Olen viettänyt viimeiset reilut kolme kuukautta elämäni kesää. En muista, koska olisin tuntenut olevani näin vapaa! En edes silloin joitakin vuosia sitten vuorotteluvapaallani, vaikka olin kaksi kesää poissa ansiotyöstäni.
Kevääseen ja kesään on sisältynyt sairauslomaa, tulevaisuuden suunnittelua ja sen toteuttamisen alkua ja ihanan pitkä kesäloma.
Olen ehtinyt touhuamaan pihalla, samoilemaan metsässä, olla Kuukunan kanssa, postailemaan ahkerasti tänne blogiin ja tekemään monia muita kivoja asioita.
Kirjoitin keväällä postauksessani
Nyt olen iloinen että jaksoin siitä, että olen todella pitkään kärsinyt uupumuksesta, joka pitkälti johtui työssäni kohtaamista vaikeusista. Näihin asioihin vielä päälle omat kivut ja sairastamiset, Beiben sairastamiset, isäni sydänleikkaus yllättäen ja viime syksyiset koiralevottomuudet naapurustossa, olivat liikaa jaksamiselleni kaiken tämän arjen pyörittämisen lisäksi.
Kerroin teille ensimmäisen kerran viime joulukuussa
perinteisessä synttäripostauksessani lähteneeni toipumiseni tielle ja hakeneeni apua tilanteeseeni. Ja siihen kuului myös ammatinvaihtoon liittyviä mietteitä.
Kovin työ on ollut tässä prosessissa itseni hyväksyminen. Minun on ollut tosi vaikea ajatella itsestäni, että kelpaan yhtään mihinkään ja että osaisin jotain. Olen ollut niin kauan uponneena tähän oman mieleni suohon, että sieltä ylös pääseminen on ollut raskas prosessi. Vieläkin olen ainakin nilkkojani myöten suossa, mutta kova pohja tuntuu jo jalkapohjien alla.
Onneksi minulla on ollut ihanan mieheni ja tyttäreni, sekä hänen perheen tuki. Heidän panostustaan mieleni eheytymisessä ei voi väheksyä!
Eläimet ovat olleet myös isossa roolissa elämässäni. Niiden seura on aina vilpitöntä ja välitöntä. Eläinten, sekä puutarhan kanssa puuhastellessani tunnen itseni tärkeäksi ja merkitykselliseksi.
Läheisiä ystäviä minulla ei juurikaan ole, muutamaa lukuunottamatta. Minulla ei ole ollut jaksamista pitää keneenkään yhteyttä ja kyläillä missään. Vieläkään, vaikka olo on paljon parempi.
Eipä tässä asiassa ole ollut pahemmin vuorovaikutusta toistekkaan päin. Ihan ittekseen on saanut kahvit juoda! ;'D
Täytyy kyllä myöntää, että olisi kyllä tehnyt hyvää, kun joku olisi tullut käymään tai hakenut kahville tai johonkin silloin, kun mieli oli aivan synkkänä ja voimat lopussa.
Lisäksi olen ihan tietoisesti karsinut yhteydenpitoa sellaisiin ihmisiin, jotka vievät vähäisiä energioitani. Sekä ihmisiin, joiden kanssa yhteydenpito on ollut jo vuosia pelkästään yksipuolista.
Onneksi nämä muutamat ystävät ovat jaksaneet soitella minulle ja kysellä kuulumisiani, sekä tsempata. Kiitos siitä!
Palataan kuitenkin viime syksyyn, joka oli kyllä tosi raskas henkisesti. Pelko siitä, että menetän oman mieleni hallinnan, sai minut vihdoin hakemaan apua työterveydestä. Olin myös todella huolissani siitä, etten jaksaisi enään välittää minulle rakkaimmista ihmisistä ja minulle tärkeistä asioista. Olen lapsuudessani kokenut oman äitini masennuksen ja sen, ettei hän jaksanut välittää lapsistaan ja yleensäkkään yhtään mistään.
Fyysiset kipuni olivat aivan huikeat ja silti tuntui, ettei mitään rasitusvammoja ja nivelten kulumisia kummempia vaivoja ollut. Henkinen tuska lisäsi kehonkin kipuja uskomattoman paljon!
Päätin tarttua tilaisuuteen hakea vakuutusyhtiöltä ammatillista kuntoutustukea. Samalla hain Kelalta moniammatillista yksilökuntoutusta ihan siltä varalta, että vakuutusyhtiö eväisi hakemukseni. Tarvitsin kipeästi kaiken avun työssä, ja ihan elämässä jaksamiseeni.
Kävikin niin, että hakemukseni hyväksyttiin vakuutusyhtiön toimesta. Pystyin siis alkaa suunnittelemaan ammatin vaihtoa vakuutusyhtiön tuella.
Pelkällä mielen järkkymisellä sitä ei saatu, vaan ihan kyllä kattavalla listalla fyysisiä vaivoja ja kohonneella ammattitaudin riskillä lääkärin b-lausunnossa.
Pelotti lähteä suureen elämänmuutokseen. Kuitenkin se, että olin aivan lopussa, auttoi minua eteenpäin. Tiesin, etten tule tervehtymään millään muotoa, jos en lähde pois nykyisestä työstäni.
Ahdistusta ei yhtään helpottanut se, että jouduin todella paljon hankkimaan itse tietoa tulevasta. Ottamaan yhteyttä eri tahoihin soittamalla ja sähköpostitse, selittämään tilannettani ja sopimaan tapaamisia. Lisäksi tekemään erilaisia itsearviointeja; millainen olen, mitä osaan, mitkä asiat minua kiinnostavat, mikä on minulle luontevaa ja missä olen hyvä. Tämä kaikki tilanteessa, missä koin olevani ihan voimaton ja paska ihminen!
Mutta sain asioita hoidettua ja selvitettyä. Kuin myöskin sen, että minkälaista alaa alkaisin miettimään tulevaisuudessa ihan ammatikseni.
Olin ajatellut, että lähden tavoittelemaan jotain sellaista alaa, mikä olisi "järkevä". Tällä tarkoitan sitä, että alan pitäisi olla sellaisen miltä työllistyy varmasti ja olisi "kunnon ammatti". Lisäksi alan piti olla sellainen, mitä pystyisin sen hetkiset fyysiset rajoitteeni huomioon ottaen tekemään.
Pikku hiljaa ajatukset muiden avustuksella kääntyivät sellaisiin asioihin, mitä minä jo osasin, mitä olin opiskellut ja mitkä olivat minulle luontevia. Aloin itsekin ajattelemaan, että olisiko minun harrastuksestani ja elämäntavastani minulle ammatiksi saakka? Asiat, mitkä olivat minulle arkisia ja joka päiväisiä itsestään selvyyksiä?
Niinpä tein vakuutusyhtiölle suunnitelman opiskelusta luonto- ja ympäristöalan perustutkintoon. Hain kouluun ja sinne myös pääsin. Ennen opintoja minun piti kuitenkin käydä parin kuukauden työkokeilu alalle, jotta selviäisi alan soveltuvuus minulle.
Olinkin työkokeilussa Aitoon koulutuskeskuksessa Luonto kuntouttaa -hankkeessa. Nautin joka hetkestä ja tämän jälkeen olin varma, että luontoala on juuri minun juttuni.
Työkokeilussa pääsin työskentelemään erityisnuorten, ikäihmisten, päihde- ja mielenterveyskuntoutujien ja syrjäytymisvaarassa olevien nuorten kanssa. Hankkeessa toimitaan luonto- ja ympäristölähtöisillä menetelmillä, joilla tuetaan ihmisen hyvinvointia. Myös puutarha- ja eläinavusteinen toiminta kuului hankkeen piiriin.
Jo pelkästään tämä työkokeilu oli jotain sellaista, mitä en olisi koskaan uskonut tekeväni! Se avasi minun silmäni aivan erilaiseen työmaailmaan mihin olen tottunut. Lisäksi tämä asiakasryhmiä kuntouttava työ oli oivallista kuntoutusta myös minun mielelleni ja keholleni.
Työkokeilussa pääsin hieman näkemään, miten tälläinen hanke toimii. Sain olla mukana eri ryhmille suunniteltavien toimintojen ideoinnissa.
Käytiin ryhmien kanssa metsäkävelyillä, hevostalleilla, retkillä erilaisiin kohteisiin, istutettiin kesäkukkia, askarreltiin, ja vaikka mitä.
Myös ihan fyysisiäkin hommia tehtiin, kuten istutettiin puita, tehtiin kasvilavoja, istutettiin kukkia sekä muita kasveja, hoidettiin niitä ja rakennettiin jopa kesäkanoille aitausta. Kerrassaan upeaa!
Työkokeilussa oli sekin hyvä puoli, että tiesin sen kestävän tasan tarkkaan sen kaksi kuukautta. Sain olla ihanan stressittömänä koko tämän ajan. Lisäksi tänä aikana sain varmistuksen siitä, että minun opiskelusuunnitelmani oli hyväksytty ja sain lähteä opiskelemaan itselleni uutta ammattia nimikkeellä ammatillinen kuntoutus.
Ennen opintojen alkua pidin neljä viikkoa kesälomaa ja päälle kaksi viikkoa pekkasvapaita. Tänä aikana en juurikaan miettinyt menneitä, enkä myöskään tulevia, vaan annoin stressin laueta, itselleni tilaa palautua takaisin minuksi itsekseni ja nautin lomasta ihan täysillä.
Nyt olen sitten heittäytynyt opiskelijaelämän vietäväksi! Olen siis opiskelemassa kokopäiväisesti Tampereella Ahlmanin ammatti- ja aikuisopistolla luonto- ja ympäristöalan perustutkintoa seuraavat kaksi vuotta. Linjalta valmistuu luonto-oppaan tai luonnonvaratuottajan ammattiin. Minusta ehkä tulee tuo jälkimmäinen. En tiedä, olen epävarma senkin suhteen. Mutta katsotaan, ei tässä ole enään mitään hätää!
Mieli on yhtä vuoristorataa, mutta eiköhän se siitä parin vuoden aikana tasaannu! Yli 30 vuoden työssäolon jälkeen on vaikea uskoa, että olen opiskelija. Beibelle sanoinkin eräänä aamuna kouluun lähteissäni, että jotenkin tuntee tämän olevan vain jotain lyhytaikaista. Ihan niin kuin lähtisi jollekkin kurssille.
Ehkä tähän olotilaan ja opiskeluun rutinoituu jossain vaiheessa. Työvuodet ja viime vuosien tapahtumat on kuitenkin jättäneet minuun jättisuuren jäljen ja niitä kannan sisälläni, niin hyvässä kuin pahassakin.
Opiskelu on todellakin muuttunut niistä ajoista, kun olen viimeksi 80 -luvun lopulla koulujani käynyt. Ottaa kyllä oman aikansa opetella ihan opiskelemista! Tietotekniikka ja matikka minua pelottavat eniten. Miten selviän niistä kunnialla?
Myös pitkä matka kouluun vähän mietityttää. Meiltä koululle on vajaat 50 kilometriä suuntaansa. Kyllähän sitä kivoilla keleillä ajelee. Mutta mitäs sitten talven lumimyrskyissä ja kovilla pakkasilla?
No, ne on sitten sen ajan murheita ja niitä surkutellaan sitten jos on aihetta!
Mutta silti, kaikesta epävarmuudestani ja hämmennyksestäni huolimatta... onhan tämä nyt aivan mielettömän siistiä! Meillä on kiva luokka ja paljon upeita persoonia, joilla kaikilla on huikeita ideoita jo nyt. Uskon, että tästä kaikesta tulee paljon kivoja kokemuksia minulle!
Kaikki postauksessa olevat kuvat olen ottanut työkokeiluni aikana. Koin ja näin paljon hienoja asioita eri tilanteissa ja asiakasryhmien kanssa. En niitä ala sen kummemmin selventämään, mitä niiden ottamisen hetkellä on tehty tai missä ne on otettu. Mutta jo niistä näkee, kuinka monipuolinen kaksi kuukautta minulla oli työkokeilussa.
Yhden kuvan haluan kuitenkin selventää. Eräänä päivänä olimme hevostallilla talliryhmän kanssa ihan tallin hommia tekemässä. Kahvitauolla selasin vanhoja Hevoshullu -lehtiä 90 -luvulta. Voi että, muistaako kukaan, että tosiaan lehtien keskustelupalstat olivat sen ajan some!
 |
| Hevoshullu -lehden Tallinseinä -keskustelupalstalta napattu kuva! |
