt lumen kantamattomaksi.
Mulla otti polulla könyäminen koville. Jalat oli ihan oudot ja puutuneet. Polviin sattui. Beiben selkää tuijottaen etenin kuitenkin päättäväisesti, enkä kitissyt. Beibe piti "tunnelmaa" yllä ja näytti minulle kaikkia kivoja juttuja matkan varrelta. Eläinten jälkiä, hassusti kasvavia puita, linnunpesiä ym. Näytti hänen ja Maurin viimeisen jänistysreissun jälkiä ja kertoi tapahtumia. Oli mielenkiintoista, ihan oikeasti!

Kuusessa kasvaa tuollainen tuuhea osa, jossa on tosi lyhyet neulaset.

Maurin ja jäniksen jälkiä, metsästyskauden viimeiseltä reissulta.

Joissain paikoissa lumi hieman petti askelten alla ja teki etenemistä hankalammaksi. Polulla oli kovettuneet jäljetkin, mutta ne oli ilmeisesti jokun miehen. Askelväli oli niin pitkä, että minun töppöjalkani eivät moiseen harppaukseen yltäneet. Joten töpötin omia polkujani.
Jossain vaiheessa matkaa, edellisen illan elokuvan tapahtumatkin tulivat mieleen. Olin vakaasti sitä mieltä, että minä selviäisin luonnon armoilla talvella, tasan niin kauan kuin eväitä riittäisi. On ne olleet kovia jätkiä ja likkoja, silloin ennen vanhaan!
 Beibekin alkoi yhdessä kohtaa miettimään, että missä se polku menee. Kun oli järvellä viimeksi käynyt reilut kymmenen vuotta sitten. Sanoi vaan, ettei ole pitkä matka. Silloin kysyin, etteikö voitaisi jäädä vain tähän ja asettua maahan makaamaan? Mutta ei, mentiin elukoiden tekemää polkua ja kas, selvisin sitten minäkin sinne järvelle. Tieto siitä, että repussa oli makkaraa, sämpylöitä, kahvia, rahkaa ja suklaapatukat, antoi minulle lähes yli-inhimilliset voimat!

"Kivaa!"

Pakojärvi

Erä-Marke! ='D

Ei muuta kuin toukkaa koukkuun ja Beibe kairasi minullekkin reiän. Yleesä kyllä kairaan itse, mutta kun sattuu olemaan tenniskyynärpäävaivaa molemmissa käsissä, niin hän lupasi tehdä pilkkireiät minullekkin. Että tälläistä naista hän rakastaa! Voi raukkaa!
Ekalla reiällä minulla olikin hieman nypintää, mutta siihen se sitten taas jäikin. Beibeltä vietiin toukka kerran koukusta. Ja tasapaino jäi kiinni pohjaan. Voi sitä jännitystä ja adrenaliiniryöppyä, että saadaanko se irti vai menetetäänkö se! Huh, irti lähti ja selvittiin tästäkin vastoinkäymisestä.
Molemmista päistä järveä kokeiltiin, mutta kyllä ne tummakylkiset ahvenet jäi saamatta. Ehkä kesällä tullaan virvelöimään uudemman kerran. Josko silloin sitten...

Pohjassa kiinni!

Sää näytti kyllä kaikki puolensa. Välillä aurinko räkötti pivettömältä taivaalta. Hetkessä tuuli ujelsi ja lunta satoi vaakatasossa. Kunnes taas tyyntyi ja paistoi. Ja tälläistä se oli sitten koko reissun ajan.
Parin tunnin pilkkimisen jälkeen sytytettiin makkaratulet. Nuotiolla minä olenkin sitten jo ihan kotonani. Juuri mikään ei ole niin hyvää kuin kahvi luonnon helmassa ja nuotiomakkara. Mieli ja sielu lepää, kun saa katsella elävää tulta ja kuunnella sen rätinää.

Rouva saa kohta makkaraa!

Beibe tarkistaa haistamalla, että on varmasti tervasta sytykkeeksi!

Hyödynnettiin jonkun tekemää nuotionpohjaa.

Nuotiolla purettiin taas edellisillan elokuvan tapahtumia. Beibekin ihmetteli sitä, että elokuvassa henkilöt kastuivat jatkuvasti ja silti selvisivät paleltumatta. Siinä samassa hän lähti järvestä laskevan ojan suulta kokeilemaan kalaa. Huuteli vain, että nuotiohan on jo sytytetty. Jos hän putoisi jäihin, vaatteet kuivuisivat hetkessä makkaranuotiollamme. Ihan niin kuin siinä elokuvassa!

Näkymä järvelle kallion päältä.

Jokaista murkkupesää oli nokittu. Tikka kenties...

Syötiin ja juotiin vähän lisää. Beibe poltteli piipua. Välillä kokeiltiin, oliko ahvenet lopettaneet syömälakkonsa. Juteltiin ummet ja lammet. Kohennettiin tulta ja sitä rataa. Oltiin ihan koko päivä järvellä.

Amerikkalaista suklaapatukkaa kahvin kera!

Myöhään iltapäivällä lähdettiin taapertamaan polkua takaisin autolle. Beibe veisteli, että hän kuvaa videon ja laittaa sen Instaan, siitä kun minä ylitän puunrunkoa. Heh heh! Oli kuulemma koomisen näköistä! Minä veistin vitsiä ajatuksesta, että alan järjestämään eräretkiä sellaisille, jotka ovat yhtä kampuroita kuin minä. Ylipainoisille ja huonokuntoisille. Beibe keksi myyvän lauseenkin idealleni; "Jos minä selviän tästä reissusta, selviätte tekin!" Ha haa! =D
Pysähdyttiin katselmaan lumella olevia linnunsulkia. Beibe epäili, että lintu olisi jäänyt saaliiksi. Hetki könyttiin kuusen alla ja sitten jatkettiin matkaa. Yhtäkkiä Beibe huomasi, että kairan teräsuojus oli pudonnut. Minä en ollut mitään huomannut. Beibe lähti takaisin päin suojusta etsimään ja kehotti minua jatkamaan polkua. Hän saisi minut kiinni.

Kovasti on kaiveltu syötävää!

 Pelko lävisti minut. Sanoin Beibelle, että tämä oli sitten tässä. Eksyisin ihan varmasti. Hän vastasi, että seuraat vain niitä jalanjälkiä. Mutta jos ei enään nähdä, heippa sitten! Ja tylysti jätti minut erämaan armoille.
Ei auttanut muuta kuin jatkaa eteenpäin. Parikyt metriä edettyäni, jäljet haarautuivat. Onneksi olin sen verran järjissäni, että lähdin seuraamaan niitä ihmisen jälkiä. Enkä jäniksen!
Enhän mä kauas kerennyt, kun Beibe mut jo kiinni sai. Kairan teräsuojus oli pudonnut siihen, missä niitä linnun sulkia ihmeteltiin.
Loppumatka menikin kommelluksitta. Pysähdyttiin ihmettelemään yhtä torppaa. Beibe kertoi, että siinä oli asunut sellanen vanha guppe, yli 90-vuotiaaksi ihan ittekseen. Se talo oli ihan sellasen vajan tai ulkosaunan näköinen ja tehty tosi ohuesta hirrestä. Ukko oli käynyt kuulemma metsässä kakkimassa riulla, sillä kun ei ollut vessaa tontillaan.

Tälläisessä torpassa on asuttu. Eikä ihan kauhean kauan aikaa sitten!

Vanha omenapuu ratkennut. Puput on silti jättäneet sen rauhaan.

Beibe näytteli minulle, missä hän oli poikasena heidän lehmiään paimentanut. Ja minulla oli hauskaa, kun kuvittelin hänet pikkasena kulkemassa, kypsän näköisenä lehmien kanssa.

Sorkkasaksien puolikkaat hirrenraossa.

Vihdoin päästiin takaisin autolle ja minulla oli ihan selviytyjä fiilis. Ei jouduttu karhun raatelemaksi, pudottu jyrkänteeltä, kohdattu intiaaneja ja kaikki luutkin säilyivät kehossani ehjinä. Ei käynyt kuten siinä elokuvassa.

Illalla kotona valmistauduttiin saunomaan. Beibe lämmitti ulkosaunan ja minä tein meille salaatti-illallista. Otimme salaatin mukaan saunalle ja söimme löylyissä käynnin välissä Eart Hour kynttiläillallisen. Oli kivaa!

Tandoorikanaa, momofuku munaa ja pekoniin käärittyä munajuustoa!

 Vielä vähän spekuloitiin vielä sitä, miten elokuva loppui. Me molemmat olimme käsitelleet sen eri lailla. Sekin seikka oli mielenkiintoista, että emme olleet pitäneet elokuvaa mitenkään erikoisena. Silti se puhutti meitä seuraavana päivänä. Olisiko tämä meidän eräretki pitänyt asian ajankohtaisena?
 Puhuttiin siitä, kuinka kiva päivä meillä oli ollut. Kivaa yhdessä. Jäällä olin kysynyt Beibeltä, onko hän onnellinen? Hän kysyi minulta, "Nyt vai yleensä?". "Yleensä", sanoin minä. "No, kai mä oon", oli vastaus.

Kotona puita pilkkoessaan, hän oli miettinyt kysymystäni vielä uudelleen. Hän tuli siihen tulokseen, että hän on onnellinen. Hänellä on hyvä elämä. Ilman suurempia murheita, rahaa ihan tarpeeksi, ystäviä, rakkautta ja ihana tytär. Elämän perusteet on kunnossa. Arki on sujuvaa!
Aina puhutaan kovasti eläinten hyvinvoinnista. Niiden täytyy saada elää elämäänsä lajityypillisesti ja toteuttaa viettejään. Minä tulin siihen tulokseen illalla, että myös ihmisen täytyy saada elää lajilleen tyypillistä elämää. Ollakseen hyvinvoiva!

Onnelinen ja hyvinvoiva?!? ;D

Tällänen päivä meillä. Hyvä ja onnellinen!