Nyt olen iloinen että jaksoin!

Vanha kirsikkapuu talon viereisellä kalliolla kukki kauniisti! <3

Olen monessa postauksessani kertonut väsymyksestäni. Olen ollut jo monta vuotta todella voimaton ja viime syksynä uupumus sai ihan valtavat mittasuhteet. Annoin pahanolon, epätoivon ja kipujen päästä sellaiseen tilaan, että ajattelin jo jossain vaiheessa kuolevani. Minulla oli aivan kuin sydänkohtauksen oireita, en saanut hengitettyä ja vatsani oli todella kipeä. Ahdistus oli aivan valtavaa ja koko ajan itketti. Olo oli jotenkin tasapaksuisen puuroinen ja harva asia elämässä tuotti iloa. Ei edes ne, mistä olin aiemmin saanut hyvää mieltä, ammentanut iloa ja onnea elämääni.

Olin sairauslomallakin muutamaan otteeseen pari viikkoa kerrallaan. Sinnittelin töissä erinäisistä syistä. Yritin olla joustava ja sietää enemmän, mitä pystyin. Kantamaan vastuuta asioista, jotka minulle eivät kuuluneet ja toimimaan omia periaatteitani vastaan.
Nyt jälkikäteen ajatellen, minun olisi pitänyt olla sairauslomalla oikein kunnolla, koska sitä olisin kyllä saanut. Levätä ja ottaa minulle tarjottua apua vastaan niin paljon kuin mahdollista.
Kirkasta kruunua joustavuudestani en "yrityksistäni" huolimatta saanut. Työtäni palkittiin työtä ja vastuuta lisäämällä. Ainut pränikkä rintaan oli oma sairastumiseni!

Kehoni oli todella kipeä. Olkapää, kyynärvarsi, polvet, jalkapohja ja sormet oireilivat. Kaikki lihakseni olivat ihan tukossa ja en palautunut ollenkaan päivän rasituksista.
Suurin kipu oli kuitenkin pääni sisällä ja minulla oli kaikki työuupumuksen oireet. Olin aivan ylikuormittunut henkisesti. Mitä en tietenkään itse nähnyt tai ainakaan tunnustanut. Eihän näin aktiivinen ja positiivinen ihminen uupunut voinut olla! Tosi väsynyt kyllä, mutta sehän nyt on ihan normaalia. Kaikkihan ovat väsyneitä, eikö niin!

Kotona sain kaikkea aikaiseksi, mutta joka asian aloittamiseen tarvitsin hirvittävän voimanponnistuksen. Ja pienen ja mieluisenkin asian tehtyäni, minun oli pakko levätä. Varsinkin sosiaalisuus väsytti minut ihan totaalisesti.
 Monesti seisoin aamuisin vaatteet päällä eteisessä ja en meinannut saada lähdetyksi töihin. Joka aamu kuitenkin sain sen askeleen otettua. Monesti ajoin töihin silmät kyynelissä ja rintaa ahdistaen.
Työpäivät olivat taistelua, sietämistä, sinnittelyä ja sumussa kulkemista. Välillä oli pakko mennä ihan vain käymään vessassa tai pukuhuoneella sen vuoksi, että voisi istua siellä hetken ja koota itseään. Hengittää syvään silmät kiinni ja mennä taas jatkamaan.

Luumutkin pistelivät parastaan! <3

Onneksi säilytin kuitenkin paljon mielen iloa ja toivoa tulevaisuuteen. Ajattelin, että jos annan synkkyydelle periksi, paluuta ei ole! Yritin opetella tajuamaan, että asiat jotka minut ajoivat tähän uupumukseen, eivät olleet minun syytäni. Ne johtuivat asioista, mihin minulla ei ollut vaikutusvaltaa ja yritin vain jaksaa, pystymättä niihin sopeutumaan. Jouduin ihan liian paljon tekemään asioita, jotka sotivat minun ajatusmaailmaani ja oikeudenmukaisuuttani vastaan. Jouduin hyväksymään asioita, jotka olivat väärin.

Mehiläinenkin on löytänyt luumupuuhun! <3

Tälläisen kohtelun kohteeksi joutumisen aikana on todella vaikea arvostaa itseään. Minä, joka olen ollut kuitenkin aikuisikäni aikas itsevarma ja ammattiylpeä, jouduinkin opettelemaan itseni arvostuksen uudelleen. Kun on tosi syvällä ja sinua ei arvosteta, on vaikea uskoa, että on hyvä ihminen. Varsinkin kun joutuu epätasa-arvoisen kohtelun kohteeksi niinkin tärkeässä paikassa kuin työssään. Tällä itsearvioinnin tiellä olen edelleen, parempaan päin kuitenkin. Alan olemaan taas sitä mieltä, että mä oon ookoo. Sanoi kuka mitä muuta tahansa!

Mutta paljon ihania, hyviä ja iloisia asioita on tapahtunut noista pahimmista synkkyyden ajoista! Alkukeväästä tein vielä rajun sukelluksen nuppi edellä syvään päähän, mutta tulin pintaan samantien ja hain sairauslomaa. Mietin, etten jaksa suunnitella tulevaisuuttani, jos en ala tosissani päästämään irti menneistä.
Sairausloma on pidetty ja minulla on suhteellisen hyvä olla. On päiviä, että olen tosi energinen, mutta usein seuraavana päivänä olenkin aivan loppu. Mutta olen antanut itselleni luvan levätä ja olen armollisempi itselleni. Olen vähentänyt suorittamista, tehokkuutta, stressaamista ja elämäni aikatauluttamista.  Olen opetellut vähentämään velvollisuuksia ja kieltäytymään asioista, silloin kun aika ja jaksaminen ei riitä. Ja olemaan tuntematta huonoa omaatuntoa tästä!
Olen myös yrittänyt olla antamatta katkeruudelle sijaa. Olen kuitenkin aina ollut sitä mieltä, että ne on asiat jotka riitelevät, eivätkä ihmiset.

Kaikkein suurin ja tärkein päätös on ollut se, että päätin vaihtaa alaa. Lähteä vakituisesta, vuosikymmeniä jatkuneesta, turvallisesta työstä ja säännöllisen palkkatulon piiristä. Mutta ammattilaisten avulla olen tekemässä sitä ajan kanssa, todella, todella harkitusti. Ja ennen kaikkea järkevästi, koska olin jo jossain vaiheessa irtisanomassa itseäni. Olin ihan paniikissa tästä pahoinvoinnistani ja halusin pois tilanteesta, mitä en hallinnut.

Hirvittävä epävarmuus päätökseni oikeudesta ja järkevyydestä on kuluttanut myös osaltaan voimavarojani. Sekä se, että olen hoitanut näitä muutoksen asioita ansiotyöni ohessa. Olen soitellut eri tahoille, ottanut asioista selvää ja käynyt tapaamassa ihmisiä, jotka voisivat minua auttaa ja tietää asioista, jotka vahvistaisivat minun päätöstäni. Kehunut ja kaupannut itseäni, selittänyt tilannettani ja yrittänyt perustella, että miksi olen näin tekemässä ja miksi juuri minä olisi sen oikea ihminen. Ja samalla elänyt sitten päälle kotiarkea hommineen!

Kaikki tekemäni kuitenkin tuotti tulosta, mutta oli vaikea olla iloinen, kun oli ihan poikki ja puhki. Sairausloma teki kuitenkin hyvää ja nyt jaksan keskittyä tähän uuteen juttuun, mitä olen juuri nyt tekemässä. Minulla on yksi suunnitelma tekemättä maksavalle taholle ja kun sen saan selvitettyä, kerron loput.

Kehoni kivut ja vaivat ovat yhä olemassa. Osa niistä tulee olemaan osa itseäni lopun elämääni. Mutta kun mieli on iloinen ja toistotyön rasitus on poissa, kivut ovat helpommat kestää.
Mieli on vielä ailahtelevainen ja herkkä. Huomaan kuitenkin, että olen lopettanut kurjien asioiden vatvomisen ja niihin takertumisen. Olen saanut lisää varmuutta siihen, että minusta on sittenkin johonkin. Aion keskittyä elämässäni asioihin, joista saan iloa ja mitkä ovat minulle tärkeitä. Elämään enemmän itseäni, en muita varten!

Tässä yhtenä päivän istuin kahvittelemassa meidän talon päädyssä olevassa paviljongissa ja katselin ruukuissaan kasvavia japaninvaahteroita. Olin ne muutamaa päivää aiemmin kantanut kalliolle viettämään kesää. Nautin kauniista ja lämpimästä päivästä ja olo oli onnellinen.

Minä rakastan noita pieniä vaahteroita! Kaksi isompaa on talvehtinut menestyksekkäästi pari talvea kellarissa. Viime kesänä löysin kolmannen, erilaisen väriltään ja lehtimuodoltaan, Uudenkaupungin Minifarmi messuilta. Sekin talvehti ongelmitta viime talven kellarissa.
Tätä voi sanoa jo melkein keräilyksi, koska hankin Lahden Pihapiirimessuilta neljännen tänä keväänä. Tällä pienellä ihanuudella on kauniit, liuskoittuneet lehdet. Nätti kuin mikä!

Uusin hankinta!

 Mikä näitä ruukkupuita ja minun uupumustani yhdistää? No, minäpä kerron.
Viime syksynä, talven jo kolkutellessa ovea, nämä minulle niin rakkaat japaninvaahterat olivat yhä ulkona. Ne olivat jo pudottaneet lehtensä ja olisivat olleet ihan valmiita talviunilleen.
Monena päivän niitä katselin ja tiesin, että minun pitäisi ne hakea pihalta ja viedä kellariin turvaan pakkasilta. En vain pystynyt toimimaan.
Meni viikko, toinen ja vaikka kuinka monta ja vaahterat vain olivat ulkona. Beibeä en kehdannut pyytää niitä kellariin viemään, koska häpesin itseäni ja saamattomuuttani. Hän oli joutunut muutenkin tekemään niin paljon puolestani.
Olin todella vihainen itselleni siitä, koska olin niin väsynyt, etten jaksanut kuin kävellä ruukkujen ohi. En kerta kaikkiaan saanut itsestäni irti, että olisin kantanut ne kellariin.

Eräänä päivänä tajusin, että tulen tästä jonain päivänä tervehtymään ja inhoamaan itseäni sen vuoksi, jos voimattomuuttani tapoin itselleni tärkeät pienet puut. Ja niin minä sain jotenkin kasattua itseni ja vein puut kellarin suojaan. Viime tipassa!

Aprillipäivänä oloni oli taas todella huono ja tunsin itseni arvottomaksi ja turhaksi. Jostain kumman syystä mieleeni tulivat kellarissa olevat japaninvaahterat, nousin sohvalta ja menin kellariin niitä katsomaan.
Niissä olivat silmut alkaneet jo hieman pullistumaan. Siltä seisomalta nappasin ensimmäisen ruukusta kiinni ja kannoin sen kasvihuoneeseen. Perään hain kaksi muutakin ja tunsin tehneeni jotain merkityksellistä. Kasvihuoneen suojissa ne saivat pikkuhiljaa ja turvallisesti totutella aurinkoon, silmujaan availlen.

Tällä meidän puutarhalla, lähiluonnolla ja metsällä on ollut aivan mielettömän suuri eheyttävä vaikutus minuun. Monet kyyneleet olen vuodattanut tuonne lähimetsään, istunut pellon reunassa keräämässä voimia ja kierrelyt pitkin pihaa, kun en ole muutkaan jaksanut. On tuntunut tosi turvalliselta olla ulkona luonnon ympäröimänä. Ilman ihmisten luomaa kiirettä ja painetta. Olla ihan yksin ja silti osa jotain paljon suurempaa kokonaisuutta.

Kun tunsin itseni aivan hyödyttömäksi ja tarpeettomaksi, japaninvaahterat tarvitsivat minua juuri oikealla hetkellä. Ne saivat minut toimimaan lamaantumisen hetkellä, jolloin en uskonut pystyväni tekemään yhtään mitään.

Minua hymyilyttää joka kerta, kun katson noita pikku puita tuossa kalliolla. Ja olen iloinen siitä, että jaksoin.