Sieni-pekoni hässäkkä!

Maanantaina Beibe otti toisen pitkän pojan, Mauri-mäyräkoiran, mukaansa ja lähti metsään. Jäniksen metsästys oli alkanut. Jänistä pojat eivät saaneet, mutta puoli muovikassillista kanttarelleja oli kotiin tuomisina. Hyvä saalis sekin!
Kanttarelli kastiketta tein osasta heti samana päivänä, syötiin perunan ja savulohen kera. Toimi hyvin! Kanttarellit vaan ovat hieman hankalia sieniä, ne kun on oikeastaan syötävä heti, eikä niitä voi kuivata tms. Tosin olen kyllä pakastanut ja siihen ne sopivat hyvin.
Me ollaan vähän sellasia myöhäisherännäisiä sienten syömisessä. Meidän kummankaan kotona ei sieniä ole syöty. Herkkusienet nyt on jotenkin menneet, mutta metsäsienet ovat olleet jotenkin liian voimakkaan makuisia. Mielestäni ne ovat maistuneet vähän siltä, miltä märkä metsä haisee!
Ongelma on ollut varmasti pitkälti siinä, etten ole saanut hyvin tehtyä sieniruokaa. Sienet ovat olleet liian isoina paloina, tuntuen lima lönteiltä suussa. Tai sitten sienten määrässä on liioiteltu ja mikään muu ei ole maistunut ruuassa, kuin sienet. Pikkuhiljaa ollaan tutustuttu kanttarelleihin, suppiksiin ja mustia torvisieniäkin on kokeiltu. Ja tietysti yhdistelty niitä sellaisiin raaka-aineisiin, mistä me erityisesti pidämme. Eli esimerkiksi kermaan, voihin ja pekoniin!
Tänään tein lopuista kanttarelleista sieni-pekoni hässäkkää. Se on yksinkertaisuudessaan mainio lisäke perunalle tai uunijuureksille. Kunnia reseptistä kuuluu ystävällemme Totolle, joka on ymmärtänyt pekoniin käärittyjen, tuorejuustolla täytettyjen herkkusienien reseptin yksinkertaistamisen. Ainekset pilkotaan, paistetaan pannulla ja sekoitetaan keskenään. Ei mitään turhaa askartelua. Söimme vuosia sitten tätä "sienisotkua" heidän luonaan ja siitä tuli meidän perheen vakkari ruokaa!
Tässä siis tulee ohje:
SIENI-PEKONI HÄSSÄKKÄ

• 400g herkkusieniä, kanttarelleja, suppilovahveroita tai mustia torvisieniä
• 1 pkt (140g) pekonia
• 200g tuorejuustoa

Kuumenna paistinpannu kuumaksi. Pilko sienet ja heitä kuumalle pannulle. Paista sieniä niin kauan, että niistä on haihtunut kaikki neste. Sienten paistuessa, pilko pekoni pieniksi paloiksi. Kun sienten neste on haihtunut, pekoni pannulle sienten sekaan. Paista niin kauan, että pekoni on kypsää. Lisää joukkoon tuorejuusto. Sekoittele niin kauan, että juusto on sulanut ja kaikki ainekset ovat sekaisin. Hässäkkä on valmista nautittavaksi!

Paista sienistä kaikki neste kuivalla pannulla

Lisää pekoni ja paista kypsäksi. Sienet ja pekoni saa kyllä vähän
ruskistuakin.

Lisää tuorejuusto "vökeen" ja kun se on sulanut ja kuumennut,
ruoka on valmista!

Valmista hässäkkää, perunan ja naudanlihapihvin kera!

Tämä on taas niitä sarjassa "koiran oksennuksen näköisiä ruokia", mutta jos luottaa ruuan sisäiseen kauneuteen, ei tule pettymään!
Suolaa ja rasvaa ei kannata lisätä, niitä tulee ihan tarpeeksi pekonista ja tuorejuustosta. Ja tuorejuustosta vielä sen verran: maustamaton toimii hyvin, on oma asia haluaako käyttää maustettuja juustoja. Ne ei kauheasti vaikuta loppumakuun. Mutta kevyt juustojen käyttö on turhaa jeesustelua, jos kerran ruuassa on jo pekonia!

Kellarin oven tuunaus!

Meidän sisäeteisestä mennään kellariin. Ovi on sellainen matala ja ontto pahviovi. Se on ollut maalattuna, samalla vaalean roosalla, kuin eteisen seinäkin. Joku vuosi sitten oven yläosa vetästiin liitutaulumaalilla. Ollaan suunniteltu sen vuoraamista laminaatilla tai vinyylillä, mutta ei oikein osattu päättää mitä halutaan. Jotain kuitenkin sellasta puun näköstä. Tässähän tulee juuri se sisustus-suunnittelijan ja pienviljelijän ero. Ei vaan tule sitä ideaa tai jos päässä on jotain ideoita, niin ei tajua miten ne saisi ulos sieltä, kolmiulotteiseen muotoon.

Ovi ennen kalvon asennusta

Mutta onneksi pienviljelijöillä on ystäviä, joiden päässä liikkuu muutakin kuin perunan nosto tai pinaatin pakastus.
Viime viikolla kaverini Päivi poikkesi ja kertoi kuinka hän oli päällystänyt heidän keittiön kaappien ovet sellaisella kalvolla. Ja mikä parasta, oli tullut halvaksikin! Minähän rakastan kaikkea aitoa luonnon materiaalia, joten olin kuitenkin hieman skeptinen. Mutta eipähän muutakaan ole vastaan tullut, joten voisihan sitä kokeilla.

d-c-fix kalvorullan takapuoli

Netistä löytyy videoita kyseisestä kalvosta ja sen asennuksesta. Beibe niitä kävi katselemassa ja kaupunki reissulla me sitten käytiin kalvoa hakemassa. Bauhaussissa oli mittavat valikoimat eri kuoseja ja montaa eri leveyttä. Oltaisiin haluttu rustico- puukuosia, mutta kuinka ollakaan, sitä ei ollut leveimmissä kalvoissa. Tyydyttiin sitten tummaan tammeen.

Beibe vetää kalvoa oven pintaan

Beibe vähän pyyhkäs ovea santapaperilla ja kostealla rievulla. Kalvo oli vähän liian leveetä, joten sitä leikattiin hieman kapeammaksi, ihan asennuksen helpottamiseksi.
Itse kalvohan on kuin paksua kontaktimuovia ja tämä malli oli mattapintaista. Beibe mallas reunan kohilleen ja alkoi vetämään taustapaperia pois, kädellä samalla silotellen. Reunat taitteli, leikkasi saranan kohdat ja avaimenreijän paikan auki. Vielä kun löytäs jostain sellaisen suojalevyn siihen avaimenreijän ympärille.

Ovi pinnoitettuna, paikalleen asennettuna

Ovi onnistu yllättävän hyvin, ei näytä mitenkään muoviselta. Aika näyttää, miten kalvo pysyy paikallaan. Alkaako rispaantuu reunoista tai jotain. Ei tämä todellakaan mikään kallis kokeilu ole, kalvorulla, 94 cm* 200cm, maksoi 15,90e.

Kalvon pintaa vähän lähempää katsottuna

Koko hommassa meni aikaa noin puoli tuntia. Ei paha laisinkaan!

Tuire-marsu 2007-2014, In memorian!

Tuire, sisälle menossa iltapalansa kanssa!

Marsut ovat kuuluneet elämääni niin kauan kuin jaksan muistaa. Ensimmäinen marsuni oli nimeltään Anelma-Unelma. Äitini antoi minulle rahaa ja kävin ostamassa marsun Tampereen akvaario- ja lintu-liikkestä, salaa isältä. Isä kuitenkin antoi minun pitää marsun ja se oli minun ensimmäinen oma lemmikkini. Nimensä se sai Pikku Kakkosen joulukalenterin noidan mukaan. Nykyään, jos alle kymmenvuotias lapsi olisi lemmikin ostoreissulla ilman vanhempiaan, hänelle tuskin marsua myytäisiin! 70-80-lukujen taitteessa asiat olivat toisin!
Seuraava marsuni oli Pötkö, samaisesta lemmikkiliikkeestä hankittu. Mökillä kerran isän kanssa katseltiin, kun marsu oli vapaana lattialla. Ihmeteltiin, kuinka se lihoi ihmeellisesti, vain keskeltä. Parin viikon päästä, olin lähdössä kouluun. Kun tulin aamupalalta takaisin huoneeseeni, marsun häkissä oli jotain "möykkyjä". "Äiti, äiti, Pötkö synnyttää!", huusin ja juostessani takaisin keittiöön hakemaan paperia tai jotain, mursin pikkuvarpaani huoneeni kynnykseen. Äiti kirjoitti koulun poissaolovihkoon: "Varpaan murtuminen, marsun synnytyksen vuoksi". Pötkö sai kolme potraa poikaa, jotka myin aikanaan eläinkauppaan.
Asuin jo omassa asunnossani, kun sain lahjaksi kavereiltani seuraavat marsuni. Napoleon ja P. Mustapää. Pojat asuivat yksiöni keittiön nurkassa ja niiden häkin ovi oli aina auki. Joten pojat hengailivat yleensä keittiössä, kissoja kiusaten. Muistan, kun alettiin Beiben kanssa seukkaan ja hän oli luonani kahvilla. Hän istui keittiössä ja katseesta näki selvästi kysymyksen: "Miksi?". Maalaispoika ei meinannut millään ymmärtää, miksi joku pitää hännättömiä rottia vapaana keittiössään! Vuosi myöhemmin, hän oli ulkona nyppimässä kevään ensimmäisiä voikukanlehtiä pojille.
Tyttäremme oli jotain kahden vanha, kun Napoleon kuoli. Istuin sohvalla ja itkeä tihrustin. Tyttö kiipesi syliini ja sanoi minulle: "Pierase vaan, äiti. Se helpottaa!" Tyttärellä oli ollut mahavaivoja, hän ajatteli että pieru auttaa myös marsun suremiseen!
Marsuja on ollut meillä jos minkä nimisiä. Simo, Söpö; Sandra, Aino, Maire, Hopsu, Sara ja monia niiden jälkeläisiä. Harrastin jonkin aikaa pienimuotoista kasvatustakin ja meidän marsut ovat olleetkin tosi pitkä-ikäisiä.
Marsu on ihana lemmikki, todella seurallinen ja ihana paijattava. Ne juttelee monilla eri äänillä ja ovat päivä aktiivisia. Meidän marsut ovat saaneet olla aina kesäisin päivät ulkona. Joskus ne ovat matkustelleetkin meidän kanssa, monitoimikoreissa, auton jalkatilassa. Minua on usein pidetty "hieman" lapsellisenakin, kun olen kertonut marsu harrastuksestani.
Tänään iltapäivällä olin viemässä yläkertaan Tuire-marsullemme salaatinjämiä, kun huomasin että se oli kuollut. Koko kesän olin "odottanut", koska tämä tapahtuu. Tuirella oli jo iästä johtuvia kasvaimia, mutta se oli tosi virkeä vanhus. Viime viikolla se ei meinannut herätä, kun menin sitä katsomaan. Se ei myöskään jutellut niin kuin ennen. Vaikka eläimen kuolemaan valmistautuu, aina se tulee yllätyksenä.
Tuire haudattiin illalla raparperinlehtiin käärittynä puimalan taakse. Sinne on haudattu meidän kaikki muutkin lemmikit.
Ensimmäiseen kertaan yli kahteenkymmeneen vuoteen kodissamme ei kuulu marsun kuikutusta...

"Big girls gry when they hearts are broken" -Sia

Vähäx söpöö!

Kolme viikkoa sitten tilasin Nummi-Pusulasta, Muniksen kautta, kääpiö-kotchin siitosmunia. Yksi luottokanoistani, Kananen, oli jämähtänyt pesään hautomaan. Halusin saada vähän uutta verta laumaani. Tilaamani munat tulivat hyvin pakattuina, 10 kpl, postissa. Kiitos siitä lähettäjälle. Kolme viikkoa olen sitten jännittänyt, mitähän niistä tulee. Toissapäivänä munat alkoivat aukeilemaan ja tipujahan sieltä tuli. Seitsemän, aivan ihanaa pirpanaa! Kolme siis jäi kuoriutumatta, mutta ihan hyvä prosentti.
Tänään siirsin poikueen emoineen pois haudontapesästä marsunhäkkiin. Siellä porukka saa rauhassa kasvaa Kanasen hellässä hoivassa.



Kattokaa nyt näitä pikku naamoja!

Ylpeä äippä!

Mauri-mäyräkoiraa kiinnostaa. Kaikille tiedoksi, Mauri ei tee mitään kanoille, ei kotona,
kuin kylässäkään. Sen täytyi vain käydä tarkistamassa, että ne ovat tipuja mitkä siellä piipittää, eikä
mitään jyrsijöitä. Ne Mauri kyllä hoitelisi päiviltä!

Tänään myös minun blogissani on tullut täyteen 1000 lukukertaa. Ylivoimaisesti luetuin juttu on ollut Lehmäleiri. Sen kunniaksi laitan tähän loppuun vielä kuvan omista lehmistäni, Kyllikistä ja Hehkusta. Hehkustahan löytyy myös tarinaa kesäkuun kirjoituksista. Käykäähän lukemassa!

Kyltsi ja Hehku

Hiivattia!

Pelko pois, ei ole mennyt hermo tällä kertaa. Ainakaan paljon! Kyse on hiivaleivästä. Leivon melkein kaiken vaalean leivän itse. Koska olen vuorotteluvapaalla, (köyhä), se on jotenkin tullut tavaksikin, lähes joka päiväinen leipominen. Tosin leivon kyllä paljon työssä ollessanikin.
Leipomiseen vaikuttaa myös se, että meidän kylältä loppui kaupanpito vuosi sitten kesällä. Lähimpään kauppaan on noin kymmenen kilometriä. Toinen, ehkä vielä suurempi asia on se, että minä VIHAAN syödä vanhaa leipää!
On jatkuvassa leivän leipomisessa haittapuolensakin. Tuoretta, lämmintä leipää tulee syötyä tosi paljon. Ja sehän näkyy jo ennestäänkin lihavan ihmisen, alati kasvavassa vatsakummussa!
No, enempää läskeihini puuttumatta, leivän leipominen on helppoa ja rahaa säästyy. Samasta
taikinasta voi tehdä myös sämpylöitä, jos muoto alkaa kyllästyttämään.

Perusohje tulee tässä:
HIIVALEIPÄ kaksi isoa leipää tai 16 sämpylää

• 5dl nestettä (maitoa, vettä, mehua tai heraa)
• 50g tuore hiivaa tai 1 pss kuivahiivaa
• 2 rkl sokeria, hunajaa tai siirappia
• 2 tl suolaa
• 1/2 dl öljyä tai juoksevaa margariinia
• 10-13 dl hiivaleipä- tai vehnäjauhoja

Liuota hiiva kädenlämpöiseen nesteeseen. Olen laittanut myös kuivahiivan suoraan veteen ja hyvä tulee. Lisää siirappi ja suola, sekoita. Lisää noin puolet jauhoista ja vaivaa rivakasti. Lisää rasva. Lisää loput jauhot vähitellen. Jauhomäärä riippuu siitä, käytätkö pelkkiä hiivaleipä- vai vehnäjauhoja, ilman kosteudesta ja ennen kaikkea siitä, kuinka jämäkkää haluat taikinasta! Vaivaa taikinaa noin viisi minuuttia rauhallisesti sitkon muodostumiseksi. Anna nousta peitettynä, lämpimässä paikassa noin puoli tuntia. Uuni kandee laittaa lämpiämään viimeistään tässä vaiheessa!

Kun on tarpeeksi vanha, saa tälläisiä synttärilahjaksi!

Kullan siskon likan taidon näytettä!

Kun taikina on noussut, muotoile jauhotetulla pöydällä kahdeksi leiväksi tai sämpylöiksi. Anna kohota peitettynä vielä noin 15min.

Hienojahan niistä tuli!

Viillä tai pistele kohonneet leivät. Jos teit sämpyjä, voit voidella ne kananmunalla, vedellä tai maidolla ja ripotella niiden päälle jotain siemeniä tai hiutaleita. Paista leipiä 200 asteessa noin puoli tuntia. Kypsä leipä kumisee ontosti pohjaan koputtaessa. Sämpylät tarvitsevat 225 astetta ja noin 15 minuuttia paistoa.
Ei muuta kuin voita päälle ja ääntä kohden!

Meidän kotikylän "italialaiset"!

Löytöjä myyjäisistä!

Aarteita!

Olin eilen Hangasmäen kyläyhdistyksen kirppis myyjäisissä, Hämeenlinnassa. Itsellänikin oli myyntipöytä, mutta ehdin kuitenkin hieman kiertelemään katselemassa muiden pöytien tarjontaa. Nämä retro uunivuuat pongasin heti eräästä pöydästä ja sydän sykkyrällä seurasin kuinka ihmiset niitä hipelöivät. Kukaan ei kuitenkaan ostanut niitä. Ajattelin niiden olevan hintavat, mutta kun vihdoin tuli hiljainen hetki, syöksyin niiden luo, hinta oli vain 5 euroa, kahdesta yhteensä. Ihanat!
Patalaput kotona on ihan kamalia, joten ostin eräältä käsityöläiseltä kaksi virkattua, pyöreätä patalappua, 3 euroa/kpl.
Kuvassa taustalla näkyvä laatikko sisältää, varmasti satoja ihan pieniä sota ym. ukkeleita, autoja, lentokoneita jne. sälää. Niille voi aina olla jotain kivaa käyttöä. 3 euroa koko laatikollinen. Kyllä tuli taas tehtyä hyviä kauppoja!

Lapsuuden värejä!

Että taas oli vaikeaa!

Beiben valtakuntaa!

Meidän perheessä mies hoitaa kaikenlaisen rakentamisen ja koppuloinnin. Eikä sillä, ettenkö minäkin jotain osaisi. Mutta on vaan niin paljon silmää hivelevämpää, kun Beibe tekee. Työkalujen käsittely käy siltä niin jouhevan oloisesti. Ja tuleepa joskus valmiiksikin!
No, kuitenkin allekirjoittaneella tulee aika ajoin sellainen kummallinen olo. Että laitanpa vaikka tuon tuohon kiinni! Tällä kertaa kyseessä oli ponin ruoka-astia!
Palataan ensin aikaan ennen Lillis-ponin kotiutumista. Koska meillä ei ollut kavioeläimiä moneen vuoteen, ponikarsinasta oli irroitettu vesi- ja ruoka-astiat. Vesikipon kanssahan ei alkuun ollut mitään propleemaa. Näppärä emäntähän nimittäin kiinnitti sen vanhoihin reikiin. Ja niin oli ponin mukava muuttaa karsinaansa.
Eihän se kuitenkaan sujunut ihan niin hyvin. Lillis on reilu kymmenen senttiä korkeampi kuin Lilli-poni oli. Ja kun sattuu olemaan kyseessä paska- ja kusilinko, juomakuppi oli aina aamuisin täynnä näitä edellä mainittuja eritteitä. Beiben avustuksella, juoma-astiaa siirrettiin ylemmäs.
Ruokakuppi on siis ollut kiinnittämättä. En sitä alkuun aikonutkaan laittaa, koska en paljon rehuja ponille syöttele. Mutta koska se kuseksii heinänsäkin päälle, en viitsi heitellä lattialle satunnaisia leipiä tms. herkkuja. Ja kivennäinen olisi hyvä saada syötettyä kupista.
Ei muuta kuin kuppia paikalleen mallaamaan! Ensimmäinen vastoinkäyminen iski, kun en löytänyt akkuporakonetta. Beibe oli kaatamassa koivua, oli silti mentävä kyselemään tyhmiä. "Se on
puimalassa", oli vastaus. Eli juuri siellä mistä olin sitä etsinyt. Löytyihän se pöydältä, rautasahan ja muiden lukuisten tavaroiden alta. Poranteränkin tarvitsin. Beibe olikin jo tullut tarkistamaan, että pärjään, kiva! Vatupassin sain otettua naulasta, kun oikein varpistelin ja venytin kaikki romahtaneet nikamani. Kerrottakoon, että isäntä on 193 cm ja emäntä 166cm pitkä.
Pari reikää seinään ja kamat takaisin paikoilleen. Paitsi vatupassi, jota en enään ylettynyt saamaan takaisin naulaan. Ruuvit paikoilleen ja muttereita vastakappaleiksi etsimään. Tosin huomasin, että olin porannut kaksi reikää liian vähän ja poni saisi heiluteltua kuppia. Tyhmä! Hakemaan porakonetta takaisin.
Muttereitahan ei sitten meinannu löytyä millään. Beibekin oli taas palannut ja hiljaisesti, sovittelevasti, ohjeisti minua niiden löytämisessä. Pari prikkaakin tarvitsin lisää. Aargh! Mistä miehet saavat kyvyn erottaa sen, minkä kokoisen lenkkiavaimen tarvitsee tiettyyn mutteriin. Kolmannella kerralla onnistuin oikeaan, 10 milliseen. Käsi karsinan kaltereiden välistä tungettuna, jakarilla mutterista kiinni pitäen, sain ruuvattua ruokinta-astian kiinni.

Ruokakupin kiinnitys takapuolelta

Tunnin verran siinä sitten vierähti, viiden minuutin hommassa! Että v.....i! Mutta kyllä nyt ponin kelpaa herkkujaan mukuttaa! Enkä tarvinnut apua! Ainakaan kovin paljoa!

Työn ja tuskan tulos!

Ompot ja kivennäiset odottamassa pientä syöjää!

Että tälläistä tällä kertaa!