torstai 30. toukokuuta 2019

Nyt olen iloinen että jaksoin!


Vanha kirsikkapuu talon viereisellä kalliolla kukki kauniisti! <3


Olen monessa postauksessani kertonut väsymyksestäni. Olen ollut jo monta vuotta todella voimaton ja viime syksynä uupumus sai ihan valtavat mittasuhteet. Annoin pahanolon, epätoivon ja kipujen päästä sellaiseen tilaan, että ajattelin jo jossain vaiheessa kuolevani. Minulla oli aivan kuin sydänkohtauksen oireita, en saanut hengitettyä ja vatsani oli todella kipeä. Ahdistus oli aivan valtavaa ja koko ajan itketti. Olo oli jotenkin tasapaksuisen puuroinen ja harva asia elämässä tuotti iloa. Ei edes ne, mistä olin aiemmin saanut hyvää mieltä, ammentanut iloa ja onnea elämääni.

Olin sairauslomallakin muutamaan otteeseen pari viikkoa kerrallaan. Sinnittelin töissä erinäisistä syistä. Yritin olla joustava ja sietää enemmän, mitä pystyin. Kantamaan vastuuta asioista, jotka minulle eivät kuuluneet ja toimimaan omia periaatteitani vastaan.
Nyt jälkikäteen ajatellen, minun olisi pitänyt olla sairauslomalla oikein kunnolla, koska sitä olisin kyllä saanut. Levätä ja ottaa minulle tarjottua apua vastaan niin paljon kuin mahdollista.
Kirkasta kruunua joustavuudestani en "yrityksistäni" huolimatta saanut. Työtäni palkittiin työtä ja vastuuta lisäämällä. Ainut pränikkä rintaan oli oma sairastumiseni!



Kehoni oli todella kipeä. Olkapää, kyynärvarsi, polvet, jalkapohja ja sormet oireilivat. Kaikki lihakseni olivat ihan tukossa ja en palautunut ollenkaan päivän rasituksista.
Suurin kipu oli kuitenkin pääni sisällä ja minulla oli kaikki työuupumuksen oireet. Olin aivan ylikuormittunut henkisesti. Mitä en tietenkään itse nähnyt tai ainakaan tunnustanut. Eihän näin aktiivinen ja positiivinen ihminen uupunut voinut olla! Tosi väsynyt kyllä, mutta sehän nyt on ihan normaalia. Kaikkihan ovat väsyneitä, eikö niin!

Kotona sain kaikkea aikaiseksi, mutta joka asian aloittamiseen tarvitsin hirvittävän voimanponnistuksen. Ja pienen ja mieluisenkin asian tehtyäni, minun oli pakko levätä. Varsinkin sosiaalisuus väsytti minut ihan totaalisesti.
 Monesti seisoin aamuisin vaatteet päällä eteisessä ja en meinannut saada lähdetyksi töihin. Joka aamu kuitenkin sain sen askeleen otettua. Monesti ajoin töihin silmät kyynelissä ja rintaa ahdistaen.
Työpäivät olivat taistelua, sietämistä, sinnittelyä ja sumussa kulkemista. Välillä oli pakko mennä ihan vain käymään vessassa tai pukuhuoneella sen vuoksi, että voisi istua siellä hetken ja koota itseään. Hengittää syvään silmät kiinni ja mennä taas jatkamaan.

Luumutkin pistelivät parastaan! <3


Onneksi säilytin kuitenkin paljon mielen iloa ja toivoa tulevaisuuteen. Ajattelin, että jos annan synkkyydelle periksi, paluuta ei ole! Yritin opetella tajuamaan, että asiat jotka minut ajoivat tähän uupumukseen, eivät olleet minun syytäni. Ne johtuivat asioista, mihin minulla ei ollut vaikutusvaltaa ja yritin vain jaksaa, pystymättä niihin sopeutumaan. Jouduin ihan liian paljon tekemään asioita, jotka sotivat minun ajatusmaailmaani ja oikeudenmukaisuuttani vastaan. Jouduin hyväksymään asioita, jotka olivat väärin.

Mehiläinenkin on löytänyt luumupuuhun! <3


Tälläisen kohtelun kohteeksi joutumisen aikana on todella vaikea arvostaa itseään. Minä, joka olen ollut kuitenkin aikuisikäni aikas itsevarma ja ammattiylpeä, jouduinkin opettelemaan itseni arvostuksen uudelleen. Kun on tosi syvällä ja sinua ei arvosteta, on vaikea uskoa, että on hyvä ihminen. Varsinkin kun joutuu epätasa-arvoisen kohtelun kohteeksi niinkin tärkeässä paikassa kuin työssään. Tällä itsearvioinnin tiellä olen edelleen, parempaan päin kuitenkin. Alan olemaan taas sitä mieltä, että mä oon ookoo. Sanoi kuka mitä muuta tahansa!



Mutta paljon ihania, hyviä ja iloisia asioita on tapahtunut noista pahimmista synkkyyden ajoista! Alkukeväästä tein vielä rajun sukelluksen nuppi edellä syvään päähän, mutta tulin pintaan samantien ja hain sairauslomaa. Mietin, etten jaksa suunnitella tulevaisuuttani, jos en ala tosissani päästämään irti menneistä.
Sairausloma on pidetty ja minulla on suhteellisen hyvä olla. On päiviä, että olen tosi energinen, mutta usein seuraavana päivänä olenkin aivan loppu. Mutta olen antanut itselleni luvan levätä ja olen armollisempi itselleni. Olen vähentänyt suorittamista, tehokkuutta, stressaamista ja elämäni aikatauluttamista.  Olen opetellut vähentämään velvollisuuksia ja kieltäytymään asioista, silloin kun aika ja jaksaminen ei riitä. Ja olemaan tuntematta huonoa omaatuntoa tästä!
Olen myös yrittänyt olla antamatta katkeruudelle sijaa. Olen kuitenkin aina ollut sitä mieltä, että ne on asiat jotka riitelevät, eivätkä ihmiset.



Kaikkein suurin ja tärkein päätös on ollut se, että päätin vaihtaa alaa. Lähteä vakituisesta, vuosikymmeniä jatkuneesta, turvallisesta työstä ja säännöllisen palkkatulon piiristä. Mutta ammattilaisten avulla olen tekemässä sitä ajan kanssa, todella, todella harkitusti. Ja ennen kaikkea järkevästi, koska olin jo jossain vaiheessa irtisanomassa itseäni. Olin ihan paniikissa tästä pahoinvoinnistani ja halusin pois tilanteesta, mitä en hallinnut.



Hirvittävä epävarmuus päätökseni oikeudesta ja järkevyydestä on kuluttanut myös osaltaan voimavarojani. Sekä se, että olen hoitanut näitä muutoksen asioita ansiotyöni ohessa. Olen soitellut eri tahoille, ottanut asioista selvää ja käynyt tapaamassa ihmisiä, jotka voisivat minua auttaa ja tietää asioista, jotka vahvistaisivat minun päätöstäni. Kehunut ja kaupannut itseäni, selittänyt tilannettani ja yrittänyt perustella, että miksi olen näin tekemässä ja miksi juuri minä olisi sen oikea ihminen. Ja samalla elänyt sitten päälle kotiarkea hommineen!



Kaikki tekemäni kuitenkin tuotti tulosta, mutta oli vaikea olla iloinen, kun oli ihan poikki ja puhki. Sairausloma teki kuitenkin hyvää ja nyt jaksan keskittyä tähän uuteen juttuun, mitä olen juuri nyt tekemässä. Minulla on yksi suunnitelma tekemättä maksavalle taholle ja kun sen saan selvitettyä, kerron loput.



Kehoni kivut ja vaivat ovat yhä olemassa. Osa niistä tulee olemaan osa itseäni lopun elämääni. Mutta kun mieli on iloinen ja toistotyön rasitus on poissa, kivut ovat helpommat kestää.
Mieli on vielä ailahtelevainen ja herkkä. Huomaan kuitenkin, että olen lopettanut kurjien asioiden vatvomisen ja niihin takertumisen. Olen saanut lisää varmuutta siihen, että minusta on sittenkin johonkin. Aion keskittyä elämässäni asioihin, joista saan iloa ja mitkä ovat minulle tärkeitä. Elämään enemmän itseäni, en muita varten!



Tässä yhtenä päivän istuin kahvittelemassa meidän talon päädyssä olevassa paviljongissa ja katselin ruukuissaan kasvavia japaninvaahteroita. Olin ne muutamaa päivää aiemmin kantanut kalliolle viettämään kesää. Nautin kauniista ja lämpimästä päivästä ja olo oli onnellinen.



Minä rakastan noita pieniä vaahteroita! Kaksi isompaa on talvehtinut menestyksekkäästi pari talvea kellarissa. Viime kesänä löysin kolmannen, erilaisen väriltään ja lehtimuodoltaan, Uudenkaupungin Minifarmi messuilta. Sekin talvehti ongelmitta viime talven kellarissa.
Tätä voi sanoa jo melkein keräilyksi, koska hankin Lahden Pihapiirimessuilta neljännen tänä keväänä. Tällä pienellä ihanuudella on kauniit, liuskoittuneet lehdet. Nätti kuin mikä!

Uusin hankinta!


 Mikä näitä ruukkupuita ja minun uupumustani yhdistää? No, minäpä kerron.
Viime syksynä, talven jo kolkutellessa ovea, nämä minulle niin rakkaat japaninvaahterat olivat yhä ulkona. Ne olivat jo pudottaneet lehtensä ja olisivat olleet ihan valmiita talviunilleen.
Monena päivän niitä katselin ja tiesin, että minun pitäisi ne hakea pihalta ja viedä kellariin turvaan pakkasilta. En vain pystynyt toimimaan.
Meni viikko, toinen ja vaikka kuinka monta ja vaahterat vain olivat ulkona. Beibeä en kehdannut pyytää niitä kellariin viemään, koska häpesin itseäni ja saamattomuuttani. Hän oli joutunut muutenkin tekemään niin paljon puolestani.
Olin todella vihainen itselleni siitä, koska olin niin väsynyt, etten jaksanut kuin kävellä ruukkujen ohi. En kerta kaikkiaan saanut itsestäni irti, että olisin kantanut ne kellariin.



Eräänä päivänä tajusin, että tulen tästä jonain päivänä tervehtymään ja inhoamaan itseäni sen vuoksi, jos voimattomuuttani tapoin itselleni tärkeät pienet puut. Ja niin minä sain jotenkin kasattua itseni ja vein puut kellarin suojaan. Viime tipassa!

Aprillipäivänä oloni oli taas todella huono ja tunsin itseni arvottomaksi ja turhaksi. Jostain kumman syystä mieleeni tulivat kellarissa olevat japaninvaahterat, nousin sohvalta ja menin kellariin niitä katsomaan.
Niissä olivat silmut alkaneet jo hieman pullistumaan. Siltä seisomalta nappasin ensimmäisen ruukusta kiinni ja kannoin sen kasvihuoneeseen. Perään hain kaksi muutakin ja tunsin tehneeni jotain merkityksellistä. Kasvihuoneen suojissa ne saivat pikkuhiljaa ja turvallisesti totutella aurinkoon, silmujaan availlen.



Tällä meidän puutarhalla, lähiluonnolla ja metsällä on ollut aivan mielettömän suuri eheyttävä vaikutus minuun. Monet kyyneleet olen vuodattanut tuonne lähimetsään, istunut pellon reunassa keräämässä voimia ja kierrelyt pitkin pihaa, kun en ole muutkaan jaksanut. On tuntunut tosi turvalliselta olla ulkona luonnon ympäröimänä. Ilman ihmisten luomaa kiirettä ja painetta. Olla ihan yksin ja silti osa jotain paljon suurempaa kokonaisuutta.



Kun tunsin itseni aivan hyödyttömäksi ja tarpeettomaksi, japaninvaahterat tarvitsivat minua juuri oikealla hetkellä. Ne saivat minut toimimaan lamaantumisen hetkellä, jolloin en uskonut pystyväni tekemään yhtään mitään.

Minua hymyilyttää joka kerta, kun katson noita pikku puita tuossa kalliolla. Ja olen iloinen siitä, että jaksoin.






16 kommenttia:

  1. Voi Marketta!!! ❤ Sä oot kyllä todella ollu ihan loppu!!! Onneksi jaksoit alkaa hoitamaan tilannetta kuitenkin ja nyt on selkeesti valoa tunnelin päässä. Mä uskon, että näillä sun omakohtaisilla kokemuksilla on tarkoitus ja esim nyt vaikka sun tulevaisuuden suunnitelmien ja mahdollisten tulevien töidenkin kannalta ne on arvokasta tietoa, joiden avulla voit auttaa muita. Oon niin iloinen, että oot nyt siinä missä oot, se on varmasti just sun juttu!!

    Noi vaahterat on niin sööttejä! ❤ Siellä Saksassa oli jos vaikka minkälaisia vaahteroita, sun täytyy joskus lähteä sinne katsomaan, tykkäisit varmasti!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Täytyy kyllä myöntää, että jossain vaiheessa oli sellainen tunne, että tämän tunnelin päässä näkyy pelkkää mustaa! Ainut mikä harmittaa on se, että en levännyt tarpeeksi. Vaikka fiilikset on tosi hyvät nyt ja mieli pirteä, aika-ajoin tulee sellaisia totaalisia uupumuksia. Vaikea hyväksyä, ettei vieläkään jaksa. Olisi vain pitänyt uskoa niitä muutamia ystäviä, jotka olivat minusta huolissaan ja patistivat hakemaan sairauslomaa.

      Olen myös siitä niin iloinen, että jaksoin ja uskalsin soittaa sulle! Koska sun kanssa juttelu sai kyllä mut vakuutettua, että voisin sittenkin olla tavoittelemassa oikeeta alaa. Sain sulta tietoa ihan kaikesta enemmän kuin miltään muulta taholta. Jäin kyllä sulle suureen kiitollisuuden velkaan! <3

      Ensi viikolla teen viimeisen suunnitelman hyväksyttäväksi maksavalle taholle ja sit kyllä pitäisi olla aikas selvät sävelet!

      Mutta ennen syksyä oon vielä kunnon palkallisella vuosilomalla ja aioin nauttia niin täysillä siitä ja relata!

      Taisit laittaakkin instaan silloin sun Saksan reissulta jonkin vaahteran kuvan. Oli hienot ja erikoiset lehdet!

      Poista
    2. Siis hyvänen aika, et todellakaan ole minkäänlaisessa kiitollisuuden velassa! Olen tosi iloinen, jos minusta oli jotain apua tällä sinun polullasi. En osannut ees arvata, miten paljon sillä puhelulla oli merkitystä! Mutta ihan mahtavaa, kun olet tälle tielle lähtenyt. Sulla on varmasti alalla tulevaisuus edessäsi, sovit siihen ihan täydellisesti! ♥

      Parin viikon päästä on muuten sitten se Jukola... olen aivan rapakunnossa kaikin puolin, mutta aikeissa on silti lähteä metsiin rämpimään. Voi hyvänen aika, hirvittää ajatuskin jo nyt...

      Poista
    3. No olihan se nyt mahtava jutella ihmisen kanssa, joka tietää asioista, eikä puhu mitään kapulakieltä! =D Kyllä meidän jutustelulla oli iso merkitys ja selkeytti paljon mun ajatuksia.

      Joo, täällä päin on jo kovaa kohkausta tapahtumasta ja kaikkia pienempiä juttuja jo ollut. Mini-Jukolaa lapsille ja sen sellaista. Pistetään vaikka viestitellen lähemmin, jos vaikka ehdittäisiin tapamaan!

      Poista
  2. Miten mahtavan avoimesti kerrot ja et ole yksin. <3 Hienoa, että mieli voi jo paremmin vaikka keho laahaa perässä. <3 Näin on käynyt itsellekin 30-vuotiaana ja ensin vain märehdin lukemattomia kehon oireita vaikka se olikin kaikki mielestä kiinni. Pari vuotta vei toipua ja ehken ihan sama ole enää, kuin ennen tapahtunutta, mutta olen sen hyväksynyt.

    voimahali <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tiedän, etten ole yksin. Ja sekin vähän mietitytti, kun tätä postausta kirjoitin. Mediassa on ollut niin paljon esillä työuupumus ja tuntui, että tämä minun juttuni nyt vain on tälläistä "aallon harjalla ratsastamista". No, itse tiedän, etten ole tätä kirjoittanut vain sen vuoksi, että työuupumuksesta uutisoidaan niin paljon. Vaan todellakin olen itse tämän kokenut ja koen yhä edelleen!

      Kyllä tämä kasvattaakin ehkä ihmisenä. Opettaa karsimaan elämästään asioita, jotka ahdistaa ja kuluttaa voimia. Ja se ei ole huono asia. Kun vain olisi osannut ja tajunnut tehdä tämän jo aikaa sitten! Mutta toisaalta, ehkä nyt asiat järjestyy kerralla ja kunnolla!

      Kyllä nää sellaisia juttuja on, että välillä ittekkin miettii, voiko tälläistä tapahtua itselle. Kun on kuitenkin pitänyt itseään tosi vahvana ja kovana ihmisenä. Mutta ehkä siinä on juurikin ollut se syy! Liika vahvuuskin on pahasta!

      Kiitos Tiia haleista! <3

      Poista
  3. Olipa Vavahduttava kirjoitus. Osaat ainakin kirjoittaa hienosti!
    On se totta että luonto auttaa parantamaan haavoja. Mulla ainakin mustikkametsässä oli hyvä olla pahimpana aikoina, ja tulihan niitä mustikoitakin pakkaseen.
    Kaikkea hyvää tulevaisuudellesi!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On jotenkin rauhoittavaa ja lohduttavaa, että saa olla paikassa, missä ei ihmisten luoma paine ja kiire paina. Joskus tuntuu, että jos joutuisin menemään tässä tilanteessa johonkin kerrostalo kaksioon, vetäisin tabuja purkista kaksin käsin!

      Kiitos sinulle kauniista sanoistasi ja tsempeistä! <3

      Poista
  4. Kylmät väreet kulkevat edelleen pitkin rankaa. Olipa mielettömän hieno kuvaus rankasta ja raskaasta tilanteesta ja siitä nousemisesta!
    Kiitos kun olit rohkea ja jaoit sen meidän kanssa!! Voimia ja hymyä sinulle jatkoon, Marketta!!! ♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nousu jatkuu ja saas nähdä kuinka korkealle mennään! ;'D

      Selkeyttää omiakin ajatuksia kirjoittaa ne muistiin. Lukea ja hyväksyä ne. Kiitos sinulle, kun luit ja kommentoit! <3

      Poista
  5. Erinomainen ja rohkean avoin kirjoitus. Tällaisia pitäisi olla enemmän, jotta ihmiset eivät kuvittelisi olevansa aivan yksin uupumuksensa kanssa. Olen itse läpikäynyt uupumuksen, joka vei elämästäni merkittävän osan. Olen siitä toipunut, onneksi.
    Toivon sinulle paljon onnea ja voimia uusille askelillesi!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ehkä halusin senkin vuoksi kertoa tilanteestani, koska monen on vaikea uskoa, että minä olen uupunut. Monesti kuulen, siitä kuinka ahkera olen ja aikaansaava. Moni ei kuitenkaan tiedä, millaisia ponnisteluja on vaatinut olla minä ja yrittää sellaisena pysyä.
      Olen monesti miettinyt tätä maailman menoa. Miksi meitä ajetaan tähän valtavaan tehokkuuteen ja tuottavuuteen työssämme? Jos et ole, olet huono ihminen ja yhteiskunnalle hyödytön.
      Luin juurikin otsikon eräästä nuoresta ihmisestä, joka oli jo aivan uupunut työssään.

      Kiitos kannustyksestasi! ❤ Ihana kuulla, että sinäkin olet selviytyjä!

      Poista
    2. Jopa ammattiauttajilla on välillä sellainen näkemys, että uupunut ja masentunut ihminen ei kykene mihinkään, että hän vain makaa voimattomana. Niitäkin kausia on, mutta oma ongelmani on aina ollut suorittaminen viimeiseen voimanrippeeseen saakka. Ulospäin hyvältä näyttääkseni ja vahvasta velvollisuudentunnosta tein kaiken mahdollisen ja vähän enemmänkin. Siitähän seurasi kunnon romahdus, ja sama kierre toistui uudelleen ja uudelleen. Meni tovi, ennenkuin muut tajusivat toimintatapani ja toinen tovi tajuta itse, että se vie hautaan.
      Meitä selviytyjiä on paljon ja paljon niitä, jotka eivät syystä tai toisesta selviydy. On tärkeää kertoa selviytyjien kokemuksia, jotta mustassa tunnelissa kulkevat luottavat valon löytyvän sieltä tunnelin päästä.

      Poista
    3. Onneksi minua auttoi sellaiset ihmiset, jotka tiesivät minut vuosikymmenten takaa ja vaistosivat, että reippauden takana olikin takana syvää väsymystä. Mutta eihän hekään voineet minuna väkisin sairauslomalle laittaa! Yritin vain olla entistä ahkerampi ja aikaan saavampi. Samalla lailla kuin sinäkin!

      On tärkeää, että näistä asioista puhutaan. Minullekin tolkutettiin sitä, että minulla on oikeus tuntea juuri niin kuin tunnen, kun ihmettelin, miksi olen tälläinen ja voimaton, kun joku muu ei samassa tilanteessa ole. Me ollaan yksilöitä kaikki ja koemme asiat erilailla. Vaikka ei persoonallisuuskaan huonoon kohteluun oikeuta!


      Poista
  6. Halaus! Sinulla on ollut rankka talvi ja siitä jotenkin olen rivien välistä lukenutkin. Surullista, niin surullista ja tuttua, surullisen tuttua! Täällä käydään noiden samojen asioiden kanssa kädenvääntöä, ehkä painia, sinnittelyä! Ihanaa, että auringonsäteet ja pienten puiden lehtien havina sinua ilahduttaa!

    Jaksamista ja kaikkea hyvää!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Saila <3! Ehkä minulla on ollut pientä hätähuutoakin tässä kirjoitusten mukana. Ja sitä olen myös halunnut jotenkin tuoda esiin, ettei kaikki ole aina niin auvoa, miltä vaikuttaa.

      Toivottavasti sinäkin selviydyt voittajana omassa painikehässäsi asioittesi kanssa! =)

      Olen tässä ohessa oppinut myös, ettei ilonaiheiden tarvitse olla mitään maata mullistavaa ja kummallista. Ihan sama miten pienikin jokin asia voi olla, kun siitä vain itse saa hyvää mieltä!

      Kaikkea hyvää ja kaunista sinunkin kesääsi! <3

      Poista