VIIKKO 9
 |
| "Uusi iloinen teatteri ja Neiti Toukokuu!" |
Meillä on kaksi autoa. Toyota Avensiksia molemmat, 1.8 litran koneella, vetokoukulla varustettuja farmarimallisia autoja. Toinen on vm. 2000 ja toinen 2008. Yhteiskunnan mittapuulla vanhoja autoja, toi uudempikin. "Toyota, kun et muuta saa!" 😁
Autoistamme puhumme noilla kuvatekstin nimillä, jotka tulevat rekisterikilven kirjaimista. Myöskin puhumme niistä väreillä, jotka ovat shamppanja ja luumu.
Minä ajan tuolla uudemmalla, luumun värisellä Neiti Toukokuulla enemmän ja Beibe shamppanjan värisellä, vanhalla mutta iloisesti toimivalla hopalla. Jos lähdemme kyläily- tai kauppareissuun, Toukokuulla mennään, kun se on hieman siistimpi. Harrastereissut, heinänhaut, pilkkireissut sun muut, mennään tolla rytösemmällä autolla.
Jokatapauksessa, tarvitsemme kaksi autoa. Me emme pääse julkisilla kulkemaan työmatkojamme, työaikamme ovat sellaiset. Ja jos yhteen suuntaan pääsemme, toiseen suuntaa ei sitten bussin aikataulu sovikkaan.
Meidän työmatka on 16 km/sivu. Eli 32 km/päivä/auto. Olemme eri yritysten palveluksessa nykyään, mutta olimme samalla työnantajalla yhtäaikaa yli 20 vuotta. Yksikkö, missä minä työskentelen, myytiin toiselle elintarvikeyritykselle kolmisen vuotta sitten. Mutta silti olen yhä samassa rakennuksessa töissä, mikä on Beiben työpaikkaa vastapäätä.
No, jokuhan nyt ajattelee, että miksi niillä on kaksi autoa, kun voisivat kulkea samalla kyydillä? No, ei voida, kun meidän työ ajat ovat ihan erilaiset!
Silloin kun olin itse valmisruokatehtaalla töissä, emme juuri koskaan samassa vuorossa. Silloin kun tytär oli pieni, se oli ihan hyväkin asia käytännön syistä. Mutta tyttären kasvaessa ja aikuistuessa, olisimme ihan hyvin voineet tehdä samaa vuoroa. Mutta kun se ei työnantajalle sovi se sellainen!
Joten peräkanaa ajeltiin samalle parkkipaikalle ja samasta portista parin tunnin välein asteltiin "sorvin" ääreen.
Kun minun työni siirtyi tien toiselle puolelle, parkkipaikka pysyi kuitenkin samana. Mutta työajat muuttuivat vielä hassummiksi. Jos oltaisiin kuljettu samalla kyydillä, molemmat olisivat joutuneet odottelemaan jommasta kummasta päästä päivää pari tuntia toista. Että näin! Ei todellakaan ajankäytännöllisistä syistä kannattavaa!
No, nyt kun olen eri työnantajalla töissä, mahdollisuus kulkea samalla kyydillä on pyyhkiytynyt lopullisesti pois. Joten jatkamme kahdella autolla, samasta kotiosoitteesta samalle pysäköintialueelle ajamista viitenä arkipäivänä viikossa yhä edelleen. Ja tiedän, ettemme ole ainut pariskunta näiden kahden suuren elintarvikejätin palveluksessa olevia, jotka tekevät samoin. Joko pakosta, tai omasta tahdostaan!
Onhan yhtenä kesänä tehty tätä samaa touhua kolmellakin autolla. Tytär asui kotona vielä silloin ja pääsi kausityöntekijäksi minun työnantajalleni. Tyttäreni ilmoitti kyllä, että asuu kotona ja hänellä ei ole autoa. Joten hän kulkisi mieluusti äidin kanssa ja olisi samassa vuorossa.
No, kului kaksi viikkoa ja tyttärelle ilmoitettiin, että hänen työaikansa muuttui vuorotyöksi ja minähän tein päivävuoroa. Tyttären työajat eivät sopineet isänsäkkään työaikoihin, joten hekään eivät voineet kulkea samalla kyydillä. Ratkaisuna tähän, ostimme tyttärellemme auton, jonka hän sitten tienesteistään maksoi meille takaisin. Ja niin Leppämäestä starttasi aamuisin kolme Toyotaa kohti ansiotöitämme noin tunnin välein.
Kyllä tämän tapauksen jälkeen menetin kaiken uskoni siihen, että työnantajien kanssa voi sopia yhtään mistään mitään! Itketti ja suoraan sanoen vitutti tälläinen kohtelu! Toisaalta, eihän työnantajan velvollisuus ole järjestää työmatkojen sujuvuutta, mutta olisin kyllä hieman joustoa tässä vaiheessa toivonut.
Tämän meidän perheen, jo vuosikymmeniä jatkuneen peräkanaa samaan paikkaan ajamisesta johtuen, käyrä otsassa kasvaa, kun poliitikot uhmakkaasti solvaavat yksityisautoilua ja sen tarpeettomuutta tässä yhteiskunnassa. Vanhat autot saastuttavat ja tekevät julmetun isoa hiilijalanjälkeä. Sanovat, että pitäisi asua suurissa asutuskeskuksissa, missä julkiset kulkuyhteydet toimivat. Mutta mitäs, kun työpaikka on kaukana kaikesta? Meidän kummankaan töihin ei oikein pääse julkisilla, vaikka tulisi mistä ilmansuunnasta ja asuinpaikasta. Ja työnantajat tekevät pienenkin mahdollisuuden mahdottomaksi sellaisilla työajoilla, jotka eivät julkisella liikenteellä kulkemiseen sovi.
Kyllä meikäläiselle sopisi hyvin hypätä bussiin ja mennä sillä töihin. Meiltä on bussipysäkille matkaa noin 800 metriä, ei paha!
Olen meinaan pitänyt tämän vuoden alusta kirjaa siitä, paljonko minulla menee polttoaineeseen rahaa. Olen ollut aikas tyrmistynyt! Tankkaan aina 60 eurolla ja 7-10 päivän välein. Rahaa on mennyt kahdessa kuukaudessa 420 euroa. Tsiisus! Se on noin yhden viikon käteen jäävä palkka!
Tosin tällä meikäläisen ajamalla autolla käydään muuallakin kuin töissä. Mutta käymme ehkä kerran tai kaksi viikossa isälläni, tyttärellä, isommassa kaupassa, leffassa tai jollain kaverilla. Että ylimääräistä ajoa ei juurikaan tule. Köökäämme vapaa-aikamme aikas lailla tässä ihan lähinurkissa ja kotona.
Beibe ei ole kirjannut bensaostoksiaan, mutta arvionsa mukaan hänelläkin on jo tankkauskertoja kertynyt useita tälle vuodelle.
Onhan tietysti mahdollisuutena myös se, että irtisanoudumme ansiotöistämme ja jäämme ihan vain tänne kotiin ja syrjäydymme. Eläisimme yhteiskunnan varoilla!
Minusta hallitus voisi kyllä kiinnittää huomiota yksityisautoilun tarpeellisuuteen seuraavan kerran siitä puhuessaan hieman laajemmin, kuin kaupunkilaisnäkökannasta. Kaikki työpaikat eivät todellakaan sijaitse asutuskeskusten läheisyydessä ja työnantajat eivät järjestä työmatkatukea. Ei kuljetuksin, eikä työaikoja julkiseen liikenteeseen sovittaen!
Meidän arkea tämä tälläinen autoilla suhailu!
